Nuoruuteni kahvila

Tampereella on tänään iloinen ja haikea päivä. Kaupungilla on jos jonkinlaista häppeninkiä, Tampere-teemaviikonloppu, Ravintolapäivä, ensimmäinen kunnollinen kesäpäivä, minulle vapaapäivä ja kirjoituspäivä. Syötyäni lounasta kauppahallin Leossa päätin pistäytyä vielä viimeisen kerran kahvila Valossa. Valo siis lopettaa toimintansa kuun lopussa, ja kahvilan työntekijä avaa tiloihin kesän aikana Mimibo Cafe´n.

Olin tietoisesti jättänyt kameran kotiin, tietenkin juuri sinä päivänä, kun kaupunki oli tärppejä täynnä, ja lähes kesy pikkulintu istahti lautaselleni nokkimaan pullan jämiä. Juuri sinä päivänä, kun tuli todella voimakkaasti sellainen olo, että todella paljon on loppunut ja alkamassa.

Hassua, että tällainen tunnevyöry iski noin vain, kahvilan sisäpihalla. Valo on ollut olemassa koko nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni ajan. Tämä oli the taidekahvila, jossa hengailimme nokkavina ilmaisutaitolukiolaisina. Röökasimme, melusimme ja pyörittelimme yhtä kahvikupillista tuntikaupalla. Lopulta kahvilan ikärajaksi tuli k-18, ja sekös vain kiinnosti itseriittoista teiniä vielä enemmän. Sisäpihalla on katsottu lukuisat leffat Tapahtumien yönä, pöytien ääressä on vetistelty, kriiseilty ja iloittu. Nyt kahvila lopettaa Valo-nimisenä, ja parin vuoden päästä uudet nuoret aikuiset eivät edes tiedä, että Pantin talossa on koskaan mitään Valoa ollutkaan.

Kaikkea tätä miettiessäni taustalla soi tietenkin 90-luvun lopun Manic Street Preachers ja Kent. Iski ikävä moneen suuntaan, moneen asiaan ja ihmiseen. Viereisessä pöydässä touhotti ihana pikkutyttö äitinsä kanssa, ja minun oli heti pakko soitella oman poikaseni perään, vain parin tunnin erossaolon jälkeen. Enpä olisi uskonut itsestäni muutama vuosi sitten.

Tunnetila vaihtui sekunnissa toiseen, kun lähdin kahvilasta ja astuin pujottelemaan katuvilinään. Olin yksi sadoista liian paksusti pukeutuneista ihmisistä, jotka yrittivät suojella itseään aurinkolaseilla ja raahasivat takkia käsitaipeessaan. Kävellessäni pääkadun alkuun mielessä kävi paljon asioita vuosien varrelta. Tässä kohdassa katua minä olen vihannut sitä ja sitä ihmistä, tässä kohdassa rakastanut sitä.

Stockan kohdalle päästyäni ajatus pienestä shamppanjapullosta siivousjuomana ei tuntunut ollenkaan hullulta. Nyt Heidsieck viilentyy jääkaapissa ja minä odotan iltaa ystävien ja läheisten kanssa, tunnen itseni yhtä aikaa vanhaksi ja nuoreksi.

Ihanaa, kaihoisaa viikonloppua.

 

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.