Löysin peräkkäisinä päivinä kaksi hyvin erilaista tekstiä samasta aiheesta: herkuttelusta ja syömisestä. Molemmat herättivät niin paljon ajatuksia ja tunteita, että päätin työntää vielä oman lusikkani tähän ihrasoppaan.
Rosa Meriläinen ylistää Helsingin Sanomien tuoreessa kolumnissaan syömisen ihanuutta. Meriläinen teilaa salaattilounaat ja kertoo kokemuksiaan nuivista tyypeistä, joiden kanssa syöminen on lähinnä sitä, että nuivistelija kertoo, mitä kaikkea hän ei voi syödä. Tällaiset julistukset liitetään usein lihaviin nautiskelijoihin. Niihin tyyppeihin, jotka yrittävät elämänmuutosta reality-ohjelmissa ja vänkäävät vastaan ravitsemusterapeuteille. Kummää vaan haluan nauttia elämästä! Rosaa silloin tällöin tapaavana voin todistaa, että hän on erittäin timmissä kunnossa oleva mimmi, joka jaksaa painaa rankimmilla jumppatunneilla sata lasissa. Hänen salaisuutensa lienee tämä yksinkertainen toteamus: ”Kannattaa syödä vähintään riittävästi, jos aikoo jaksaa tehdä töitä ja harrastaa. Jos on nälkä, on syytä aterioida.”
Ruoasta kirjoittaa myös tunnettu ravitsemusterapeutti Hanna Partanen, tosin aivan erilaisesta näkökulmasta. Partanen pitää hyvin vapaamuotoista Hannan herkuton vuosi -blogia, jossa hän kertoo taistelustaan makeanhimoa vastaan. Projektinsa syyksi Partanen kertoo liiallisen herkuttelun, joka liittyy usein stressiin tai itsensä palkitsemiseen. Partasen tähänastinen matka on täynnä taistelua ravintolaillallisten jälkiruokia, kahviloiden omenahyveitä ja pitkillä matkoilla houkuttelevia lakupusseja vastaan.
Toisaalta nostan Partaselle hattua. Harva ammattilainen uskaltaa kertoa omaan alaansa liittyvistä heikkouksistaan ja epävarmuudestaan. Samalla Partasen teksti saa minut todella hämmentyneeksi. Hän myöntää itsekin, että on hullua, että herkuttelu on ravitsemusterapeutille ongelma. Niin minunkin mielestäni. Sen sijaan politiikkaan, yhteiskuntaan, ympäristöön ja kulttuuriin vihkiytyneellä Meriläisellä on ruokaan todella mutkaton suhde. Syödään hengissäpysymisen, jaksamisen ja nautinnon vuoksi. Meriläisen kolumnissa järki- ja nautinto tuntuvat olevan tasapainossa. Sen sijaan Partasen tunnustuksissa nautinto tuntuu olevan niin korostuneessa roolissa, että siitä on tullut ongelma.
En ole koskaan tavannut Hanna Partasta, enkä voi yhden blogin perusteella väittää tietäväni, miten hän syö. Voin kuitenkin pohtia aihetta omien kokemusteni pohjalta. Olen huomannut, että herkuttelusta tulee itselleni ongelma silloin, kun
a.) alan vahtia liikaa syömisiäni ja laatia itselleni kielto- ja kalorilistoja ja
b.) kun ruokavalioni ja elämäni eri osa-alueet ovat epätasapainossa
Nykyään en enää kiellä itseltäni mitään. Luotan siihen, että olen aikuinen ihminen, joka osaa käyttää järkeään myös syömisessä. Syömiseen pätee omassa elämässäni sama tasapainon tavoittelu kuin muissakin arkisissa asioissa. Koska en ole miljonääri, pidän shoppailurupeaman jälkeen kukkaronnyörit hetken tiukemmalla, mutta elämäni ei ole holtitonta törsäämisen ja kituuttelun vuorottelua. Kun olen rääkännyt kroppaani tappojumpassa, otan seuraavan päivän iisisti, venyttelen ja köllöttelen sohvalla. Kun ulkona on pakkasta, puen paksummin, helteellä taas kevyemmin. Siinä se.
Olen ehkä tyhmä, mutta samaan idiootin logiikkaan luotan myös syömisessä. Pizzaviikonlopun jälkeen ollaan pari päivää hiukan kevyemmällä, mutta asiasta ei tarvitse nostaa kauheaa haloota. Viikon puolivälin jälkeen voi taas syödä lounaaksi niitä kamalia hiilareitakin, makaronilaatikkoa ja riisiä kanakastikkeen kanssa. Siis tavallista ruokaa ja normaaleja annoksia, jotka vievät nälän, mutta eivät ime kropasta kaikkea energiaa, vaan antavat sitä.
Tässä tullaan toiseen syömistä häiritsevään asiaan eli tasapainoon ja sen puuttumiseen. En ole todellakaan aina suhtautunut ruokaan kovin zeniläisesti. Nuorena asiaan tuntui suorastaan kuuluvan jatkuva kiloista angstaaminen, laihduttaminen ja repsahtaminen. Luojan kiitos, kirjoittaminen on minulle nykyään niin tärkeää, että sen rinnalla aika lailla yksi hailee, alkaako vaatekokoni kolmosella vai nelosella. Tässäkin pätee idiootin logiikka. Niin kauan, kun voin ostaa vaatteeni tavallisten vaateliikkeiden tavallisista mallistoista (siis ei Big is Beautiful -loimia tai äitiysvaatteita), ja läskipoimuni eivät hierry kesähelteellä, en jaksa stressata asiasta.
