millainen on tosiystävä

Ikävä yksinkertaista ystävyyttä, jossa voi vain olla

”Ystävänpäivänä mietin sitä, miten paljon kaipaan naivimpia ihmissuhteita. Juu juu, lapsetkin ovat kamalia, mutta lapsuudessa päätökset siitä, onko joku kiva vai tyhmä, tehtiin enemmän henkilön toiminnan perusteella. Tyyliin Minttu varasti mun tikkarin/Minttu antoi mulle tikkarin. Ei pohtimalla, että mitenköhän tuon Mintun näennäisvasemmistolainen keskiluokkaisuus asemoituu minun kapitalistis-teknokraattiseen maailmankuvaani. Ja sellaista se oli paljolti vielä teininä ja nuorena aikuisenakin.”

Tuolla tavalla alkoi Facebook-päivitykseni ystävänpäivänä. Siinä kiteytyi ärsyyntyminen, joka on kasvanut äärimmilleen reilun vuoden verran. Ärsyyntyminen siihen, että aikuisten maailmassa emme katso toisiamme suoraan, vaan politiikkaan ja elämäntapoihin liittyvän suodattimen läpi. You know. Vittu se on ärsyttävä viherpiipertäjä/hirvee kokkari/änkyröivä yksityisautoilija/saarnaava raivovegaani/persujuntti -lasien läpi.

Olet sitä, mitä haluan sinussa nähdä

En todellakaan ole tässä mikään puhdas pulmunen. Muistan, kuinka hämmentynyt olin lapsena, kun aikuiset vinoilivat selän takana jonkun tuttavansa demariudesta tai biodynaamisesta ruokavaliosta. Nyt huomaan kauhukseni muuttuneeni samanlaiseksi ihmiseksi. Minä, joka olen olevinani niin jumalattoman avarakatseinen ihminen.

Omasta kuplastani katsottuna väärät maailmankatsomukset ärsyttävät, etenkin internetissä. Saatan luokitella tyypin typeräksi vain siksi, että hän hahmottaa ja perustelee asiat minua ärsyttävällä tavalla. Hän ärsyttää minua kokonaisvaltaisesti, vaikka en olisi koskaan tavannut häntä tai tapaisin hyvin harvoin. Vaikka en tietäisi, milä tavalla hän kohtaa muut ihmiset ja käyttäytyy kasvostusten.

Olen joutunut saman maailmankuvatuomitsemisen uhriksi itsekin. En kovin usein, mutta sitäkin kivuliaammin. Taannoin huomasin, että jokainen sanani, tekoni ja kommenttini ärsytti suunnattomasti erästä vanhaa ystävääni. Edustin hänelle vastenmielistä elämäntapaa ja ihmistyyppiä, ja sanoin mitä tahansa, hän tulkitsi sen tyhmyydeksi, loukkaukseksi tai sivistymättömyydeksi, milloin miksikin.

Kommunikointi muuttui mahdottomaksi, sillä en ollut hänelle enää minä, vaan luultavasti vitun ärsyttävä ja sokea porvari. Se väritti hänen silmissään jokaisen löperön Facebook-päivitykseni ja ajatukseni, oli kyse sitten koirien kiinnipidosta tai valkoisesta sokerista. Välit erääseen toiseen ystävään taas hiipuivat, koska olin hänen silmissään vitun ärsyttävä vassarifemakko. 

Yritä tässä nyt päättää, minkä vuoksi olet ärsyttävä.

Ja koska viestintä on vastavuoroista, nämä ihmiset muuttuivat minunkin silmissäni sietämättömiksi. Ystävyyssuhteet päättyivät kahden kauppana, koska kukaan ei vain enää jaksanut. Oli helpompaa poteroitua omaan nurkkaan samanhenkisten ihmisten kanssa. Sellainen yhdessäolo, että heitellään typeriä vitsejä kuunnellaan musiikkia ja kitataan bisseä, katosi besserwisseröinnin ja tuomitsemisen jalkoihin.

Katsotko ihmistä vai hänestä piirtämääsi kuvaa?

Mutta ei minua se nypi, että yksi ei siedä minua porvariuteni, toinen femakkouteni takia. Minua nyppii se, että jokainen, siis ihan jokainen henkäykseni, moikkaukseni ja kulmakarvan kohotukseni nähdään näiden lasien läpi. Ja minä teen ihan samaa muille. Kaipaan aikaa, jolloin tykkäsin tai en tykännyt ihmisistä heidän tekojensa, en ajatustensa ja somepäivitystensä vuoksi.

