perheen kesäloma

Kun on lapsen kitinääkin niin hemmetin ikävä että itkettää

Odotin kesää kovasti bloggaamisenkin kannalta. Luonnonvaloa! Kesäreseptejä! Ulkoilmakahviloita! Piknikejä! Sitä helvetin kuuluisaa timanttista, konkreettista, hyödyllistä sisältöä. Top kolme se ja se, vinkit ja niksit lapsiperheen kanssa sinne sun tänne.

No, mitäs täällä onkaan. Kyrsiintyneen ihmisen listauksia ärsyttävistä ihmisistä. Tahallisesti poltettuja Hannespullia ja pari pastareseptiä. On niin kesäistä että.

Mutta kun minä en vain jaksa.

Kesäloman ensimmäinen päivä alkoi eilen, mutta aivoilla kestää varmasti monta päivää tajuta, että nyt voi höllätä. Olen nähnyt pari viimeistä yötä unta lehtien nettijuttujen lukijamäärätilastoista ja kirjoitusvirheistä. Olen istunut käytännössä toukokuusta asti tämän toosan ääressä aamusta iltaan, arkipäivät ja viikonloput. Syystä, että tapahtui sitä kuuluisaa kaikenlaista. Elämän solmuja ja sössösoosia, joita ei vain voi aina ennakoida ja hallita, vaikka osaisi ulkoa kaikki elämäntaito-oppaat, joissa käsketään sanomaan ei, vetämään omat rajat, hengittelemään ja hiljentymään olennaisen äärelle.

En nyt jaksa käydä koko mällin kaikkia yksityiskohtia läpi, mutta pähkinänkuoressa. Molemmille tuli yllättäviä töitä, miehelle älyttömästi työmatkoja ja koira sairastui vakavasti (mikä merkitsee koiraihmiselle paitsi tuskaa ja masennusta, myös rahanmenoa, ISOA rahanmenoa).

Luuppi oli aika kiivas ja kireä jo toukokuussa. Oli työmatkoja ja kaikenlaista kivaa, joka mukavuudestaan huolimatta uuvuttaa minua suurina annoksina. Esimerkiksi kolmet perhejuhlat peräkkäisinä viikonloppuina. Ei kun sori, neljät. Oli ne yllätysristiäiset Ruotsissakin. Ja unohdin kokonaan lapsen korvatulehduksen. Joka muuten saattaa olla taas uusiutunut.

Olen kehittänyt aika hyviä stressinhallintakeinoja näihin tilanteisiin, koska olen työskennellyt freelancerina oikeastaan koko elämäni. Olen myös uupunut joskus pahasti ja suhtautunut työhöni liian vakavasti, onneksi myös viisastunut näistä kokemuksista. Siksi osasinkin tunnistaa ylikierrosten merkit nyt nopeasti. Luojan kiitos tiesin, että väsymystä aiheuttavat lähinnä käytännön asiat, jotka tulevat päättymään tiettyinä päivinä. Mutta siitä huolimatta, väsytti, ärsytti, kuumotti, kiukutti. Väsyttää, ärsyttää, kiukuttaa ja kuumottaa edelleen.

Puolet kesästä tuntuu menneen ihan harakoille, sumussa. No juu, olen käynyt kahden kesäteatteriesityksen ensi-illassa, pari kertaa mökillä ja jotain muistikuvia terassistakin on. Mutta en minä oikeastaan kaipaa edes elämääni mitään luksusta tai sitä timanttisen kivaa nikkelis nakkelis kesävinkkisisältöä, joka varmaan nostaisi blogin lukijamääriä mätäkuussa.

Minä kaipaan lastani.

Kaipaan ihan tavallista, aikatauluttamatonta, laiskaa, kitinäntäyteistä räkää, pussailua, Frozenia, kirjastokeikkaa, kiikuttelua, halailua ja halvan kiinalaisen buffetin kevätrullia tyttäreni kanssa. Sähköpostissa, messengerissä ja ties missä on kaikenlaisia kutsuja, joihin en väsymyksissni ole jaksanut reagoida. Tulkaa hei ilmaiselle vegaanijätskille, tulkaa bataattiranuille, tulkaa tulkaa tulkaa.

Mutta kun minulle kelpaa ihan vain tämä keittiönpöytä. Se, että tuo laittaa omat minikokoiset Reino-tossunsa jalkaan ja pyytää minua ottamaan kirjahyllyn päältä helmet ja narun, jotta hän voi askarrella kaulakorun.

lomastressi

Kaipuu ihan tavalliseen, ikävään ja tylsäänkin arkeen tuntuu hassulta, koska enhän minä ole koskaan ollut mikään esimerkillinen omistautujaemo. Kaipuu on ensimmäistä kertaa äitiyteni aikana näin voimakas. Niin kova, että olen oikeasti tirauttanut parit itkutkin, kun haluaisin vain kyllästyä kotosalla. Sulkea tietokoneen, olla ajattelematta mitään linkkauksia minnekään, heittää helvettiin puolityhjän matkalaukun, joka on ollut lähes koko kesän auki olohuoneen lattialla jotain pakkausta tai purkamista odottamassa.

Tiedän, että kyllä tämä tästä. Tämä on vain stressiä. Se loppuu, kun lepään. Ellei lopu, voin tehdä konkreettisia arkielämääni muuttavia asioita, jotka lievittävät sitä.

Tänään menemme Särkänniemeen. Se on kivaa, mutta nauttisin päivästä yhtä paljon, vaikka emme menisi. Huomenna kuulemma sataa. Emme tee mitään, paitsi käymme leikkauttamassa likan otsatukan parturissa. Odotan sitä lähes enemmän kuin Särkkää.

lomastressi

Mutta siis. Ei ole listoja kesäravintoloista, ei piknikkuvia, ei grillikoulua, ei hellepäivän smoothieita (minkä vitun hellepäivän, hahhahhh!). On jotain, jos on ollakseen, jos jaksan.

On tahmeita poskia ja helmiä. Väninää ja rutinaa. Aivojumissa keitettyjä pikapastoja, joiden esillepano on kaukana ah niin visuaalisen ruokablogiskenen vaatimuksista. On kärttyisen äidin ikävä kärttyisen lapsensa luo.

Kylläpä helpotti.

 

8 Comments

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.