Julia Cameron Tie luovuuteen arvostelu

Kun tyhjyyteen tuijottelusta tuli taas sallittu nautinto

Minulla on ristiriitainen suhde elämäntapaoppaisiin ja -valmentajiin. Toisaalta ahmin kirjoja niin luovuudesta, väriterapioista kuin horoskoopeistakin, toisaalta suhtaudun hyvinvointibisnekseen kriittisesti. Joka toinen julkkis tuntuu nykyään olevan elämänhallintavalmentaja, joka kirjoittaa mindfulnessista ja luennoi hetkessä elämisestä. Norkoilen kirjaston elämäntaito-oppaiden hyllyllä usein, mutta hieman hapan hymynkare suupielessäni.

Moni kirjoittava kaverini on hehkuttanut vuosikausia Julia Cameronin kirjoja. Cameron on amerikkalainen luovuusguru, joka on työskennellyt niin toimittajana kuin elokuvakäsikirjoittajanakin. Koska minulla on tapana dissata aina sitä, mitä muut hypettävät, tartuin Cameronin kuuluisaan teokseen Tie luovuuteen – Henkinen polku syvempään luovuuteen (Like, 2009) vasta nyt.

Kirjan ensimmäinen suomennettu painos julkaistiin jo 90-luvun lopulla, ja sitä suositeltiin, kun opiskelin luovaa kirjoittamista Tampereen Viita-akatemiassa.

Julia CameronTie luovuuteen arvostelu

Nappasin kirjan Sampolan kirjastosta jonkinlaisena paniikkipäätöksenä. Lapsi tuskastui toppahaalarissaan, jotain luettavaa oli saatava. Tämä oli kuitenkin hyvä vahinko.

Olen lukenut vuosien varrella kymmeniä ellen satoja imeliä, itsestäänselvyyksiä viliseviä hyvän olon oppaita ja lehtijuttuja. Tiedättehän. Ole itsellesi armollinen, sytytä kynttilöitä ja hengittele. Hei käy vaikka lenkillä, niin vituttaa vähemmän ja saat jotain uutta elämääs.

Viimeiset viisi vuotta ovat olleet itselleni aika rankkoja, vaikka se tuskin välittyy tämän blogin kautta. Savusuolaa on oma keitaani, jonne en halua raahata kaikkia epäonnistumisiani ja pettymyksiäni kaiken kansan ihmeteltäväksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niitä olisi. Voi kuulkaa, niitä on ollut aivan helvetisti, joka sektorilla.

Kaipa se on luonnollistakin, kun valmistut tuplamaisteriksi pahimpaan lama-aikaan media-alalle, puolisosi on paljon reissaava yrittäjä, 30 vuotta pärähtää mittariin ja kriiseilet, vauva tekee yöunistasi silppua ja huomaat, että nuoruuden haaveita ei enää toteutetakaan niin vain. Olisihan se helvetin ihanaa muuttaa Berliiniin hengaamaan jugend-kommuuniin ja kirjoittamaan sukupolviromaania, joka ehkä valmistuu, ehkä ei, mutta kun tässä on vähän kaikenlaista hässäkkää päällä. Ja vaikka hässäkkää ei olisi ja olisin kuinka briljantti, se ei valitettavasti kiinnosta aina muita, tärkeitä ihmisiä pätkääkään.

Suurin ongelmani on kuitenkin se, miten asennoidun takaiskuihin. Sen sijaan, että vetäytyisin nuolemaan lempeästi haavojani, piiskaan itseäni kahta kauheammin. Oli kyse sitten urheilusta, taiteesta, bisneksestä tai elämästä yleensä, hampaat irvessä yrittäminen takaa harvoin hyvän lopputuloksen. Se on kyllä oiva keino uuvuttaa ja näivettää itsensä.

Cameron kutsuu ankaraa piiskuruutta henkiseksi anoreksiaksi. Toivon, ettei termi loukkaa ketään anoreksiaa sairastavaa tai sairastanutta. Ymmärrän kuitenkin, mitä Cameron tavoittelee ilmaisullaan.

Henkinen anoreksia on ilotonta, arvotonta elämää. Ihminen kelpaa itselleen vain jossain kaukaisuudessa. Kun olen tehnyt vielä tämän, kieltäytynyt tuosta ja tuosta, saavuttanut sitä ja tätä.

Toisin sanoen ei koskaan.

Tämä oli minulle Cameronin kirjan suurin oivallus, oikeastaan koko kirjan ydin. Olen lukenut saman asian ties kuinka monesta psykologian kirjasta, ankara yliminä jii än ee. Jokin Cameronin tavassa muotoilla asia kuitenkin puhutteli minua enemmän kuin aikaisemmat tekstit. Ehkä samanlainen ammatillinen tausta ja Cameronin tutun oloiset kuvaukset luovien alojen takaiskuista kolahtivat.