Tiedän, että on naivia toivoa, että voisin enää oppia pois tästä etäännyttävästä lokeroimisesta. Kyllä ne porvari-, persu- ja vassarikellot soivat minunkin päässäni. En myöskään tarkoita, että kaikki pitäisi hyväksyä. Tyyliin natsius siksi, että vaikka se Martti on fasisti ja rasisti, se on aevan iiiihana koiraihminen.

Ja kyllä, ymmärrän, että ajatukset, sanat ja teot ovat sidoksissa toisiinsa. Kyllä ne aatteet ja vaatteetkin kertovat ihmisen sisimmästä, mutta ne eivät ole hän. Kun lokeroimme ihmisen ajatusten ja nettiargumentoinnin perusteella, jätämme hänestä ainakin kaksi kolmasosaa ihmisenä huomioimatta.

Kyse on siitä, että kaipaan aivan älyttömästi ihmisen kohtaamista ihmisenä, oli hän sitten barbaari, vegaani tai astronautti. Kaipaan persoonan arvottamista sen perusteella, auttaako ihminen heikompaansa ja onko hän luotettava. Ei sen, mitä hän syö ja ketä hän äänestää.

Aatteellisesti äärimmäisen puhdas kupla on nimittäin paikka, jossa lusikka kilisee herkästi tasan omassa kupissa. Ei ole kaffeseuraa, ei baakkelssia.

tosiystävyys

Ystävä, jonka seurassa voi vain olla

Paluu lapsuuden yksinkertaisiin ihmissuhteisiin, joissa nahisteltiin tikkareista ja leikkiseurasta, ei ole enää mahdollinen. Tiedänhän minä sen. Panenkin toivoni suloiseen seniiliyteen. Siihen, että kun olen vanha, en jaksa paskaakaan välittää siitä, mitä mieltä Martti oli aikoinaan ilmastonmuutoksesta, yksityisautoilusta tai pikkulapsista.

Kun olemme vanhuksia, taistelemme Koukkuniemessä viimeisestä kerroskiisselistä ja stereotypisoimme nuoria – olivat he millaisia persoonia tahansa – koska nuoret ovat vuosituhannesta toiseen tyhmiä, laiskoja ja itsekkäitä. Ehkä wakawanhojen wiiteryhmässämme alkaa vallita jonkinlainen solidaarisuus. Niin kuin lapsena, kun kaikki vihasivat yhdessätuumin opettajia ja luokan erimielisyydet unohtuivat hetkeksi.

Vanhuuden odottaminen yksin omassa aatekuplassa on vain helvetin tylsää. Pääsen tappelemaan kiisselikupista aikaisintaan 40 vuoden päästä, jos silloinkaan. Mitä ihmettä teen sen aikaa?

Ei tilanne oikeasti ihan näin lohduton ole. Viitisen vuotta sitten älysin raottaa kammarini ovea ja päästää sisään jonkun, joka pukeutuu sydämiin, ymmärtää punaista huulipunaa ja ihan kaikkea maailmassa, antaa maistaa pullastaan ja pyytää tarjoilijaa tuomaan minulle paremman, jos omani on kuiva.

mitä ystävyys on

mitä ystävyys on
Hyvät ihmiset, haluan puhua teille nyt ystävästäni Susannesta. Ystävyytemme alkoi hyvin epätodennäköisissä merkeissä. Kävimme eräässä mammakerhossa, kun lapsemme olivat vauvoja. Emmekä voineet sietää toisiamme. Olin niin paniikissa äitiydestä ja kaikista kamalista kantoliinoista ja aisoista, että kälätin koko ajan. Susanne taas oli korostetun tyyni, harkitsevainen ja harvasanainen. Hän piti minua uuvuttavana höpöttäjänä, minä häntä ylimielisenä supermutsina.

Tajusimme, että habituksemme erilaisuudesta huolimatta olemme perusainekseltamme samanlaisia, kun mainitsin, että tykkään olla sellaisten ihmisten kanssa, joiden kotona saa vapaasti mennä kirjahyllylle, eikä kukaan määi, että voi kauhee kun sää oot epäsosiaalinen. Ei ole pakko olla väkisin väännetyn seurallinen, vaan voi vain olla. Niin kuin omassa kodissaan. Lukea samalla, kun toinen naputtaa tietokonetta tai neuloo tai nukkuu ja se on molemmille fine. Ei tarvitse olemalla olla. Voi todellakin vain olla.

