Arvostelu: La Perla on Tampereen italialaisten kuningas

Maanantaina tuli mukavia uutisia apuraharintamalta, ja päätimme juhlistaa sitä ravintolaillallisella. Paha vain, melkein kaikki Tampereen parhaat ravintolat ovat maanantaisin kiinni. Sitten mieheni keksi pari vuotta sitten paluun tehneen italialaisravintola La Perlan. La Perla on auki myös maanantaisin, ja päätimme vihdoin testata kauan to do -listalla olleen paikan.

Kaija ja Carlo Algerin ravintola toimi vuosikaudet Rautatienkadulla. Muutama vuosi sitten Algerit kaipasivat vaihtelua. He lopettivat La Perlan (jonka vanhassa liiketilassa on siitä lähtien toiminut ylistetty C) ja perustivat Aleksanterinkadulle italialaisen herkkukaupan. En koskaan käynyt vanhassa La Perlassa, mutta herkkukaupassa sitäkin useammin. Piipahdus kauppaan oli yhdessä vaiheessa perjantairituaalini, joka sai ajatukset pois raskaasta työviikosta ja viritti viikonloppuun. Leikkeleiden, makkaroiden ja juuston lisäksi herkkukaupasta sai ihania pestoja, tahnoja, palleroita ja muita aikaa ja vaivaa vaativia antipastoja. Pari vuotta sitten Algerit herättivät La Perlan uudelleen henkiin. Jäin ikävöimään herkkukauppaa, mutta tämän ravintolakokemuksen jälkeen olen ikionnellinen siitä, että Algerit jatkoivat ravintoloitsijoina.

Tampere oli maanantaina kirjaimellisesti kuollut Tappara – Ässät -ottelun vuoksi. Olimme koko illan La Perlan ainoat asiakkaat. Tämä ei kuitenkaan tehnyt kokemuksesta vaivaannuttavaa, päinvastoin. Tuntui kuin olisimme saaneet ravintolan ja henkilökunnan yhdeksi illaksi yksityiskäyttöömme.

La Perla on pieni paikka, samaa kokoluokkaan kuin Bertha. Vilkkaana iltana tunnelma voisi olla turhankin intiimi. Sisustus on vaalea ja pelkistetty, mikä sopii pieneen tilaan hyvin. Kaikissa pöydissä oli tuoreita kukkia. Ihana detalji, jota pidetään monessa paikassa aivan suotta vanhanaikaisena. Hennot, tuoreet ruusunnuput veivät ajatukset viime kesän Rooman-reissuun, ruusuveden tuoksuun ja suihkulähteiden solinaan. Bongasimme salin perältä myös ravintolan oman, pienen yrttimaan. Mausteet ovat siis taatusti tuoreita.

Menu on lyhyt, mitä arvostan. Turhaudun ravintoloissa, joiden listoilta löytyy vähän sitä sun tätä. On valmiita menuita ja yhdistelmiä sekä kokoa-itse-annoksesi-lisukkeita-myöten -vaihtoehtoja. Ravintolat perustelevat näitä mix and match -listoja asiakkaan valinnanvapaudella. Minulle taas tulee runsautta pursuilevissa paikoissa sellainen olo, että keittiö on jättänyt makuelämyksen suunnittelun puolitiehen. Nautin kovasti siitä, että minulle tarjoillaan valmis kokonaisuus, jonka jokainen elementti on huolellisesti harkittu ja perusteltu.

Tilasimme antipasti-listalta parmesaanilla ja 12 vuotta vanhalla Modenan balsamicolla viimeisteltyä parsakreemiä (16 e) sekä meritursasta (eli mustekalaa) rucolapedillä (16 e). Meritursas oli taivaallinen elämys. Tilaan Suomessa harvoin mereneläviä, koska mikään ei ole ikävämpää kuin pakasteelta maistuva ja tuntuva ruoka. Tätä meritursasta oli vaikea uskoa pakasteeksi. Carpacciona tarjoillun mustekalan koostumus oli ihanan lihaisa ja maku sopivan suolainen. Voi kuulostaa hurjalta, mutta tutustuttaisin äyriäisiä kammoavan ihmisen mereneläviin tarjoamalla tällaisen annoksen.