Julia Cameron Tie luovuuteen arvostelu

Kirjan idea on auttaa ihmistä löytämään luovuutensa, teki hän sitten jotain taiteellista tai ei. Luovuudessahan on kyse keskittymisestä ja oivaltamisesta, ja tämä taito tekee kenen tahansa elämästä innostavampaa ja mukavampaa.

Jaksan harvoin toteuttaa elämäntaito-oppaiden vinkkilistoja ja harjoituksia käytännössä, mutta Cameron oli poikkeus. Hän puhuu läpi koko kirjan taiteilijatreffeistä. Siis omasta, hyvää tekevästä ajasta, jota ihmisen pitäisi antaa itselleen. Oma aika voi olla musiikin kuuntelua, kirpputoreilla kiertelyä tai hedelmäpelin hakkaamista Shellillä. Kunhan hetki imaisee täysin mukaansa, elvyttää ja hellii.

Harrastin tällaisia taiteilijatreffejä nuorempana paljon. Yläasteella ja lukiossa minulla oli tapana tehdä pöytäni ääressä hitaita ja hartaita manikyyrejä. Viilailin ja lakkailin kynsiäni, kuuntelin musiikkia ja uppouduin itseeni. Tein kylpyhuoneessa pitkiä kauneusrituaaleja, kuorin, kosteutin, vaahdotin ja lotrasin. Hypistelin vaatteita Uffilla, vaikka en aikonut ostaa mitään.

Jossakin vaiheessa nämä ihanat minähetket loppuivat. Kaikesta tuli hiton laskelmoitua ja järkevää. Miksi ostaa hajustettuja vartalovoiteita? Hajustamaton Erisan on kätevämpä, koska sillä voi poistaa myös meikit. Kynsilakka kuluu kuitenkin, suihkussa lotrailu kuluttaa vettä ja kuivattaa ihoa.

Nämä ovat vain pieniä, kaikkein arkisimpia esimerkkejä ankaruudestani. Pahimmillaan ankaruuteni on itseni henkistä kiusaamista. En saa olla tyytyväinen, en saa huokaista ja kellahtaa onnellisena sohvalle, koska olen epäonnistunut niin monessa asiassa. Olen hukkaan heitetty eilispäivän lahjakkuus, josta ei sitten tullutkaan mitään.

Ankaruuteen sekoittuu myös pelkoa, josta myös Nakit ja mutsi -Päivi kirjoitti juuri. Kuka tässä nyt sääriään uskaltaa rasvailla, kun työt voivat loppua koska tahansa. Mitä jos joku pettää taas lupauksensa tai muuttuu varoittamatta kylmäksi ja etäiseksi?

Julia Cameron Tie luovuuteen arvostelu

Ankaruus hiipii välillä myös tänne blogiin. Vuosi sitten avauduin ruikuttaen blogimasennuksestani, joka nostaa toisinaan päätään. Blogini tuntuu tyhjältä, jutut typeriltä, kuvat rumilta, kaikki täydelliseltä paskalta.

Huonona päivänä miettisin tätäkin kirjoittaessani, että hittojakos sinä ruokablogissasi märehdit itsetuntoasi ja esittelet jotain luovuuskirjaa. Heittele niitä siemeniä nyt nätisti pellavaliinalle ja innovoi jotain kivaa lehtikaalista ja bataatista niin kuin kaikki suositut, sokerittomat ja gluteenittomat. Linjakkaat bloggaajat.

Cameronin kirja tuli erittäin hyvään saumaan sekä blogiani, työtäni, harrastuskirjoittamistani että ihan koko elämääni ajatellen. Siitä huolimatta, että tässäkin kirjassa jenkkiläistä shaibaa, jolle kohottelin kulmakarvojani. Osa ohjeista, tyyliin ”tee kiva kuvakollaasi jääkaapin oveen” on minun makuuni turhan alkeellisia. En myöskään usko siihen, että raha tulee lopulta omaan juttuunsa uskovien ihmisten luo. Onhan maailman sivu väärällään rahattomuudessa kuolleita neroja.

Kirjan ansiosta sain kuitenkin taas kiinni arkisista nautinnoista, uppoutumisesta ja keskittymisestä. Tajusin tämän, kun katselin televisiota eräänä perjantaina. Makoilin sohvalla ja tuijotin trilleriä herkeämättä. Ei puhelimen näpäräystä, ei harhailevia ajatuksia. Elokuvan jälkeen oloni oli samanlainen kuin lapsena. Tältä tuntui piirrellä tuntikausia omassa huoneessa. Tältä tuntui lukea, tältä tuntui katsella koko joulu elokuvia.

Pienistä asioista nauttiminen ja keskittyminen on saanut arjen tuntumaan paljon paremmalta. On kivempaa blogata, kokata, tehdä töitä, ottaa vastaan lapsen iltakitinät ja käydä jumpassa. En murehdi koko ajan sitä, mitä tapahtuu kesällä, ensi vuonna tai sitten, kun olen nelivitonen. En märehdi pettymyksiäni, en muistele ihmisiä, joiden kanssa homma ei toiminut.

