Talo Espanjassa 2

Sää on ollut viime päivinä niin ankea, että ehkä nyt on Espanja-postauksen kakkososan aika. Ensimmäisessä kuvakavalkadissa esittelin omia kokkailujamme. Nyt on ravintolaruokien ja päiväretkien aikana karttuneen kuvasaldon ja höpinän vuoro.

Kuten aikaisemmin mainitsinkin, tämä loma oli poikkeuksellinen, koska teimme valtaosan aterioistamme itse. Lisäksi asuimme alueella, jossa ei ollut pieniä rustiikkisia tapaspaikkoja, vaan enemmänkin yleiseurooppalaista turistiruokaa. Tuntikausien slowfoodailuun ravintoloissa ei ollut aikaa siksikään, että mukana oli kaksi pikkuvipeltäjää. En kuitenkaan ole tästä harmissani. Säästimme valtavasti rahaa, sillä ensiluokkaiset raaka-aineet lähimarketissa maksoivat murto-osan niin ravintolaruoasta kuin suomalaisten kauppojen tarjonnasta. Lisäksi kolusin viinitiloja ja kaikenkarvaisia ravintoloita ihan kiitettävästi parilla männävuosien Katalonian-reissullani.

Asuimme siis pienessä Sitio de Calahondassa Málagan kupeessa. Täältä oli lyhyt ajomatka myös Marbellaan, Fuengirolaan ja Mijasin kylään. Jälkimmäisestä löytyi myös aitoa andalusialaisuutta:  oli valkoiseksi kalkittuja taloja, oli karun, vehreän ja ylvään maiseman vuorottelua, oli kukkia ja aaseja.

Mielestäni turistimeininki oli Mijasissa sulautettu ihan tyylikkäästi paikalliseen miljööseen. Ilmapiiri oli todella rauhallinen, lähes laiska. Kylän keskustassa söi melko edukkaasti, jos ei haksahtanut ensimmäiseen Trip Advisor -tarralla varusteltuun paikkaan. Mukaani tarttui pienestä rohdos- ja maustekaupasta rasiallinen sahramia sopuhintaan. Muuten en jaksanut innostua shoppailusta.

Ostan matkoilta nykyään hirvittävän vähän mitään muuta kuin viinejä ja elintarvikkeita. Tällä kertaa kävi onnekas onnettomuus: olimme maksaneet Ryanairille yhdestä turhasta matkalaukusta, koska vaunut saikin ilmaiseksi ruumaan. No, kun kerran on yksi haamulaukku maksettu, niin eiköhän hankita sellainen oikeasti ja täytetä pakaasi viineillä. Ostimme ihan mukiinmenevän, kovakuorisen trolleyn marketista parillakympillä, ja käytimme reilut kolmekymppiä viineihin. Sillä rahalla sai monta pulloa paikallisia, ei edes halvimman pään viinejä.

Málaga oli positiivinen yllätys. Odotin kai jonkinlaista Ibizan ja peruseurooppalaisen kaupungin siitosta. Toki kaupungissa oli runsaasti hässäkkää, härdelliä ja mielenkiinnotonta kaupallisuutta, kuten koko Aurinkorannikolla. Mutta silti. Keskustan vanhat osat oli pyhitetty jalankulkijoille. Korttelin päässä pääkaduista tunnelma oli jo leppoisa, vaikka väkeä oli paljon.

Ystävämme muistivat edelliseltä reissultaan hyvän paikallisen pikkuravintolan. Klassinen tapaus: ulospäin ravintola näytti todella vaatimattomalta, lähes nuhjuiselta. Ruoka sen sijaan, voi hyvää päivää. Pyysimme talon erikoisuuksia neljälle aikuiselle ja parille lapselle. Ja niitähän sitten piisasi. Öljyssä ja mausteissa ei oltu säästelty. Maltillinen annos parin leipäpalan kanssa oli juuri passeli. Tämän jälkeen oli ihana poiketa jäätelökioskille, jossa myytiin 100-prosenttisia hedelmä- ja marjajäätelöitä. Kookosjäätelössä siis oli vain jäädytettyä kookosmaitoa ja kookoshiutaleita, mansikkajäätelö oli mansikkapyrettä jne. Jonottamisessa tosin kesti hetki, kun jenkkiseurue ihmetteli ”so you´re really saying you don´t accept US dollars here?”

