Miten palautetta pitäisi antaa?

Ruokablogeja aktiivisesti lukevat varmaan tietävätkin Tampereella kuohuneesta keskustelusta. Ne, jotka eivät tapausta tunne, tässä tiivistys: Sivumaku-bloggaaja kirjoitti tyrmäävän arvostelun Pikkubistro Kattilasta. Arto Rastas kirjoitti Facebook-sivulleen avautumisen bloggaajien ravintolakritiikeistä, ja viittasi päivityksessään Sivumaun arvosteluun, jonka hän koki epäreiluksi. Debatti päätyi lopulta Aamulehteen asti. Viime päivinä Facebookin feedini on ollut täynnä keskustelua kyseisestä arvostelusta ja yleensäkin siitä, onko tavallisilla tallaajilla oikeutta kirjoittaa ravintola-arvosteluja, ja millaisella sanastolla se pitäisi tehdä.

Kirjoitin oman näkemykseni siitä, millainen hyvä ravintola-arvostelu on, liki pari vuotta sitten. Allekirjoitan edelleen valtaosan tuolloisista ajatuksistani. Suurin muutos on se, että päätin lopettaa ravintoloiden tähdittämisen. Tähdet ovat aina jonkinlainen lattea, matemaattinen keskiarvo kokemuksesta. Siinä vaiheessa, kun tajusin palaavani yhä uudelleen muutamaan oudon kiehtovaan paikkaan, jonka miljöössä, palvelussa tai jossakin ruoassa on jokin ”vika”, tajusin, että tähdet eivät vangitse ravintoloiden olemusta tarpeeksi hyvin.

Päätin, että pyrin kuvailemaan kokemustani entistäkin tarkemmin. Kerron niistä asioista, jotka ihastuttivat ja niistä, joissa oli mielestäni puutteita. Millaisella kielellä kritiikkejä sitten tulisi kirjoittaa, oli kyse sitten ruoasta, musiikista tai vessanovien kahvoista? Ja olipa asialla naapurin Reiska tai kolminkertaisen tohtorintutkinnon suorittanut akateemikko?

Minun mielestäni näin.

Perustele ja argumentoi

Tätä jaksettiin jankuttaa opiskeluaikoina niin puheviestinnän kuin tiedotusopinkin luennoilla. Ja jankuttaminen tuli kyllä tarpeeseen kaltaiselleni omaan nokkeluuteensa ihastuneelle kovaääniselle kakaralle.

Voi lapset, mieleeni tulvii nolostuttavia muistikuvia puheviestinnän kurssilta, jossa meidän piti pitää puhe aiheesta x. Minä pidin Matti Nykäsestä. Messusin Nykäsen julkisuuskuvasta 20 minuuttia ja kuulostin paatoksellisen Suomifilmin näyttelijältä. Puin nyrkkiä ja ulvoin, että median ja ihmisten pitäisi jättää tämä edesvastuuton ihmisraunio rauhaan. Sitten eräs kurssitoveri kysäisi tyynesti, että miksi, kun itsehän se Matti sitä viinaa juo, ja hakeutuu milloin strippaajaksi, milloin laulajaksi. Kysymys oli kuin tyylikäs etusormen napsautus, jolla kärpänen singotaan alas pöydän reunalta.

Miksi?

Mielestäni loputon hehkuttaminen tai lyttääminen ei kerro mitään siitä, miksi ruoka oli hyvää tai huonoa, miksi kirja oli tylsä tai innostava. Esimerkiksi lause ”ruoka oli syömäkelvotonta mössöä” on äärimmäisen voimakas, mutta se ei kerro muille asiakkaille, saati sitten ravintoloitsijalle, mikä ruoassa oli vikana. Tällainen väite pitää avata ja eritellä. Oliko ruoka ylikypsää, suolatonta, pilaantunutta, oliko annos hutaistun näköinen?

Olen joutunut ottamaan itsekin vastaan kritiikkiä, jossa kirjoittaja kertoo voimakkaasta elämyksestään, mutta ei osaa eritellä sitä. MTV3:n Saara Rantanen arvosteli kirjanpahaseni taannoin kuvailemalla sitä hyvin kummalliseksi kirjaksi, jonka jutut ovat pääosin älyttömiä, mutta joka kuitenkin toimii. Kirjoittaja myöntää arvostelussa, ettei pysty analysoimaan tätä kirjaa. Hän piti siitä, mutta se oli helvetin kummallinen.