Luin jouluna 1,5 romaania, läjän aikakauslehtiä ja katselin niin monta elokuvaa, etten edes muista kaikkia. Lipitin viiniä ja päätin pitkästä aikaa ostaa itselleni Body Shopin appelsiinin tuoksuisen vartalovoin. Tämä amerikkalainen itsehoito-opas siis toimii!

Olen myös pohdiskellut uudenvuoden lupaustani. Jo viime vuonna päätin opetella sanomaan ei. Päätin, etten venyttäisi jatkuvasti mukavuusrajojani, koska ne ovat paukkuneet vuosien varrella ihan tarpeeksi. Onnistuin hyvin, kun pidin mielessäni erään toimittajakollegan sanat: ”kolmekymppisenä ihmisen ei tarvitse sietää enää mitä tahansa paskaa”.

Vuonna 2017 päätän jatkaa samalla mallilla. Mukavuusrajojeni jatkuvan ylittämisen sijaan uppoudun enemmän itseeni. Sinne, missä on hyvä olla. Lukemisen, kirjoittamisen, hitaan haahuilun ja suihkussa lotraamisen maailmaan, villasukkiin ja leikkokukkiin.

Koska ihminen tarvitsee elääkseen vähemmän paskaa ja enemmän punkkua.

Tallinna majoitus

 

 

2 kommenttia

  1. Ajatuksia herättävä kirjoitus. Tosiaan pitäisi muistaa ne pienetkin hemmottelut, ettei vaje omasta olosta pääse liian suureksi. Ja toisaalta olla armollinen itsellekin siinä suhteessa, että jos se ankaruus ja suorittaminen tuo tyydytystä, niin hyväksyä sekin puoli itsestä. Minä mietin tätä syksyllä kun luin niitä hienoja fiilisteleviä marjanpoimimisjuttuja. Että mennään metsään termarin kanssa ja pikkukipon kanssa ja tuoksutellaan metsää ja nautitaan rauhasta ja ollaan onnellisia kun saadaan piirakkamustikat. Niitä juttuja lukiessa mietin, että mikä minussa on vikana kun en vaan osaa. Että metsään mennään vesipullon ja ämpärin kanssa, tälläisenä hyvänä vuotena kahden ämpärin kanssa. Ja siellä ollaan vaan vähän aikaa ja poimitaan hiki päässä marjoja ja ollaan tyytyväisiä vain jos ämpäri tulee täyteen. Mutta se onni tulee kuitenkin, kaikista hyttysistä ja paarmoista ja hiestä huolimatta. Se onni kestää koko talven kun pakastin on täynnä marjoja ja niistä riittää muillekin tarpeeseen. Että se tyytyväisyys ja armollisuus voi tulla myöhäänkin. Niin, ja osaan minä sienimetsässä fiilistellä. Eli voi olla jotain jossa ei ehkä tarvitse olla tyytyväinen vähään, kai.

    Minä en ole kai oikein koskaan osannut hemmotella itseäni pienesti, ainakaan samalla tapaa kuin naiset yleensä. Inhoan hajuja, kemikaaleja en halua tavaraa, en hepeneitä. Leffat ja ruuan ja kukat kyllä handlaan, mutta sekin tosiaan on aika arkista. Minä taidan olla niitä, joka ei hemmottele itseään pienesti ollenkaan, mutta sitten kun jotain tekee, tekee sitä isosti, kuten lähtemällä kahden tonnin ruokakurssille ihan yksin. Se olo kantaa vieläkin, yli puolen vuoden jälkeen, ihan huippua. Jep, pidetään huoli itsestämme! Kai kaikkein tärkeintä on tietää/muistaa mikä toimii itsellä.

  2. Tuo on juuri tärkeintä, että tekee sillä tavalla, mikä tuntuu itsestä parhaalta. Minä olen luonteeltani puoliksi hidas ja laiska haaveilija, puoliksi tarmokas tehoilija. Molempia puolia pitäisi helliä tasapainoisesti, mutta noin vuodesta 2011 lähtien se suorittajapuoli on ottanut minusta liian vahvan niskalenkin. Pilatestunnit, avantouinti ja kirppiksillä kiertely on jäänyt, koska se on ”turhaa ja tehotonta aikaa”.

    Luulen, että suorittajaminä on päässyt niskan päälle, koska olen halunnut hampaat irvessä todistaa itselleni ja muille, että olen aikaansaava ja tarpeellinen ihminen, vaikka en olekaan dippainssi tai ekonomi. Se on hölmöä, koska olen laiskimmillanikin ihan tarmokas ihminen, joten tahtia ei ole syytä kiristää yhtään todistellakseni, etten ole mikään vetelä hippi – sehän olisi näinä maailman aikoina aivan kauheaa!

    Marjastaminen on muuten ihanaa. Vaivun suorastaan transsiin, kun ämpäri alkaa täyttyä. Ja sienestäessä herää oikein saalistusvietti, missä ne suppikset piileskelevät! Tykkään myös siivota järjestää tavaroita ajan kanssa. Se tuntuu samalta kuin järjestäisi omat aivonsa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*