Vanhempana olen onneksi tajunnut senkin, että ihmisillä on erilaisia vartalotyyppejä. 1800-luvun aliravitsemuksen aikaan kehitettyä painoindeksiä ei kannata tuijottaa liian tiukasti. Mitä iloa on olla kyseisen mittarin mukaan ihannekoossa, jos kunto ei kestä edes kävelylenkkiä, veriarvot ovat päin peetä ja ainoa jääkaapista löytyvä vihannes on ketsuppipullossa? Perspektiiviä antaa se, että moni lihaksikas urheilija on indeksin mukaan ylipainoinen. Osteoporoosista kärsivä, lihakseton luikku taas voi elää melkoisessa itsepetoksessa, jos hyvinvointinsa mittarina pitää pelkkää indeksiä ja vaatekokoa 34.
No nyt eksyin hieman aiheesta. Takaisin tasapainoon siis. Sen jälkeen, kun aloin liikkua ja nukkua enemmän ja harrastaa ruoanlaittoa, kehoni on viisastunut ja herkistynyt. Syön välillä makeaa, suolaista ja rasvaista ruokaa. Kroppani kuitenkin kertoo nopeasti, koska mitta tulee täyteen. Liiasta makeasta tulee pöhnäinen olo. Suola turvottaa ja tekee jaloistani kuumat pökkylät, enkä saa nukuttua. Liika rasva ja liian isot annoskoot närästävät. Ehkä kehoni on lähettänyt näitä merkkejä ennenkin, mutta en ole kaiken opiskelu- ja biletyshössötyksen keskellä osannut kuunnella niitä. Kehon viisauden takia uskallan upottaa joskus käteni sipsipussiin ja tilata ison pehmiksen. Kroppa kyllä kertoo, koska mittari näyttää punaista. Fiksu ihminen ottaa käden ihan itse pois sipsipussista jo siinä vaiheessa, kun keho ei vielä huuda apua.
Partanen on muistaakseni puhunut stressistään ja ylikuormittumisestaan lehtijutuissa. Ehkä uupumus on hänen ja monen muun ihmisen ongelmasyömisen taustalla. Muut asiat, yleensä työ, kiilaavat kyseenalaistamatta kaiken edelle. Fyysinen puoli on se, jota laiminlyödään, koska ihmisellä on aikaa ja voimia rajallisesti. Kaikessa ei jaksa eikä voi päteä.
Toinen asia, johon olen kiinnittänyt huomiota Partasen ruokaohjeissa, on mielikuvituksettomuus. Toisaalta ymmärrän, että hän suunnittelee reseptejä, jotka sopivat mahdollisimman monille ihmisille. Siis myös niille, jotka eivät tiedä, miltä fenkoli maistuu, ja mitä tarkoittaa kalttaaminen. Yksipuolinen, mielikuvitukseton ja einespainotteinen ruoka saivat minut sortumaan nuorempana herkkuövereihin. Koska en tiennyt paremmasta, vetelin pizzoja ja suklaapatukoita. Nykyään tiedän, että maailma on täynnä mielettömiä ruokia, raaka-aineita ja makuja. Fazerin sininen ja Grandiosan pakastepizzat ovat pienen pieni osa sitä ruokauniversumia, jonka näen ympärilläni. Mättöpizza ja maitosuklaa maistuvat joskus hyviltä, mutta vain joskus.
Nyt menee kovin filosofiseksi, mutta menköön. Ehkä syömiseen ja ruokiin pätee sama ilmiö kuin matkailuun. Oman kulttuurinsa edut, ongelmat ja erityispiirteet näyttäytyvät aivan erilaisina sen jälkeen, kun on kärsinyt vatsataudista Kiinan maaseudulla tai tai tullut ryöstetyksi Jekaterinburgissa. Kun opiskelin Kiinassa, olin aluksi aivan liekeissä siitä, että saisin vetää joka päivä kinskisafkaa. Parin viikon jälkeen olisin antanut kaikki raajani mistä tahansa muusta ruoasta kuin hapanimelä- tai chilikastikkeesta. Siis vanhoista krapulaherkuistani. Toiseksi helpoksi ja halvaksi vaihtoehdoksi osoittautuivat länkkäreiden pikaruokapaikat, KFC, Mäkkäri ja Pizza Hut.
Syötyäni koko kesän vuorotellen hapanimeläsooseja ja pizzaa, näin unia kevyesti oliiviöljyssä paistetusta vaaleasta kalasta, ruisleivästä, puurosta, marjoista ja salaattiannoksista. Niillä herkuttelinkin antaumuksella palattuani Suomeen.
Mutta tämä tästä aiheesta. Nyt pyöräytän smoothien ja raahaan ruhoni salille. Illalla syömme pääsiäisestä jääkaappiin jääneet jämät.