Rantasen arvostelussa ilahdutti kehuminen. Valtaosa meistähän on tällaisia nälkäisiä koiranpentuja, päänsilitysten perässä. Siitä huolimatta petyin. Olisin todella mielelläni kuullut, mikä tekstissäni hämmensi Rantasta näin paljon. Ja mikä siinä oli niin hyvää, että tämä älytön kirja kuitenkin miellytti häntä?

Älä ihastu itseesi

Tämä on todella vaikeaa, vaikka kovin moni ei sitä myönnäkään. Mututuntumani on se, että kirjoittajissa on aika paljon ihmisiä, jotka eivät ole ainakaan nuorempana saaneet sosiaalista suosiota. Sanojen maailmasta ja mielikuvituksesta on tullut pakopaikkoja, joissa yksinäinen ja herkkä ihminen on turvassa. Omassa maailmassaan voi olla kaikkea sitä, mitä tosielämässä ei uskalla: rohkea, nokkava, ilkeä, porukan suurin suunsoittaja ja huulenheittäjä.

Sain oppitunnin oman nenäkkyyteni naurettavuudesta muutama vuosi sitten. Kirjoitin tuolloin satunnaisesti ravintola-arvosteluita Aamulehden edesmenneeseen Valo-liitteeseen. Sain tehtäväkseni arvostella paikan, joka ei ollut pätkääkään minun tyyppiseni. Mikään ei kolahtanut, ei musiikki, ei sisustus, eivät antimet. Ennen kaikkea eivät ihmiset.

Änkyröin hipsterinä pöydässäni pari tuntia, ja kotona kirjoitin hykerrellen äärimmäisen ilkeän arvostelun paikasta. Luojan kiitos tuottaja heitti jutun bumerangina takaisin. Sanoi ihan suoraan, että tämä juttu ei nyt palvele lukijoita millään tavalla, se kertoo vain sinusta itsestäsi.

Silloin hävetti, hävetti niin pirusti, ja hävettää edelleenkin. Että Tuulia, jos satut lukemaan tämän, niin anteeksi kamalasti ja suuri kiitos siitä, että panit minut kirjoittamaan jutun uudelleen. Siinä tuli opittua aika monesta asiasta. Esimerkiksi siitä, ettei omassa angstisuudessani kieriskely anna mitään niille ihmisille, joita kiinnostaa saada objektiivinen kuva arvosteltavana olevasta asiasta.

Äärimmäinen subjektiivinen tylytys on toki helppo tapa saada huomiota. Näin kävi, kun kirjailija Miki Liukkonen haukkui sarjakuvataitelija Ville Rannan Kyllä eikä ei -kirjan Kaltiossa. Karnevalistinen teksti alkaa otsikolla ”Huono sarjakuvaksikin”. Siitä saa alkunsa vyörytys, jossa Rannan aiheet haukutaan umpitylsiksi ja mielikuvituksettomaksi. Ranta puolestaan vastasi kritiikkiin haukkumalla Liukkosen kirjan Lapset auringon alla.

Miekkailu sai ihan mukavasti huomiota kulttuuripiireissä. Harva vain tuntui tajuavan, että Liukkonen ja Ranta ovat tiettävästi kavereita, ja kyse oli yhteisestä läpästä, jolla kirjoittajat saivat huomiota ja hyvät naurut. Mutta lukekaapa nuo ”lyttäävät” arvostelut. Etenkin Rannan teksti on tylyydessään melko mallikas suoritus, koska hän perustelee mielipiteitään.

Summa summarum, on kauhean helppoa olla ilkeä. Se on nykyaikana jopa suotavaa, ja ilkeys rinnastetaan usein raflaavuuteen. Äärimmäisen röyhkeyden ja näkyvyyden aikana raflaavuus on kuitenkin menettänyt kiinnostavuuttaan. Joskus kaikkein suurin repäisy on tehdä pienesti, olla vähemmän omassa egossaan kiinni.

Olla välillä hiljaa.

Ole selkeä ja rohkea

Tämän yhdistäminen kahteen ensimmäiseen neuvoon ei ole aina helppoa. Ilmaisun pitäisi olla persoonallista ja ymmärrettävää. Ja selkeys syntyy vain siitä, että kirjoittajalla on kristallinkirkas viesti mielessään. On tiedettävä, mitä mieltä on, ja uskallettava sanoa se ilman kakomista.

Poliitikot ja virkamiehet ovat mestareita tämän säännön rikkomisessa. Ollaan ehdottomasti ehkä jotakin mieltä, aivan aluksi halutaan kiittää, ja todetaan, että tämä on ollut raskas prosessi. Kapulakieli ei kerro mitään muuta kuin sen, että vastassasi on opportunistisesti mielipiteestä toiseen seilaava jorisija. Kuka sellaista jaksaa kuunnella?