Ja miten ihanaa onkaan sellaisen ihmisen kanssa, joka on sopivasti erilainen, silti ratkaisevasti samanlainen. Susannen rauhallisuus on kuin viileää, lohdullista vettä, joka tyynnyttää minut, kun käyn kierroksilla. Kaikkein parasta tässä ystävyydessä parasta on hyväksyminen. Olen tavannut elämäni aikana vain kourallisen ihmisiä, jotka ottavat ihmiset ja asiat vastaan  sellaisina kuin ne ovat. Susanne on yksi heistä.

Tällaisten ihmisten seura on älyttömän vapauttavaa. Heidän avullaan minäkin pystyn suhtautumaan kaikkeen ja kaikkiin suvaitsevaisemmin, arvostavammin, empaattisemmin ja lempeämmin. En koe tarvetta hyökätä tai puolustautua, koska minua vastaan ei hyökätä.

Susanne ei koskaan hyökkää. Voin sanoa hänen seurassaan mitä tahansa, eikä minun tarvitse jännittää, onko hän kanssani samaa mieltä. Hän ei nöyryytä minua, ei suutu tai tunge lokeroon, jos ajattelen eri tavalla, typerästi, rajoittuneesti tai värittyneesti. Asioista voidaan puhua asioina, mutta ne eivät leimaa meitä toistemme silmissä.

mitä ystävyys on
Hän on niin ihana. Minun viisas, älykäs, kiltti, höpsö, hervoton ja hulvaton ystäväni.

On maailman parasta käydä Jäähovissa syömässä siipiä Susannen kanssa.

On maailman parasta ahmia Silja Linen lastenbuffetista ranskalaisia ja pehmistä Susannen kanssa.

On maailman parasta haaveilla keskikaljabaareista ja röökaamisesta Susannen kanssa.

On maailman parasta puhua rahastoista Susannen kanssa.

On maailman parasta puhua pelikoneista ja bingosta Susannen kanssa.

On maailman parasta väitellä Susannen kanssa siitä, onko Stella hirveä bändi (on).

On maailman parasta kytätä ihmisiä keittiön ikkunasta paheksuvasti Susannen kanssa.

On maailman parasta tutkia legginsien saumoja Susannen kanssa.

On maailman parasta katsella, kun Susanne esittelee ihmeellisiä siivousvälineitään ja kaikenlaisia käteviä nappeja, lokeroita, piilotaskuja ja lumilukkoja, jotka vertautuvat minun silmissäni avaruusteknologiaan.

On maailman parasta, kun Susanne lainaa minulle höyrypesuriaan.

On maailman parasta kahvitella Susannen kanssa ja syödä hänen leipomuksiaan.

On maailman parasta mennä Susannen luokse kylään ja kuulla hänen sanovan ”ajattelin keittää eka kahvia, mutta sitten ajattelin, että sä otat kyllä varmaan mieluummin punaviiniä”.

On maailman parasta lukea sohvannurkassa, kun Susanne tekee keittiössä riisi-hernemaissipaprika-tuorejuustomössöä ja lapset leikkivät jossain.

On maailman parasta mennä Susannen ja punaviinilasin kanssa piiloon kerrossängyn alle ja hihitellä, kun lapset eivät löydä meitä.

On maailman parasta olla oma itsensä parhaine ja kehnoimpine puolineen Susannen kanssa, koska hän antaa ihmisten vain olla. Tekee heistä vapautuneempia ja ymmärtäväisempiä riippumatta siitä, millaisia päätöksiä he tekevät äänestyskopissa tai autokaupassa.

Ehkä tätä yliälyllistä, ylipolitisoitunutta, yliänkyröivää ja ylianalyyttista aikuisuutta jaksaa Koukkuniemeen asti, kun ystävänä on Susannen kaltainen ihminen.

Mutta siitä viimeisestä kerroskiisselistä taistelemme verisesti.

Ja Martista.

mitä ystävyys on

 

4 kommenttia

  1. Vau! Uskomattoman huikeanhieno kirjoitus. Osasit kuvailla ystävyyden erinomaisesti.
    Aloin miettiä omien kaverieni suhdetta. Itse asiassa minulla ei ole ketään todella läheistä ystävää. Hyviä tuttuja paljon, mutta sellaisia joiden kanssa viettäisin enemmän aikaa, ei ole ketään. Ei ole tainnut ikinä edes ollakaan. En koe että olisin tarvinnut, tai että olisin jäänyt jostain paitsi.