Parsakreemi hävisi meritursaalle vain siksi, että tursas oli niin ylivoimainen makuelämys. Kreemissä ei kuitenkaan ollut mikään vikaa. Koostumuksessa ja maussa oli sopivasti kermaa, mutta se ei peittänyt parsan omaa aromia.

Primi piatti -vaihtoehdot jatkoivat parsalinjalla. Valitsimme pappardelle-pastaa parsalla ja lihalla. Jaoimme yhden annoksen, mikä oli hyvä ratkaisu. Kokonainen pasta- tai risottoannos sopii yhdelle pääruoaksi, mutta on väliruoaksi turhan tuhti. Annosten jakaminen on Italiassa luontevaa, ja olemme alkaneet tehdä tätä Suomessakin, jotta jaksaisimme maistella listalta paljon kaikkea tulematta ähkyyn.

Pasta oli täydellisen al denteä. Kermaa oli maltillisesti: juuri sen verran, että kastikkeen sai imeytettyä pastaan, eikä kerma peittänyt muita makuja. Suolaista lihaa oli joukossa sopivan pieninä sattumina. Panimme myös merkille, että La Perlan käyttämä parsa on todella ohutta. Kaupoista emme ole löytäneet vielä unelmanohutta kevätparsaa, vaan myynnissä onvain  paksuja, vielä aika puumaisia varsia.

Pääruoiksi tilasimme kinkkuun käärittyä maitovasikkaa paahdetun paprikan ja latva-artisokkapateen kera (30 e) sekä jättirapuja ja kalmaria vartaissa munakoiso-caponatan kera (32 e).

Maitovasikan maku jäi turhan paljon suolaisen kinkun jalkoihin, mutta valmistustapa oli ilahduttavan erilainen. Kuvittelin, että välikyljys tarjoiltaisiin ihan vain paistettuna kyljyksenä. Parasta annoksessa oli mantelilla maustettu latva-artisokkatahna. Artisokassa ja mantelissa on samaa karvautta, mutta mantelin maitomaisuus ja makeus taittavat kitkeryyttä sopivasti. Manteli antoi tahnaan myös ihanasti pureskeltavaa. Tulin tosi hyvälle mielelle, kun löysin taas uuden, yksinkertaisen makuparin, jota en olisi ominpäin keksinyt. Toinen ihanuus paljastui lihan alta. Sieltä löytyi artisokkaa aivan toisella tavalla valmistettuna, nimittäin pieniä artisokkalettuja. Mahtava keksintö tämäkin. Runsaassa rasvassa kypsennetyn artisokan maku ja koostumus on todella ruokaisa. Tästä voisi tehdä jopa kasvisaterian pääelementin.

Rapuihin oli jätetty pyrstöt ja päät, koska ne antavat lihalle mehevyyttä ja kosteutta. Kuori oli poistettu rapujen keskiosista, mikä helpotti syömistä huomattavasti. Kalmari oli yhtä hyvin valmistettua kuin meritursaskin, siis mehevää ja lihaisaa. Varrasannoksenkin kuningas oli lisuke. Kylmä vihannessalaatti caponata sisältää pääosin munakoisoa, jota makea tomaatti ja hapan balsamico täydentävät. Viimeistään tämä lisuke osoitti, että yksikään itseään italialaiseksi kutsuva tamperelaispaikka ei voi kilpailla La Perlan kanssa. Muiden ravintoloiden lisukkeet ovat eksoottisimmillaan polentaa ja papuja, mutta La Perlassa pääsee maistelemaan kastikkeita, salaatteja ja tahnoja, joiden valmistaminen vaatii keittiöltä oikeasti vaivannäköä.

La Perlan jälkiruoat voivat olla pettymys, jos on tottunut amerikkalaishenkisiin fuusiomakeisiin, joita melkein kaikissa ravintoloissa nykyään tarjoillaan. Jokaisen italialaisen listaltahan löytyvät aina tiramisu ja pannacotta sekä yleismaailmalliset suklaafondantit ja juustokakut. Kaija Algeri kertoi, että he haluavat pitää La Perlan jälkiruoat tietoisesti yksinkertaisina. Ei siis geeliä, vaahtoa, siirappia, muruja ja sorbettia iloisena sekamelskana, vaan pari selkeää makua.

