En olisi ikinä uskonut, että kirjoitan ruokablogiini mobiilipeliä puolustavan postauksen, mutta niinpä tämäkin päivä koitti.
Kyse on tietenkin Pokémon GO:sta, jota kaikki somekanavani ovat olleet täynnä viime päivät. Ensiksi ihmeteltiin. Mikä tämä juttu nyt on? Siis pelataanko tätä ulkona, ei tietokoneella? Seuraavaksi alkoi kamppailu hypettäjien ja väheksyjien kesken.
Moni tuttavani on ilmaissut meemien kautta, ettei heillä ei ole aikaa metsästää pikselipalleroita; heillä on oikeaakin tekemistä. Siis semmoista tärkeää aikuisten hommaa, kuten näytönsäästäjän tuijottaminen heinäkuun hiljentämässä toimistossa. Mutta se on tärkeää, koska sitä tehdään sisätiloissa paikoillaan istuen, aina jonkinasteinen halko otsassa.
Aikuisuuspointtiin vetoavat kertovat, että he ovat nähneet vaginan/peniksen, ja koska he ovat näin kypsiä, he eivät ole kiinnostuneita möröistä ja kummituksista. Aikuisuuttaan painottavat kertovat myös kokeneensa ajan, jolloin takatukka oli tyylikkyyden huipentuma, eikä heillä ole tarvetta heittäytyä enää yhteenkään naurettavaan muotivillitykseen. Samat tyypit ostavat toki aina viimeisimmän iPhonen tai sen joululahjakirjan, jota Hesari suosittelee – mutta eivät he herranjumala ole trendien vietävissä.
Sävyni varmasti paljastaa, että minä olen innoissani Pokémon GO:sta. Siitä huolimatta, että en ole koskaan pelannut sitä tai mitään muutakaan mobiilipeliä, enkä tiedä, tulenko koskaan pelaamaan.
Minä en yksinkertaisesti ole pelaajatyyppi. Innostun ainoastaan tietovisoista ja sanapeleistä. Harrastan mieluummin lukemista, kirjoittamista, kokkailua, syömistä, keskinkertaista kuntoilua, elokuvia, dokumentteja ja realitypaskaa. En kuitenkaan pidä harrastuksiani parempina tai kehittävämpinä kuin pelit, joita moni ystäväni rakastaa.
Tietokone- ja mobiilipelien ikävin puoli on istuminen. Se on mielestäni vakavampi uhka kuin puheet sosiaalisesta syrjäytymisestä. Vaikka en välitä mieheni harrastamista tankkipeleistä, tiedän, että epäsosiaalisia ne eivät ainakaan ole. Sen verran kiivasta höpinää pelinurkasta kuuluu iltaisin, kun globaali pelitiimi juonii siirtojaan. Porukka tapailee myös siinä kuuluisassa tosielämässä, ihan ulkoilmassakin.
Pidän Pokémon GO:sta, koska se on askel kohti vielä sosiaalisempaa pelaamista. Tammelan puistot ja kadut ovat olleet pari päivää täynnä ihmisiä, jotka eivät todellakaan juttelisi spontaanisti keskenään ilman tätä peliä. Moni näyttää siltä, ettei heille tulisi mieleenkään juosta, elleivät he yrittäisi napata sitä pikselipalleroa. Annan siunaukseni pelille, joka pakottaa pelinarkkarit liikkumaan. Mieheni laskeskeli, että hän on kävellyt kolmessa päivässä 26 kilometriä ladattuaan Pokémon GO:n, ja koiraamme on lenkitetty perusteellisemmin kuin aikoihin.
Asikaine heitti eilen Facebookissa osuvan havainnon: tuohan on suunnistamista. Mielestäni Pokémon GO muistuttaa kovasti myös sienestämistä tai marjastamista. Tattien ja marjasaaliiden esittely ja apajien etsiminen lasketaan kuitenkin kategoriaan ”järkevä aikuisten tekeminen, jota ei tarvitse hävetä”. Vaikka käyneet marjat viskattaisiin biojätteeseen, tällainen keräily on fiksua. Koska vitamiinit ja kuitu, koska happihyppely raikkaassa ulkoilmassa, koska modernin ihmisen kosketus luontoon jne.
Hyvät pelit kehittävät luovuutta, koordinaatiokykyä ja strategista ajattelua samaan kuten taide, suunnistus tai matematiikka. Ja tällainen boheemi pöllö kun olen, olen liekeissä siitä, että aikuiset lähtevät ulos leikkimään. Vielä siistimpää on se, että aikuiset jahtaavat Pokémoneja yhdessä lasten kanssa. Olisin ollut naperona aivan fiiliksissä, jos vanhempani olisivat eläytyneet agenttileikkeihini ja lähteneet kanssani vakoilemaan naapurin juoppoja. En siis pannut pahakseni, kun mies lähti eilen Pokémon-jahtiin lapsemme kanssa. Hyvä, että isä oli mukana. Yksi örkki oli kuulemma ollut aika jännä.