    Korvauksena minulla on muutama kaveri, joita näkee joskus ja jouluna. Olen tuntenut heidät kohta 23 vuotta. Lieneekö syynä että olemme kaikki syntyneet kahden vuoden sisällä, mutta kaikkien kanssa tunnemme olevamme sitä itseämme. Tunnemme toisemme hyvin, tiedämme mistä kaikki pitävät / eivät pidä, missä ovat töissä. Kun näemme, aloitamme keskustelun mihin se jäi viisi kuukautta sitten. Näemme toisemme kavereina, emme lokeroi ketään millään tavalla. No, okei. Pari niistä on turusta. Mutta muuten olemme kuin parhaat kaverukset.

    Mutta me olemme miehiä. Lieneekö tässä ero?

    PS. Raivovegaani 🙂 Käytän tuota kun saarnaat liikaa kasvisruuasta. Äläkä kikata, kiitos blogisi, olen alkanut syödä enemmän kasvisruokaa kun olen saanut inspiraatiota mitä voisi tehdä.

  2. Voi Ville, mikä ihana kommentti. Meikällä oli paskahko päivä, mutta tämän luettuani on todella kiva mennä nukkumaan.

    Juuri tänään puhuin erään kaverini kanssa siitä, että ei minullakaan kovin montaa hyvää ystävää ole. Elämässä on ollut paljon jaksoja, jolloin ei ole ollut ainuttakaan, vaikka kaikenlaisia porukoita on kyllä ollut.

    Luulen, että mä kaipaan tällaista Susannen kaltaista ystävää siksi, että olin herkässä iässä, lapsena ja nuorena, kiusattu ja yksinäinen. Toisaalta se on tehnyt ihmissuhteistani kaksijakoisia. Kaipaan tällaista rentoa ja kaiken sallivaa ystävyyttä, mutta samaan aikaan pelkään päästää ihmisiä aidosti lähelleni, koska en halua taas jotain piikkejä tai nälvimistä.

    Sukupuoli vaikuttaa varmaan sen verran, että ainakin mun kokemuksen mukaan etenkin teinitytöt osaavat kiusata ja syrjiä henkisesti ihan hirveällä tavalla. No, on sitä tullut kieroilevia, ei niin kovin reiluja miehiäkin tavattua. Mutta teininä pari turvallisinta luottokaveriani olivat poikia. Niistä suhteista puuttui se ”mä en leiki sun kaa” -vekslaaminen.

    Ja mua saa haukkua raivovegaaniksi, jos saarnaan liikaa. : D En nimittäin siedä itse pakkokäännyttämistä. Toki haluan puhua siitä, ettei maapallo kestä tätä lihanmättöä ja on kamalaa, jos tuotantoeläimen ainoa funktio on lihoa ja kuolla haavaisena. Mutta kaikenlainen jeesustelu ja itsensä korottaminen tökkii, enkä halua olla sellainen muille. Pekonia siinä munkin caesar-salaatissa tänään oli. 🙂

  3. väsyin varmaan hänen teeskentelyynsä, ja omaani. pakoihimme, jotka olivat samanlaisia, vaikkakin vastakkaisia. minun yksisilmäisellä poliittisuudellani ei ollut sen enempää tekemistä minun kanssani kuin hänen kohtuuden julistuksellaan oli tekemistä hänen kanssaan. tiesimme tämän jo kaukaa.

    olimme nähneet toisemme silloin kun emme vielä osanneet varoa kuten nyt, ja teeskentelimme sen vuoksi aina. tiesimme teeskentelevämme, mutta emme osanneet muutakaan. olimme sohineet toisiamme kylkiin jo vuosia, arvioineet toisiamme tarkoituksella väärin. ehkä alusta asti. tosiaan.

    kun sitten olimme tahoillamme tehneet samat ratkaisut silkasta uhmasta ja siitä hekumasta kun ihminen, jolla ei koskaan ole ollut mitään, saakin kaiken, silloin kun kumpikin oli kulkenut moneen kertaan odotusten ohi, silloin halusimme repiä toistemme fasadit kappaleiksi, pakottaa toinen näkemään koko luomansa spektaakkeli tyhjyydessään, sillä tavoin lujittaa omamme.

    • Savusuolaa

      Sori, että vastaamisessa kesti, en tiennyt, mitä vastaisin. Vaikeaa vastata, jos toinen on sitä mieltä, että molemmat ovat teeskennelleet ja olleet tästä myös tietoisia edes jollain tasolla. Vierastan sitä, että joku toinen tietää paremmin kuin minä, koska teeskentelen ja millainen todella olen. Koen kohtuuden ”julistamisen” aidoksi itsekseni ja koen olevani aika kaukana siitä, mitä julistaminen pahimmillaan on. Mutta. Jos joku mut tällaisena näkee ja kokee, minkäs minä sille voin. En jaksa voida enää minkäänlaisille tulkinnoille yhtään mitään.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*