Tilasimme karvasmantelikeksillä koristeltua ricottavaahtoa (10 e) ja viikunahillolla täytettyä murupiirakkaa (10 e). Molempien suosikiksi nousi täyteläinen ricottavaahto, johon äitelänmakeat keksinmurut sopivat hyvin. Piirakan pohja oli omaan makuuni turhankin tiivis, mutta makea viikunahillo koukutti. Hiukan tosin jäi harmittamaan, että listalla ei ollut nyt talon kuuluisaa tiramisua. Se on kuulemma niin hyvää, että Aamulehden ruokakriitikko Vesa Laitinen meinasi purskahtaa itkuun herkkua maistettuaan. Mutta hei, tässä on yksi hyvä syy lisää palata La Perlaan. Aion todellakin testata tiramisun, joka saa miehen kyyneliin 😀

Viinilista jäi tällä kertaa käytännössä testaamatta. Noudatamme löyhästi periaatetta, jonka mukaan alkoholin nautiskelu jätetään viikonloppuun. Kun kolmekymmentä pärähtää mittariin, alkavat pienetkin alkoholimäärät tuntua kropassa aamutahmeutena. Lisäksi ravintoloissa tulee nykyään käytyä paljon useammin. Suomessa ravintolaillan hinta puolittuu heti, kun skippaa viinit ja nautiskelee ruoan kanssa vain aperitiivin/lasin kuohuvaa/jälkiruokaviinin. Eräs kaverimme valitti joskus, että La Perla vaikuttaa kamalan kalliilta paikalta. Iltamme kustansi kuitenkin vain reilut 160 euroa, koska emme juoneet muuta kuin aperitiivit ja lasillisen proseccoa.

Juomalistalta löytyi loistava alkoholiton aperitiivi: katkeron makuinen, hieman camparia muistuttava juoma. Tämä voi kuulostaa absolutistin korvaan pahalta, mutta minä pidin tästä juomasta juuri siksi, että se maistui ihan alkoholilta  – ja maksoi vain 2,50 euroa. Alkoholittomat drinkit ovat liian usein makeita lastenjuomia. Tämä oli raikas aikuisen drinkki, joka sopisi hyvin kuuman kesäpäivän viilentäjäksi.

Joskus pitää toki käydä La Perlassa maistelemassa myös nestemäisiä herkkuja. Uskon, että listalta löytyy paljon mielenkiintoisia pientuottajien viinejä.

Palvelu oli läpi illan mahtavaa. Eipä tule heti mieleeni toista tamperelaisravintolaa, jossa ruoat esiteltäisiin yhtä tarkasti, ja asiakkaista pidettäisiin näin hyvää huolta. Kaija Algerin tyyli ei kuitenkaan ole päällekäyvä tai lipevä. Voisin kuvitella, että hänen huomioiva mutta hienostunut asiakaspalvelunsa uppoaa ujosteleviin suomalaisiin. Maestro Carlokin tuli keittiöstä tervehtimään meitä illallisen jälkeen ja toivotteli hyvää kotimatkaa. Kokemukseemme vaikutti tietenkin se, että olimme ainoat asiakkaat. Kiireisempänä iltana tunnelma voisi olla toisenlainen, en tiedä. Taas siis yksi syy lisää palata uudelleen.

Suppean menun raaka-aineissa olisi voinut olla hieman enemmän vaihtelua. Nyt aika monessa annoksessa oli parsaa ja kinkkua. Täyttä viittä tähteä en voi antaa siksikään, että en saanut maistaa kuuluisaa tiramisua, enkä tiedä, millainen tunnelma La Perlassa on hektisenä viikonloppuiltana. Mutta jo tämän kokemuksen perusteella on selvää, että kyseessä on kirkkaasti Tampereen paras italialainen ja yksi koko kaupungin parhaista ravintoloista. Rustiikkisuus ja pedanttius yhdistyvät annoksissa hienolla tavalla. Suomeksi: täällä saa vatsansa täyteen, vaikka annoksissa on piperrystä.

Tuomio: 4 tähteä.