Terveiset Tallinnasta! En kuitenkaan hehkuta teille nyt, mitä vegaanisia hipster-herkkuja söin F-hooneessa ja millaiset puupalikoita muistuttavat design-korvikset (siis ne ei oo palikat vaan DISAINIA) ostin söpöstä pikkuputiikista. Viime kuun Kreikan-reissun kuvatkin odottavat vielä purkamistaan. Matkustelun ja kaiken kivan elbailun sijaan ajattelin rustata teille pari sanaa työstä. Nimittäin freelance-työstä.
Sain innoituksen aiheeseen nakit ja mutsi -Päiviltä, joka kirjoitti aiheesta hyvän postauksen. Minun piti aluksi kommentoida Päivin bloggausta, mutta koska siitä olisi tullut nälkävuoden pituinen, päätin kirjoittaa omat ajatukseni tänne. (Tsekkaa kuvituskuva. Erotan muistiinpanoistani ainakin sanat samppaja ja punajuuri.)
Mielestäni freelance-työstä pitää puhua, sillä entistä useampi perinteinen työ on muuttumassa keikkailuksi, pienyrittäjyydeksi ja sijaistuspätkiksi. Tätä työn muotoahan markkinoidaan toisessa ääripäässä ah niin ihanan vapaana mahdollisuutena tehdä just sitä mitä sä haluat silloin kun sä haluat. Toisessa ääripäässä ovat uhkakuvat kahden kerroksen työmarkkinoista, jotka koostuvat orjan asemassa olevista friikuista ja kermat kakun päältä kuorivista vakkkareista.
Omat kokemukseni freelanceriudesta sijoittuvat ääripäiden välimaastoon. Uskon kokemukseni olevan suht realistinen, sillä olen ollut freelancer oikeastaan aina.
Työurani alkoi teini-ikäisenä puhelinmyyntifirmasta. Työsopimus oli vakituinen osa-aikainen, mutta tattadaa, mitään pohjapalkkaa ei ollut. Kyllä vain, pelkkään provisiopalkkaukseen perustuva duuni oli ihan normihuttua 90-luvun lopulla. Perustason asiakaspalvelu- ja siivoustyötkin olivat laman jälkeen kiven alla. Otin siis vastaan sen, mitä tarjottiin, edes tietämättä paremmasta. Pahimmillaan tuloni jäivät muutamaan sataseen kuukaudessa, vaikka tein täysiä päiviä. Kun kehityin myyjänä, tahkosin 3000 euron kuukausipalkkaa. Se oli vuosituhannen vaihteessa helvetillisen iso raha nippa nappa täysi-ikäiselle.
Työ oli freelance-henkistä, sillä sain itse valita, koska tulin töihin. Kunhan papatin toimiston puhelimeen 15 tuntia viikossa, ketään ei kiinnostanut, minä päivinä kävin vuoroni tekemässä. Tulokseni oli täysin riippuvainen omasta jaksamisestani ja osaamisestani. Olin siis parhaimmalla ja pahimmalla mahdollisella tavalla oman itseni herra.
Muutaman vuoden jälkeen homma oli nähty. Väsyin työhön, jossa ei ollut varaa epäonnistua tai väsyä himpun vertaa. Tein yliopisto-opintojen ohella töitä gallup-haastattelijana, siivoojana, mainostoimiston copywriterina, suunnittelijaharjoittelijana kaupungin henkilöstöyksikössä ja projektisihteerinä ylioppilaskunnassa. Kirjoitin muotisaitille kauneusblogia, raapustin juttuja sisustuslehtiin ja lopulta pääsin uutistoimittajaksi radioon.
Kaikkia töitä yhdisti se, että ne olivat joko määräaikaisia tai osa-aikaisia. Tein usein kahta, joskus kolmeakin hommaa lomittain, koska yhdenkään työn jatkumisesta ei ollut mitään varmuutta. Tämä oli henkisesti ja fyysisesti raskasta, mutta työpätkien epävarmuus ei niinkään rasittanut minua. Eihän opiskelijan elämä ole kuin pelkkää epävarmuutta. Varsinkin, jos olet päättänyt opiskella sellaisen pomminvarman yhdistelmän kuin puheviestintä + tiedotusoppi. Plakkarissa YTM ja FM eli varma paikka työttömyyskortistossa, heh heh. Mutta siis, väsyttävintä oli se, että tein töitä niin paljon. Kärsin pari kertaa jonkinasteisesta burn outistakin.
Sain ensimmäisen maisterintutkintoni valmiiksi vuonna 2011 ja toisen 2012. Isoilla mediataloilla alkoi mennä tässä vaiheessa huonosti. Pätkäsopparit ja ttt-vuorot olivat työn alla. Työpaikoilla mietittiin, miksi tuo sai sen äitiysloman sijaisuuden, mutta minä en? Vakinaistettaisiinko minut, jos olisin enemmän tätä ja vähemmän tuota?
Nämä ajatukset pyörivät meikäläisenkin päässä, ja etenkin syksy 2011 oli töiden ja jaksamisen kannalta todella synkkää aikaa. Sitten toimittajantöitä taas järjestyi paikallislehdestä, ja jossain uhkarohkeassa huumassa keksimme miehen kanssa, että hei kokeillaas tehdä vauva, vaikka emme olekaan erityisen sose- ja konttauskypäräorientoituneita ihmisiä.