Jep.

Tämä fiinimpi mesta houkutteli salaperäisellä mainoskyltillään, mutta luulen, että saatoimme saada rähjäisemmässä pikkupaikassa paljon parempaa ruokaa.
Tämä fiinimpi mesta houkutteli salaperäisellä mainoskyltillään, mutta luulen, että saatoimme saada rähjäisemmässä pikkupaikassa paljon parempaa ruokaa.

Yhtenä iltana suuntasin aikuisseurassa tapaksille Fuengirolan keskustaan. En odottanut kyseiseltä kaupungilta yhtään mitään. Lentokoneessa stalkkaamani, Fuengirolaan suunnanneen miesjoukon jutut olivat sitä tasoa, että luokittelin tämän kaupungin sarjaan hikeä ja tissejä.

Yllätyin taas iloisesti – osittain siksi, että mielikuvani oli niin ankea. Fuengirolassa riitti turistihoukuttumia, ja rantakatu oli jos jonkinlaista krääsää täynnä. Siitä huolimatta tämänkin kaupungin keskustassa oli myös ihania rauhallisia sivukujia, ja todella moni katu oli rauhoitettu pelkälle kävelylle. Bongasimme nettisuosituksista pari pientä ja kehuttua tapaspaikkaa. Toinen oli espanjalainen perinneravintola, mutta näytti ulospäin aika elottomalta. Valitsimme siis toisen, ranskalais-espanjalaisen pariskunnan pyörittämän tapas- ja kreppipaikan.

Pieni epäluulo tosin kävi mielessä, kun saavuimme ravintolalle. Menu oli turhankin laaja, ja paikka näytti ulospäin räikeältä turistipyydykseltä. Terassi oli kuitenkin täynnä paikallisia, joten päätimme antaa ravintolalle mahdollisuuden. Onneksi annoimme.

Ranskalainen ravintoloitsijaherra oli sydämellinen kosmopoliitti. Juttu luisti kaikilla mahdollisilla kielillä ja aksenteilla. Listalla oleva Leena-niminen annos selittyi hänen tyttärensä nimellä ja perheen Suomi-kontakteilla. Hieman nolotti, sillä isäntämme jutteli pitkät pätkät Kuhmon kamarimusiikkijuhlista, ja minä vain nyökkäilin vaivautuneen tietämättömänä.

Pikkupaikan tapakset olivat paljon parempia kuin odotin. Aika lihapitoiseksi meni, vaikka yritin piipittää, että otetaan jotain vihanneksia kans jookos, kun verisuonet ja turvotus. No, tarkkanäköiset ehkä löytävät pari paprikaa tämän juustokastikkeen alta. Tai sitten eivät.

Ylikypsä häränposki oli suosikkini. Kaikkien tapasten liemet olivat niin herkullisia, että viimeisetkin pisarat piti imeyttää leivänpaloihin.
Ylikypsä häränposki oli suosikkini. Kaikkien tapasten liemet olivat niin herkullisia, että viimeisetkin pisarat piti imeyttää leivänpaloihin.

Jälkiruoaksi maistoimme krepit. Ihan ok, mutta en ole oikein koskaan syttynyt niille. Täytetyt suolaiset letut ovat hyviä pääruokana, mutta jälkiruoaksi krepit ovat liian raskaita. Lisäksi vodkaliekitys kuulosti paremmalta kuin maistui. Ilta oli kuitenkin mukava, kiitos ihanan palvelun ja suolapalojen.