Kaikelle kansalle tarkoitettu kritiikki on vihoviimeinen paikka oman alan slangin viljelemiseen tai akateemisuuteen. Ammattisanasto pitäisi säästää ammattijulkaisuihin. Jos kohderyhmänä ovat tavalliset ihmiset, ammattislangi rakentaa tarpeettoman padon kirjoittajan ja lukijan väliin. Minä olen täällä ja sinä siellä, etkä tajua sanaakaan höpinöistäni, lällällää!

Viittaan taas itseeni (vrt. edellinen kohta, älä rakastu itseesi…). Ensimmäisen arvostelun kirjastani julkaisi Aamulehti, kriitikkona Putte Wilhelmsson. Ja voi että sitä arvostelua sitten tankattiin ja ihmeteltiin monta päivää koko suvun voimin. Kukaan tosin ei tainnut tajuta siitä sanaakaan, kaikkein vähiten minä, jonka kirjasta oli kyse.

Kahdesta yliopistotutkinnosta ja graduähellyksestä huolimatta en kovin helpolla saanut kiinni siitä, mitä kriitikko tarkoittaa kirjoittaessaan:

”Maneeri on kirjoittajalle turva, josta lukijakin huomaa, että kirjailija kirjoittaa taiteellisessa tyylissä. Toisinaan maneeri on myös veruke. Branderin tyypillisiä verukkeita ovat lapsuus, vanhuus ja työttömyys. Yhteen summattuna ne paljastavat, että kirjailija on vähäväkisten puolella. Erikseen tarkasteltuna ne paljastavat, ettei kirjailija pidä yksityiskohtia kirjallisuuden olennaisimpina elementteinä.”

Hilipatihippaa, hevon huutia en tajunnut, mutta onneksi Wilhelmsson mainitsi jutussa myös sen, että taiteellinen urani alkoi ala-asteen näytelmästä, jossa esitin pomppivaa puolukkaa punainen baskeri päässäni (vaikka oikeasti se tapahtui seurakunnan kerhossa, VIRHE!!!!). Sen minä ymmärsin.

Ole kohtelias

Kohteliaisuus on kulttuurillemme kamalan vaikea asia. Viime päivät olen lukenut innostuneita postauksia Iiro Viinasen kirjasta. Fanittajat hehkuttavat, miten veemäinen Viinanen oli mies paikallaan, se pani imettävät naiset itkemään eikä kumarrellut ketään, teki vain hommansa ja söi telaketjua ja kuivaa puuta, saatana.

Kohteliaisuus ei tarkoita hampaatonta myötäilyä. Kohtelias kritiikki voi sisältää kovaakin arvostelua – jonka pitää toki olla perusteltua. Suomessa ajatellaan usein, että kriittisyys ja kohteliaisuus eivät mahdu samaan pakettiin. Kohteliaisuus sekoitetaan herkästi myötäilyyn ja nuoleskeluun. Mielestämme on kauhean hauskaa, kun rinnuksilleen oksentanut suomalainen mies marssii juhliin, iskee viinapullon pöydälle, röyhtäisee, on avoimesti oma itsensä.

Tylyys ja huonokäytöksisyys on kuitenkin vain tylyyttä ja huonokäytöksisyyttä. Tilannetajuttomuudessa ja pään aukomiseesa ei ole mitään aitoa ja ihailtavaa. Se on vaivaannuttavaa ja tympeää.

Älä luule olevasi valmis

Koska kukaan meistä ei ole, ei koskaan. Ei ihmisenä, ei kriitikkona, ei ruoanlaittajana, ei muusikkona, ei asiakkaana, ei yhtään minään. On inhimillistä olla väärässä, tehdä virheitä, olla ajattelematon ja typerä.

Tässä blogissa vilisee kaikkia edellä luettelemiani virheitä. Omat ajatukseni ovat täynnä ristiriitoja ja pelkkään fiilikseen perustuvia kiihkeitä uskomuksia. Se on musertavaa, mutta toisaalta helpottavaa. Kriitikon tai kritiikin kohteen ei tarvitse olla täydellinen. Tärkeää on se, onko valmis ottamaan opikseen, kehittymään ja muuttamaan suuntaa, kuuntelemaan muita. Aina ei tietenkään jaksa. Joskus jaksan vastata saamaani kritiikkiin kypsemmin. Toisinaan taannun kiukuttelevan kakaran tasolle, ja nokittelu on valmis alkamaan. Mutta seuraavalla kerralla voin taas olla hieman fiksumpi. Voin edes yrittää.

