Laman kokenut täti avautuu jäätelöpalloista ja vähän kaikesta

Olen tänä kesänä törmännyt useamman kerran ilmiöön, joka on jäänyt kaivamaan mieltäni. Nuorten kesätyöntekijöiden hämmentävään tapaan kohdata asiakkaat – tai enemmänkin vältellä kohtaamista viimeiseen saakka. Sana hämmentävä kuvaa kokemuksiani hyvin. Tilanteet ovat olleet todella hämmentäviä minulle, koska työntekijät ovat äimistyneet niin kovasti, kun olen tupsahtanut kojulle seteli kourassa ostamaan jäätelöä tai raparperia.

Tähänastisista kokemuksistani kärjistynein tapahtui viikonloppuna Tampereen jäätelötehtaan kioskilla Siperiassa. Kioskilla oli aurinkoisena päivänä jonoa. Ei mitenkään mahdottomasti, mutta sen verran, että yrittäjä on tyytyväinen. Edelläni oli asiakas, joka tilasi tötteröt isolle seurueelle. Ajattelin oman vuoroni tulevan kuitenkin tuota pikaa, olihan tiskin takana peräti kolme työntekijää. Se on pienessä kioskissa paljon, etenkin sunnuntaina, jolloin palkkakulut ovat kaksinkertaiset. Kuvittelin, että edelläni olleen asiakkaan suuri tilaus hoidettaisiin kahden työntekijän voimin, tai toinen työntekijä alkaisi palvella meitä muita.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joten yritin ottaa tyhjänpanttina seisoskelleisiin työntekijöihin katsekontaktia. Turhaan. Hitaasti etenevästä jonosta huolimatta kaksi muuta myyjää keskittyi aika toissijaisiin tehtäviin, kuten vohveliraudan tsekkailuun ja tyhjien jäätelöpurkkien vaihtamiseen. Siis töihin, jotka yksi työntekijä hoitaa aika nopeasti, ja jotka kannattaa tehdä silloin, kun asiakaspiikkiä ei ole.

Kokemattomuus näkyy asiakaspalvelutöissä(kin) usein hitautena ja epäolennaisten asioiden parissa puuhasteluna. Odottelimme taannoin Daddy´s Dinerissa pöytäänohjausta hyvän tovin, koska tarjoilijat keskittyivät kiillottamaan haarukoita. Laukontorin jäätelökioskilla sain osakseni silmien pyörittelyä, kun erehdyin kysymään, löytyisikö aitoa vohvelia. Ei kuulemma löytynyt, ja nuoren jäätelömyyjän katse ja äänensävy viestittivät, että olin erehtynyt kysymään jotain todella noloa, johon hän hädin tuskin viitsi vastata. Tammelantorilla ostin eräästä kojusta kilon tomaatteja ja toisen mokoman raparperia. Olin ainoa asiakas, mutta ostosteni punnitsemisessa, pakkaamisessa ja rahastamisessa kesti viitisen minuuttia, koska toimituksen välissä piti vaihtaa kuulumisia parin työkaverin kanssa ja ottaa päiväunet seisaaltaan.

Ehkä minusta on tullut hapan, ymmärtämätön ja vanha kääpä. Ehkä aika kultaa muistot. Siitä huolimatta uskallan väittää, että omassa nuoruudessani vuosituhannen taitteessa nuoret työntekijät olivat innokkaampia ja ripeämpiä. Jotta väite ei kuulostaisi kliseiseltä minun-nuoruudessa-syötiin-kiviä-ja-iloittiin-selkäsaunasta -viisastelulta, avaan argumenttiani nyt sosologisella pohdiskelulla. Joo joo, krooh pyyh. Ota kalja niin jaksat lukea. Semmoinen väljähtänyt, taskulämmin keskari. Nyt puhutaan nimittäin lamasta.

Vielä 90-luvun lopussa hanslankaritöitäkin oli vaikea saada. Siivoushommiin ja Mäkkäriin ei noin vain paineltu nokkaa nostelemaan, koska laman jälkimainingit tuntuivat edelleen Nokia-hypestä huolimatta. Ensimmäinen työ, jonka ilman minkäänlaista kokemusta ja suhteita sain, oli provisiopalkkainen puhelinmyyntityö. Sitä teinkin monta vuotta, vaikka työ oli todella raskasta. Vuorot oli helppo sovittaa opiskelun ja muun elämän lomaan, mutta jokainen työpäivä alkoi kirjaimellisesti nollasta. Jos et myynyt mitään, et tienannut mitään. Toisaalta yltiöpäinen ahkeruus, oppiminen ja lahjakkuus palkittiin.