Marbellassa haiskahti raha. Täällä pidin eniten keskustan trooppisesta puistosta ja valkoisista pikkukujista, joilla myytiin kenkiä, nahkatuotteita ja pitsiä. Täällä erehdyimme turistipyydysravintolaan, nälästä lähes sokeita ja raivopäisiä kun olimme. Ruoka oli hyvää. Etenkin miekkakala oli niin tuoretta ja jumalaista, että se kimmoisuus ja pehmeys eivät olleet enää tästä maailmasta. Hyvä fiilis haihtui, kun laskuun lisättiin 20 euroa parista oliivista, leivänpalasta ja siitä, että paikka oli täynnä tarjoilijoita, joista yksi kiillotti haarukkaa, toinen tarkisti sen, ja kolmas kiikutti pöytään. Pitäkää tunkkinne, ei kuvia.

Tasa-arvon nimissä vaadin sinistä hiustörökettä myös miespuoliselle oppaalle.
Tasa-arvon nimissä vaadin sinistä hiustörökettä myös miespuoliselle oppaalle.


Aurinkorannikko oli kaiken kaikkiaan positiivisempi kokemus kuin odotin. Tänne on turha tulla mankumaan aidon ja alkuperäisen perään, mutta kun asennoituu oikein, alueelta löytyy elämyksiä ja nähtävää. Ja toisaalta, mikä on aitoa ja alkuperäistä? Aurinkorannikko on ymmärtääkseni vielä 50-luvulla ollut vaatimatonta kalastaja-aluetta. Turismi kuitenkin tuli ja levisi nopeasti. Espanjan eteläkärki on elänyt turismilla niin monta vuosikymmentä, että senkin voi jo sanoa olevan aito andalusialainen ilmiö.

Kävin juuri mielenkiintoisen keskustelun Facebookissa. Puhuimme siitä, mihin kukin käyttää rahansa. Eräs ystäväni sanoi vihaavansa matkustelua kaiken säädön ja epämukavuuden vuoksi, vaikka tutustuukin mielellään eri maiden ruokakulttuureihin ja katsoo matkadokumentteja. Espanjassa asuva Facebook-tuttuni kommentoi osuvasti, että matkustaminen on aina enemmän tai vähemmän hypertodellisuudessa elämistä. Vaikka kuinka ramppaisi katalonialaisilla viinitiloilla, aukenee arkitodellisuus vasta, kun ostat n:nnen paketillisen paikallista vessapaperia ja tappelet kaasulaskusta vuokraisännän kanssa.

Miksi siis hävetä sitä, että on ihan vain lomalla? Ja miksi sanon vain? Minä olin lomalla, ihanalla sellaisella. Kaipaan jo nyt epätodellista arkea, jossa juodaan kello viiden gt:t, kumotaan cavaa porealtaassa ja huokaillaan kirkkaille tähdenlennoille.  Ajatus motivoi taas pihistelemään monen houkuttimen kohdalla.

Ensi kertaan siis, ¡Salud!

PS. Aiheisiin raha, ruoka ja matkustelu liittyen. Minua haastateltiin Hesarin artikkeliin, jossa erilaiset ihmiset kertoivat rahankäytöstään. Suosittelen lukemaan etenkin pääjutun, jossa pienituloinen suurperhe kertoo matkailuharrastuksestaan ja rahankäytöstään. Osa kommentoijista arvattavasti itkee, saavatko perheen lapset elää sitä kuuluisaa ”tavallista arkea”, kun vanhemmat satsaavat luksusmatkoihin. Juttu sai minut miettimään, mitä ihmettä on tavallinen arki. Onko hyväksyttävää ja tervettä elämää vain sellainen, jossa asutaan omakotitalossa ja shopataan välttämättömäksi koettua elektroniikkaa? Takaako normien mukaisen keskivertoelämän eläminen automaattisesti sen, että perhe on onnellinen ja viettää aikaa keskenään?

En jaksa uskoa, että pakon sanelemat puitteet tekisivät elämästä hyvää. Kukin tehköön tyylillään, ja suokoon tämän myös muille. Jospa sen itsekin joskus täysin sisäistäisi.

Ei mikään huono tavoite loppuelämälle.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*