Pelin aiheuttamista häiriöistä ahdistuneetkin voivat huokaista helpotuksesta. Eivät ne muksut ikuisuuksia kiipeile takapihallanne. Vai pompottaako joku vielä maanisesti Coca-Cola-jojoa vuoden -94 malliin? Kuka stressaa vielä Farmvillen munakoisoviljelmänsä kasvua? Kaikki villitykset tasaantuvat alkuhuuman jälkeen, eivätkä Pokémon GO -pelaajat todellakaan ole ainoita, jotka sekoilevat kännykkä kädessä liikenteessä. Törttöjä löytyy niistäkin, jotka kävelevät ajatuksissaan punaisia päin, samoin ohjaustankojen ja rattien takaa.
Tulen tukkimaan oman somefiidini seuraavina viikkoina tällaisilla kuvilla:
Aion mouhota mustikka- ja sienisaaliistani ja päivitellä kasvimaata terrorisoineita matoja ja kotiloita. Kaikki syömiseen liittyvä kun on mielestäni kivaa. Sen sijaan askartelu ei ole kivaa. Ei myöskään triathlon, agility, rakennekynsien taiteilu, Cheekin loputtomien comeback-keikkojen kiertäminen, tuunaaminen, huovuttaminen, akillesjänteiden venyttely, nettikirppiksillä pyöriminen, Arabian posliinin keräily, moottoripyöräily tai pituushyppy.
Siis MINUN mielestäni.
Juu juu, nurisen aina säännöllisesti, etten ymmärrä, miten joku voi upottaa satoja euroja rahaa kutsukorttien helmiäiskoristeisiin. Mutta olen opetellut ymmärtämään ja hyväksymään, että huovutus, Cheek ja pituushyppy ovat tärkeitä juttuja monille muille. He saavat näistä asioista iloa, voimaa ja onnistumisen tunteita. Minun ei tarvitse pitää käsitöistä, mutta en silti jaksa väsäillä meemejä, joissa julistan, miten turhaa on väsätä puutarhatonttuja vanhoista viilipurkeista.
Eletään siis ja annetaan toisten elää. Keräillään mustikoita tai virtuaalimörköjä, mikä nyt sattuu ketäkin huvittamaan. Ulkoilma ja flow´hun heittäytyminen tekevät hyvää kaikille. Muista kuitenkin, ettei Pokémoneja tai marjoja sovi syöksyä keräämään toisten takapihoilta keskellä yötä. Ja katso eteesi siellä liikenteessä.
Etenkin silloin, kun näpytät nettipeliä mollaavaa päivitystä Audin ratissa.
Minun nörttipoikani (jota suuresti arvostan ja joka on moniosaaja ja lahjakas kaveri, mutta liimautunut tietokoneeseensa, tai useampaankin) on viilettänyt viime päivät ja yöt veljensä kanssa pitkin Jyväskylää ja kertonut, miten on löytänyt monta mielenkiintoista paikkaa ja kuulema pitää ostaa paremmat kengät, tennareilla ei ole hyvä kävellä ja juosta niin paljon. En paheksu. Nuorempi veljistä on muutenkin meneväistä sorttia, joten hänelle tämä ei poikkea niin tavallisesta, tarvii kengät juoksemiseen muutenkin.
Huvitti tänään, kun joku itki Hesarin mielipidepalstalla, että miksi ihmiset eivät kerää marjoja vaan Pokémoneja. Pelin vuoksi kaikki kehittävät harrastukset kuulemma jäävät väliin blaadiblaa.
Tämä on toki vain oma otantani, mutta minun tuttavapiirissäni noita pelejä harrastavat ne todella fiksut tyypit, joilla on muutakin elämää. Ja peliyhteisöt ovat monelle ujolle tyypille turvallisia väyliä sosiaalistua ja uskaltautua tapaamaan pelikavereita lopulta ihan kasvokkainkin.
Yleensä ne valittajat eivät tee kumpaakaan, kerää marjoja tai pokemoneja, valittavat vaan. 🙂
Onhan se ollut kieltämättä vähän hassun näköistä katsella, miten aikuiset ihmiset kulkevat puistossa siksakkia kännykkää tuijottaen, mutta hyvää liikuntaahan siitä saa 🙂 Vielä kun joku keksisi koirille vastaavan pelin. Nyt kun joku virus tappoi kaikki Stadin kanit, niin koirille voisi kehittää kani-go -pelin, jossa metsästettäsiin virtuaalikaneja…
Mä odottelen, että tulisi sellainen peli, jossa yhdistyisivät keräily, hyvä ruoka, viinit, kirjallisuus ja Satuhäät. Ihan saletisti lähtisin heti kylille! 😀
Tällainen vai
https://www.youtube.com/watch?v=irTBsyrAsio
Just tämmönen, mutta tähän pitäisi saada liitettyä jotenkin vielä pasta, Dostojevski ja Hottikset!