En kannata täysin provisiopalkattuja töitä, koska valtava tulospaine ajaa ihmisen helposti järkyttävään stressikierteeseen. Näin monen lahjakkaan työkaverini ylittävän itsensä liian usein. Lopulta myynti alkoi tökkiä, koska ihminen ei malttanut eikä uskaltanut antaa itsensä palautua. Työntekijöiden ei tarvitse olla ravihevosia, ja olen hyvilläni siitä, että ala on siistiytynyt ja rauhoittunut.

Lähes hysteerinen halu onnistua ja ylittää itsensä ei mielestäni kuitenkaan johtunut vain provisiopalkasta. Muutaman vuoden takainen lama nakutti tuoreena muistona mielessämme. Olimme sitä sukupolvea, jonka lapsuudessa ja nuoruudessa puhe rahasta ja työstä rajoittui puheeseen niiden puutteesta. Ja kun töitä sitten onnistui saamaan, oli tilaisuus hyödynnettävä täysillä. Jos kuului siihen sosiaaliluokkaan, jossa oltiin osattomia sekä taloudellisesti että sosiaalisesti, ei ensimmäistä duunipaikkaa ollut varaa menettää myöhästelyn, hitauden ja ylimielisyyden vuoksi. Pappa ei maksanut mitään, eikä papalla ollut golf-kavereita, joiden firmoista olisi aina löytynyt kiva sihteerinpesti edellisen, reisille menneen työpaikan tilalle.

Tällaisessa nuorisoporukassa puhuttiin paljon työstä ja rahasta. Siitä, miten pääsisi vielä parempaan työpaikkaan ja tienaisi enemmän, kuinka olisi työnantajan silmissä kelvollinen työntekijä, kuinka saisi pitää työnsä tai jopa etenisi hieman. Kun aloitimme opiskelun, stressasimme tutkinnon työmarkkina-arvosta, cv:stä, hyödyllisestä ja hyödyttömästä työkokemuksesta, ilmaisen harjoittelun ja vaihtoon lähdön plussista ja miinuksista työnantajan silmissä. Tällainen sitku-elämä, stressaaminen ja laskelmointi on ikävää. Ikävuoteni 16-28 eivät olleet erityisen miellyttäviä, koska muistan tuosta ajasta lähinnä hirvittävän paniikintunteen, joka liittyi töihin ja rahaan. Teenkö työni hyvin, saanko pitää työni, mistä saan rahaa, jos työ menee alta jne.

Sain toisen tutkintoni valmiiksi reilut puoli vuotta sitten. Viimeisten opiskeluvuosieni aikana huomasin, että uusi sukupolvi oli tullut yliopistoon. Ruokalassa istuskeli nipin napin täysi-ikäisiä tytsyjä ja poikia, joilla oli yllään vaatekerta, johon uppoaa useamman kuukauden opintotuki. Lehtien gallupeissa nuoret aikuiset kommentoivat kysymyksiä urahaaveista tyyliin ”rahalla ei ole väliä, kunhan työ on mieluista”. Olen todella iloinen, että tämä sukupolvi on päässyt irti siitä maanisesta suorittamisesta ja elämän suunnittelusta pelkän cv:n kautta, johon moni lamalapsi haksahti ja paloi loppuun alle kolmekymppisenä.

Uskon, että yltäkylläisyydessä elämisellä on kuitenkin kääntöpuolensa. 2000-luvun alun taantumat ovat olleet vaikeita, mutta hirvittävyydessään ja kirjaimellisessa lamauttavuudessaan ne eivät (onneksi) pääse lähellekään 90-luvun alun synkkyyttä. Nuoret elävät nyt samanlaista makeaa elämää kuin hyväosaisissa perheissä elettiin 80-luvulla. Kuuntelin omassa nuoruudessani kaiholla tarinoita kultaisesta 80-luvusta, jolloin koulussa sai välipalaksi Jacky-makupalaa, ja abiturientti saattoi päästä luokanopettajaksi tai pankkivirkailijaksi.

Kun on kokenut osattomuuden, osaa arvostaa saamiaan murusia. Katsellessani huokailevia, uneliaita ja ärtyneitä jäätelönmyyjiä ja toriapulaisia en voi olla ajattelematta, että näille nuorille kesätyö on vain pakollinen paha. Duunissa tienataan pientä ekstraa, mutta jos työpaikka menee alta, se ei ole maailmanloppu. Onhan aina isi ja äiti ja ihmeellinen kortti, jolla saa rahaa seinästä. Ja mitä sitä 17-vuotiaana työasioita ja uraa miettimään. Tärkeintä on se, että elämä on helppoa ja kivaa. En ajattele, että nykyteinien ja nuorten aikuisten pitäisi kokea sama paniikki ja stressi, joka meillä laman kokeneilla liittyi opiskeluaikoihin ja työuran alkuun. Toivoisin nuorilta kuitenkin enemmän ripeyttä ja viitseliäisyyttä. Mulkoilu, haukottelu ja tympeys eivät tietääkseni kuulu downshiftaamiseen ja degrowth-ajatteluun.

