Koin eilen jumalaisen hetken. Olin yksin kotona. Työpäivä pulkassa, treeni tehty, koira pissatettu. Mies haki lapsen tarhasta, joten minä keitin itselleni kahvit ja panin musiikin soimaan. Vaeltelin kahvikuppi kädessä ympäri kotia ja tein arkihommia. Viikasin pyykit, pyyhin pölyt, selailin Nyt-liitettä.
Hiljaisuus, kiireettömyys, verkkainen puuhastelu, päämäärätön käyskentely. Se tuntui niin ihanalta, että kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. Pysähdyin rätti kädessä olohuoneeseen ja tajusin, että niin. Tätä minun elämäni joskus oli. Rakastin yksin kotona puuhastelua, hidasta siivoamista ja kokkailua. Kuuntelin levyjä tai katselin läppäriltä älyvapaita reality-sarjoja. Saatoin uppoutua tuntikausiksi illallisen valmisteluun tai vaatekaapin siivoamiseen, eikä se tuntunut raskaalta velvoitteelta. Ne olivat elämäni parhaita hetkiä.
Olen aina viihtynyt hyvin omissa oloissani. Yksinäisen freelance-työn tekeminen ei haittaa minua, ja joskus viikko vierähtää niin, että mieheni on ainoa kunnon ihmiskontaktini kahviloiden myyjien lisäksi. Vaikka olen mukavassa seurassa järkyttävä höpöttäjä, en tarvitse jatkuvaa sosiaalisuutta ja toimintaa tunteaksi olevani elossa. Päinvastoin, hiljaisuus ja oman mielen parissa puuhailu lataavat minut. Luulen, että tämä johtuu osittain aistiherkkyyksistäni. Olen aivan piipussa, jos ympärilläni on aamusta iltaan mölyä ja joudun miettimään omien tarpeideni lisäksi jonkun toisen selviytymistä.
Tarvitse omia hetkiä, jotta ajatukseni juoksevat kirkkaasti ja olen mukava ihminen. Jos minua nyitään koko ajan hihasta kirjaimellisesti tai vertauskuvallisesti, muutun ärtyneeksi. En pysty keskittämään huomiotani moneen asiaan yhtä aikaan, en varsinkaan kaoottisessa ympäristössä. Kirjoittelu kahvilan puheensorinassa onnistuu, mutta varjele, jos minun pitäisi pukea itkevää lasta aamukiireessä, pankista soitetaan samaan aikaan ja koira oksentaa lattialle. Olen hermoraunio, jos tätä jatkuu päivästä toiseen.
Oman aikani ei tarvitse olla kummoista. En kaipaa päiväkausien festariördäystä tai maailmanympärimatkaa. Siis olisihan sekin ihan kivaa. Kivempaa on kuitenkin lukeminen. Kiireetön jalkakylpy lehden kera. Hidas leivonta taikinaa maistellen samalla, kun dokumentti juoksee taustalla. Kenkien kiillotus, kirjahyllyn järjestely, verkkainen koiralenkki. Vessan peseminen.
Luulen, että juuri tällaisesta omasta ajasta muutkin perheelliset haaveilevat. Mahdollisuudesta tehdä mitättömän pieniä ja yksinkertaisia asioita rauhassa alusta loppuun. Siksi ärsyynnyn, kun joku aloittaa kaakatuksen siitä, miten itsekkäitä ja lapsellisia nykyaikuiset ovat vonkuessaan oman aikansa perään.
Niin ihania kuin löhölomat ovatkin, aika moni taitaa toivoa, että voisi uppoutua päiväksi pyöränsä korjaamiseen tai ristikoiden ratkomiseen. Havahtua siihen, että aika on vain hurahtanut jonnekin. Mihinkään ei ole kiire, kukaan ei vaadi mitään, ei edes oma mieli.
Yritin joskus keskustella vanhempien omasta ajasta ihmisen kanssa, joka suhtautuu koko ajatukseen todella negatiivisesti. Hän on näitä tyyppejä, jotka aloittavat huudon ”miksi hommaat lapsia, jos et viitsi hoitaa niitä”, jos pihahdat, että olisi kiva saada olla joskus hetki rauhassa. Ihan vain hengitellä ja tuijotella valkoista seinää. Tämän ihmisen raivoaminen saa minut aina ajattelemaan, että hengittely ja seinän tuijottelu tekisi hänellekin hyvää. Se, että hän uskoisi lapsensa pariksi tunniksi niiden hirvittävien ulkopuolisten, esimerkiksi sukulaisten hoivaan ja hoitaisi leipomis- ja siivoamishommansa omassa rauhassa.
Oma, odotuksista ja velvoitteista vapaa aikaa on tärkeää kaikille. Myös sinkuille, lapsettomille ja eläkeläisille. Kun olin vielä lapseton opiskelija, minut muilutettiin usein kaikkein ikävimpiin työvuoroihin, joita perheelliset eivät halunneet. Minullahan kuulemma oli vain aikaa ja energiaa, koska olin vapaa ja lapseton. Mitä nyt näännyin opiskelu- ja työvuoreni alle, mutta hei, nuoret ja lapsettomat jaksaa.
Jo opiskeluaikoinani suurimmat haaveeni liittyivät villasukkiin ja sohvaan. Suurin unelmani on tainnut aina olla se, että saisin olla rauhassa, vapaa paineista ja kaoottisuudesta. Moni muu haaveilee samasta, mutta toive omasta ajasta ymmärretään usein tahallisesti väärin. Se edustaa itsekkyyttä, epäkypsyyttä ja vastuuttomuutta.
Minun mielestäni kypsä ja vastuullinen ihminen yrittää järjestää itselleen hengähdystauon silloin, kun otsa alkaa kiristyä, tekeminen muuttuu sähläämiseksi ja ulosanti pelkäksi kiroiluksi. Pari ihmistä on ehdottanutkin tuolle edellä mainitsemalleni vanhempien oman ajan vastustajalle, että pitäisikö sinunkin vähän levätä, vaikutat aika väsyneeltä ja pahantuuliselta.
Jätin tänään likaiset pyykit pursuilevaan pyykkikoriin. Ajattelin olla vähän Scarlett O´Hara. En ajattele pyykkejä tänään, ajattelen niitä huomenna. Ehkä. Koska olen vastuullinen, rajani tunteva aikuinen, tulin nautiskelemaan kahvin ja pullan lempikahvilaani Mimosaan. Tämä tuntuu ihanalta. Paremmalta kuin matka Fidzille. Kelatkaa nyt. Pitäisi hikoilla lähtöselvityksissä, tulisi hiki ja iho palaisi, aurinkorasvasta tulee nyppyjä.
On mukavampi heittäytyä tuolissa taaksepäin ja sulkea silmänsä. Sanoa lapselle, puolisolle, kaverille tai omalle mielelle, että systeemi raksuttaa nyt päivityksiä. Vasta 1/24 menossa, joten tässä kestää vielä tovi. Voitko tuoda odotellessasi ne vihreät pörrösukat? Ja hei: vedätkö oven perässäsi kiinni? Mulla on mielessäni nyt tällaiset maisemat.
