Tölkkipavut ovat yksiä suosikkisäilykkeistäni. Kärsivällisyyteni riittää harvoin kuivattujen papujen liotteluun. Usein päätän vasta samana päivänä, mitä illalla syödään, joten pitkiin esivalmisteluihin ei tästäkään syystä ole aina kiinnostusta.
Hölmöyksissäni heitin lempparipapujeni tölkin jo metallinkeräykseen, enkä voi tarkistaa tuotemerkkiä (EDIT: Selvisi, merkki on Palirria). Olen erityisen mieltynyt litteässä tölkissä oleviin voipapuihin, joiden tomaattikastike on maustettu kevyesti tillillä ja roseepippurilla. Yleensä huuhtelen valmiit mausteliemet ja marinadit säilykkeistä ja lihoista pois, mutta tämän litteän purkin maustekastikkeesta pidän. Tillin pieni kirpeys sopii kivasti taittamaan voipavun kermaisuutta.
Jos käytät huuhdeltuja tai marinoimattomia papuja, lisää pastakastikkeeseen pieni ripaus tilliä. Alle teelusikallinen kuivattua tai puolikas oksa tuoretta riittää hyvin. Tillin on tarkoitus olla enemmänkin aavistus kuin varsinainen mauste.
Teimme ruokaa taas useamman päivän tarpeisiin, joten paria annosta kaipaava/pienessä taloudessa asuva voi puolittaa raaka-aineiden määrän.
500 grammaa (1-2 tölkillistä) voipapuja
1 nippu tuoretta valkoista parsaa
4-5 isoa valkosipulinkynttä
tölkillinen säilyketomaatteja (mieluiten Muttin kirsikkatomaatteja)
2 teelusikallista tomaattipyrettä
400-500 grammaa simpukkapastaa
1 ruukku tuoretta lehtipersiljaa
1 desi kermaa + 1 desi vettä tai 2 desiä luomuruokakermaa
loraus sitruunamehua
mustapippuria
suolaa
sokeria
öljyä kuullottamiseen
(ripaus tilliä tai pätkä tuoreesta oksasta)
Kuori ja paloittele parsa ja viipaloi valkosipuli ohuiksi siivuiksi. Kuumenna pannulla öljyä, ja kuullota parsaa ja valkosipulia hetki keskilämmöllä. Varo ettei valkosipuli pala.
Kaada tölkkitomaatit ja tomaattipyre kattilaan. Keitä kastiketta hetki kasaan, ja lisää lopuksi ruokakerma. Mausta kastike suolalla, mustapippurilla, sokerilla, lorauksella sitruunamehua ja hienonnetulla persiljalla. Käytä sokeria suurin piirtein saman verran kuin suolaa, jotta tomaatin ja sitruunan hapokkuus taittuu. Lisää parsa ja valkosipuli kastikkeeseen.
Keitä simpukkapasta runsaassa, miedosti suolalla maustetussa vedessä. Lisää pasta vasta kiehuvaan veteen. Keitä pastaa, kunnes se on lähes al denteä. Siivilöi vesi pois, ja sekoita pasta kastikekkeeseen. Pasta jatkaa vielä hetken kypsentymistä lämpimässä kastikkeessa.
Tarjoa annos tuoreen persiljan ja parmesaanin kera.
Tuli mieleeni noista viimeisistä kuvista, että pitäisikin tehdä bloggaus aiheesta ”Rokablogit ja -lehdet vs. todellisuus”. Viittasin tähän jo hieman postauksessani, jossa motkotin Kaappaus keittiössä -ohjelmasta ja siitä, että Kari Aihinen valittaa mielestäni aivan liikaa keittiön pienistä kauneusvirheistä.
Toistan omassa blogissani samaa kuvastoa kuin kaikki muutkin ruoka-, lifestyle- ja muotiblogit. Siis rajaan, estetisoin ja tuunaan elämääni. Teen sitä osittain siksi, että kun arki tuntuu helvetillisen raskaalta lantakasalta, joka ei etene mihinkään suuntaan, on sentään kiva katsella nättejä kuvia ja ihastella Ymmi Hinaajan äänellä, että ”voiii kun mulla on kiva elävä oiiii, voiiii”. Lisäksi ruoan valokuvaaminen on todella mielenkiintoista. En pidä askartelusta, mutta annosten ja kameran kanssa nyhrääminen on koukuttavaa.
Ehkä minun pitäisi joskus tehdä postaus, jossa keittiö pursuilee epämääräisiä kastiketahroja, pöydillä on tutisevia kippokasoja ja annoskin on sellainen länteen loikanneen kulakin muonaläjä, jossa on jotain 2000 kaloria, eikä todellakaan mitään persiljanpätkiä koristeena.
Jos en vihaisi niin paljon omalla naamallani esiintymistä, olisin voinut kuvata perjantaina videon siitä, kun tein suklaa-lakritsikakkua. Olen monesti kertonut olevani tosi kömpelö ja tarvitsevani keittiössä aikaa, rauhaa ja suunnitelmallisuutta. Oli kuulkaas taas sellaista kolinaa, sottaamista, kiroilua, jauhojen pöllähtelyä ja käsien tärinää että hohhoijaa. Jostain syystä kokkaamisestani tulee aina mieleen tämä Monty Python -pätkä. Että ihanaa edustuselämää vaan itse kullekin!
Ruokakuvaus on ainakin meillä todellisuuden rajaamista pois – usein reippaalla kädenheilautuksella, koska ruoka jäähtyy. Aivan sille asteelle en ole siis päätynyt (vielä) että kokkaan kuvaamista varten.
Python linkkisi kirvoitti muiston kaverista joka aina repeää jo etukäteen My theory – sketsin kanssa eikä tokene siitä ollenkaan. Riittää pelkkä Brontosaurusten mainitseminen (by Anne Elk, Miss)
Todellisuuden pois rajaamista, sinä sen sanoit! Juuri tuo on se syy, mikä mua nyppii siinä Kari Aihisen keittiöratsiassa. Voi härregyyd, jos jääkaappi ei ole kotioloissa kuin ravintolassa, ja jos pakastin ei ole militanttisessa järjestyksessä. Keittiö tuntuu miellyttävän Aihista vain, jos se on epätodellinen. Missään ei saa olla mitään elämän merkkejä, ei pöydille unohtuneita juustohöyliä, leivänmuruja tai kesken jääneitä Hesareita.
Kaiken maailman ”pelasta minut siltä ja tältä” -realityjen kaappien availut ärsyttävät muutenkin. Eivätkös kaapit ole olemassa siksi, että tavarat laitetaan sinne piiloon? Onhan se helpompaa, jos vaatteet viikaa kaappiin eikä vain tunge niitä sinne, ei mene aikaa etsimiseen ja silittämiseen. Mutta kauhean pienestä sotkusta aletaan päivitellä dramaattisesti, ärsyttää.
Hah, mulla alkaa aina todella epäsopivissa tilanteissa soida päässä MP:n ”Always look on the bright side of life”, joka on siinä Life of Brianin ristiinaulitsemiskohtauksessa. Biisi pärähtää päälle välittömästi, jos joudun kuuntelemaan jonkun vaaleanpunaiseen kauluspaitaan pukeutuneen oman elämänsä Jari Sarasvuon ternimaitokapselivalmennusta.