Moni varmasti ajattelee, että aika pitkälle vietyjä mielipiteitä parin kioskireissun perusteella. Myönnän sen, ja inhoan sanalla ”nykynuoret” alkavaa argumentointia, koska tällöin ihminen ei vaivaudu näkemään valtavan ihmisryhmän heterogeenisyyttä. Toisaalta ilman kärjistämistä mistään olisi turha sanoa tai ajatella yhtään mitään. Kun toisaalta. Ja toisaalta. Mutta toisaalta.

Omiin havaintoihini ja kaveripiirissä käytyihin keskusteluihin pohjautuva, täysin epäluotettava ja subjektiivinen havaintoni on, että monilta nuorilta puuttuu tekemisen meininki oikeassa elämässä. Kun ei se helvetin nokkela Twitter-päivitys ja kivasti editoitu, miljoona katsojaa kerännyt Youtube-video pakkaa niitä ostoksia sinne kassiin, vastaa asiakkaan kysymyksiin ja toivota hyvää päivänjatkoa.

Keski-ikäisiä työntekijöitä haukutaan usein kireydestä ja tympeydestä, mutta uusi sukupolvi ei vaikuta merkittävästi energisemmältä ja tarmokkaammalta. Vanhemmat ihmiset eivät suo asiakkaalle small talkia, koska se ei kuulu heidän sukupolvensa kulttuuriin. Nuorempi väki kyllä ihquilee ja halailee omia ystäviään, mutta rakkauden aura hajoaa heti, kun pitäisi tehdä jotain tylsää, kiireellistä ja pakollista. Kuten vaikka auttaa kaveria niiden jäätelöpallojen pyörittämisessä ja napsauttaa uusi jäätelörasia paikoilleen tantramietiskelyn sijaan.

Uikutin kokemustani pari päivää sitten Facebookissa. Monet kysyivät, miksi et lähetä yrittäjälle palautetta. Kysyn tätä aina itsekin, kun joku valittaa saamastaan huonosta palvelusta. Totuus on se, että minä pelkään, että nuorilla on pomonaan joku omaan sukupolveeni kuuluva maaninen suorittaja. Tai vielä pahempaa: joku Talvisodassa-perkele-sotakorvaukset-nääsnääs -despootti. Alaisen kanssa käyty palautekeskustelu ei ole tällöin välttämättä kovin hedelmällistä, vaan johtaa vain uhkailuun ja haukkuihin. Minut se sai aikoinaan menettämään yöuneni. Nykynuoret luultavasti eivät vaivaudu rekisteröimään mouhoamisesta sanaakaan. Mutta miten nämä hämmentyneet unissakävelijät sitten saisi niputtamaan ne raparperit nopeammin ja hoitamaan kännykkäkivan töiden jälkeen?

En todellakaan tiedä.

Mutta hei. Sen tiedän, että Tampereen jäätelötehtaan jätskit ovat tosi hyviä. Suosittelen aikuisempaan makuun suklaa-inkivääriä. Siinä on aitoa, pientä ja ihanasti nipistelevää tulisuutta. Uutuusmaku Tampereen praitti  (viittaa Tampere All Bright -kampanjaan) on nimestään huolimatta maistamisen arvoinen. Appelsiinijäätelö, mustikkahillo ja suklaarouhe, mikä ihanan raikas yhdistelmä.

 

 

 

 

2 Kommenttia

  1. Totta joka sana. Toisaalta usein tulee itselleni mieleen myös se, että moni tämän päivän nuorista ei välttämättä ole saanut kovin hyvää asiakaspalvelua itsekään. Evätkä siitä syystä siis edes tiedä, mitä se oikeastaan on. Omien mutu-tuntemusten perusteella asiakaspalvelun tasossa kävi ihan yleisellä tasolla aika paha notkahdus huonoon suuntaan 2000-luvun taitteen paikkoilla, eli niihin aikoihin, kun moni nykynuori otti elämänsä ensimmäisiä kertoja tuntumaa kikkarilla ja karkkikaupassa asiointiin. Johtuuko tuo notkahdus sitten tuon ajan lyhyestä, mutta vaihtelevasta vakavaraisuudesta verrattuna 90-luvun lama-aikoihin ja tämän päivän eurokriiseihin vai jostain ihan muusta, sitä en tiedä. Mutta hyvä asiakaspalvelija on vaikea olla, jos sellaisesta ei ole kunnollista esimerkkiä.

    Ugh! Tampereen jäätelötehtaan jädet ON hyviä!

    • Tuo on tosi hyvä pointti. Mietin kovasti sitäkin, millaista opastusta asiakaspalveluun annetaan. Omat kokemukseni nuoruusaikojen duuneista ovat muutamista paikoista aika karuja. ”Koulutus” rajoittui huutamiseen, pelotteluun, häpäisemiseen ja jatkuvaan kyttäämiseen.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.