Ja ei kun taas pahoittamaan oma ja kaikkien muidenkin mieli.

 

11 kommenttia

  1. Campasimpukka

    Järkipuhetta!

    • Savusuolaa

      Kiitos! Kehoitan kuitenkin pitämään mielessä sen Twitterissä käymämme keskustelun avokadon käyttämisestä hiusnaamiona. Nimim. kahdet maisterinpaperit, mutta en vain jumalauta osaa, vaikka annan ymmärtää, että osaan 😀

  2. Campasimpukka

    Minusta tuo avokadoepisodi oli aivan ihana, juuri sellainen johon voisin itsekin haksahtaa ja sitten itku silmässä siivoaisin ennen kuin kukaan näkee 😀

    Twitterissä juuri tunnustin, ettei brisket mureudu millään. Jouduin kaivamaan Lidlin kebapia pakastimesta ja leikkimään, että aioinkin koko ajan tehdä kebapquesadilloja! Mitä ne ees on?

    • Savusuolaa

      Yleensä mä syön nämä luonnonraaka-aineista tehdyt naamiot, jos ne eivät onnistu. Esim. suklaanaamio ei ole koskaan varmaan päätynyt iholleni asti…

      Siis kehtaat julkisesti tunnustaa, että käytät LIDLIN KEBABLIHAA! En nyt tiedä, miten pääsen tästä ylitse. Kun itse toki kasvatan tuolla parvekkeella lampaat, joiden lihan teurastan ja vuolen kebablihaksi – omin käsin taotulla puukolla.

  3. Campasimpukka

    Kyllä kehtaan ja tuli muuten ihan hyviä 😀 Ja luotan siihen, ettei tätä täältä kukaan lue;)

    • Savusuolaa

      Ja Campasimpukka, tarjosin vierailleni eilen piirasta, jonka pohjan salaisuus on se, että siihen tulee muusijauhetta. Muusijauheesta saa myös erinomaisia rieskoja. Ja ei, en kuivaa ja jauha muusijauheen perunoita itse, vaan katselen senkin ajan mieluummin Matlockin uusintoja jalat pöydällä, pää onnellisen tyhjänä 😀

  4. Asiaa! Mun mielestä myös negatiivista palautetta saa ja pitääkin antaa, jos siihen on selvästi aihetta. Se ei kyllä paranna yhtään tilannetta, että asiaa jankataan päivästä toiseen facebookissa ja muualla. Mulla ainakin jo mennyt maku koko kattilagateen ja siihen, että ei ehkä osata lopettaa ajoissa asian jauhamista. Selväksi tuli, että ravintolakokemus oli epäonnistunut, mutta liika on liikaa…

    • Savusuolaa

      Juu minäkin Katri kylläännyin aiheeseen aika nopeasti. Kaikki osapuolet käsittelivät pääpointtinsa, ja sen jälkeen aiheen käsittely on tuntunut jäävän samojen argumenttien ja niistä johdettujen vitsien varioimisen tasolle.

      Ja vaikka tämä oma kirjoitukseni saikin kimmokkeen tästä Kattila-tapauksesta, koskevat nuo pointtini ihan kaikenlaista kritiikkiä yleensä. Niin omia bloggauksiani kuin sitä, millä tavalla ilmoitat kaupan kassalle, että ostamasi makkarapaketti on homeessa.

  5. Erinomainen vuorisaarna.

  6. Jonna / suolaa&hunajaa

    Hear, hear.
    Argumentointi, perustelu ja kaikkien osapuolien kunnioittaminen. Se on jo aika hyvä lähtökohta.

    • Savusuolaa

      Jonna, tämä kaikkien osapuolien kunnioittaminen on juuri se, mitä minä kaipaan tässä kulttuurissa. Nautin esimerkiksi brittiläisten väittelijöiden keskustelun seuraamisesta. Siinä yhdistyy todella hienolla tavalla älyllinen ja verbaalinen miekkailu. Pelkällä väittely-sanalla on Suomessa liian negatiivinen kaiku. Kun aloin opiskella puheviestintää, kuvittelin itsekin, että puheen pitämisen ja väittelyn tarkoituksena on kirjaimellisesti nuijia muut hiljaiseksi, voittaa jotakin. Ja kun katsoo Ylen keskusteluiltoja, niin eipä se mölinä valitettavasti paljon jalostuneempaa vuorovaikutusta ole.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*