No, moukan tuurilla se muksu sitten ilmoitti tulostaan tyyliin heti seuraavana päivänä. Jälkeenpäin olen miettinyt, että voi jeesus mitä touhua. Tyyppi valmistuu tuplamaisteriksi kahdelle katastrofaaliselle alalle ja päättää ratkaista ura-ahdistuksensa pamahtamalla paksuksi. Toisaalta ajoitus oli loistava. Jos olen uskaltanut tehdä noin riskaabelin siirron tuossa elämänvaiheessa ja kaikki on mennyt ihan hyvin, selviydyn varmasti paljon kuormittavammistakin tilanteista.
Äitiyslomalla oli tavallaan kivaa. Sai katsella Matlockia. Tavallaan se oli ihan kamalaa. Olen henkisesti niin hyperaktiivinen, että sormiruokailu ja lapsen ulosteen koostumus eivät riitä elämäni sisällöksi kovin pitkäksi aikaa. Aloin kaivata aivojen käyttöä ja rahaa, mutta siten, ettei perheemme arki muuttuisi kaoottiseksi ja väsyttäväksi. Kerrankin minulla oli onni matkassa. Tuttavien mainostoimistosta kyseltiin, haluaisinko tehdä heille viestintäprojekteja. Suomeksi: kirjoittaa firmojen tiedotteita, suunnitella nettisivujen tekstejä, radio- ja Youtube-mainoksia, päivittää asiakkaiden Facebookia ja niin edelleen.
No voi kyllä halusin. Pystyin hoitamaan hommat 90-prosenttisesti kotoa tietokoneen, netin ja puhelimen avulla. Vakituisesta työstä ei ollut tietoa, mutta minua enemmän se tuntui häiritsevän niitä, jotka kyselivät ”ooksää siis menossa ihan normaaleihin töihin joskus”. Työn ”normaaliutta” enemmän minua kiinnosti se, että tienasin ja sain tehdä vaihtelevaa, koulutustani ja osaamistani vastaavaa työtä.
Lapsen mentyä parivuotiaana päiväkotiin sain taas lisää toimitustöitä. Ensin pari keikkaa, mutta muutaman kuukauden kuluttua huomasin ilokseni, että kalenterini oli taas täynnä juttujen deadlineja. Kirjoitan esimerkiksi Kaksplussaan ja Annaan, pääosin verkkoon, sekä Tampereen ammattikorkeakoulun lehtiin. Jos aikaa rittää, teen edelleen esimerkiksi firmojen lehtiä, tiedotusta ja some-hommia.
Nykyiset työni ovat sisällöllisesti valovuosien päässä provisiopalkatuista puhelinmyyntitöistä. Ansaintalogiikka on kuitenkin hyvin samanlainen: saan rahaa vain tehdystä työstä. Juttuideoiden keksiminen on myös tietynlaista myymistä. Minun on perusteltava tilaajalle mahdollisimman hyvin, miksi hänen pitäisi kirjoituttaa minulla tietty juttu ja maksaa sitä. Nettijuttujen vetävyyttä on helppo arvioida lukijamäärien perusteella. Olen tasan sen arvoinen kuin viimeisimmät juttuni ovat. Tason lipsumiseen ja aikataulujen pettämiseen ei ole varaa.
Olen tehnyt töitä freelance-verokortilla kymmenisen vuotta. Moni yllättyy kuullessaan, että kuka tahansa voi saada free-kortin. Esimerkiksi useille firmoille siivous-, tarjoilu- ja promohommia tehneet kaverini ovat käyttäneet free-korttia. Vanhanaikainen pää- ja sivutuloverkortti istuvat mielestäni nykyisille työmarkkinoille huonosti. Free-kortista kelpaa sähköinen versio, jonka voi lähettää vuoden aikana vaikka useille kymmenille työnantajille.
Osa töistäni on ”vanhanaikaisia normaaleja töitä”. Tarkoittaa sitä, että työnantaja maksaa ellit, lellit, tellit ja vellit. Osan taas teen niin sanottuna mikroyrittäjänä. Huolehdin siis itse esimerkiksi työeläkemaksusta. Yrityksen perustaminen ei ole vielä kiinnostanut, sillä friikkuna työskentely on sujunut jouhevasti, ja saan tarvittavat kulut verovähennyksiin. Jos työn tarjoaja sitä väkisin vinkuisi, voisin laskuttaa töitä myös Ukko.fi:n kautta.
Kaikki edellä sepustettu merkitsee sitä, että minun pitää olla koko ajan skarppina. Kukaan muu ei huolehdi veroistani, vakuutuksistani ja sosiaaliturvastani kuin minä itse. Kun kerron tästä vuosikaudet vakitöissä olleille, he kauhistelevat. Minä taas ihmettelen sitä, miten paljon kaikkea hyödyllistä ja kivaa he voivat saada työnantajiltaan. Fysioterapiaa, hierontaa, liikuntaseteleitä ja tyky-päiviä.
Olen kuitenkin todennut, että asiaa on turha itkeä. Olen ollut pari kertaa noilla herkuilla varustelluissa työsuhteissa, mutta itse työ on kuitenkin ollut minulle aina tärkeämpää kuin mahdollisuus päästä mittauttamaan veriarvoni ilmaiseksi. Olen myös onnekas. Sairastelen niin vähän, etteivät omasta pussista maksetut terveysmenot ole kaataneet talouttani. Lisäksi kirjoittajana on paljon helpompaa olla pienyrittäjä kuin alalla, joka vaatii kalliita laiteinvestointeja ja on fyysisesti raskasta tai vaarallista.
Kaikkein ihmeellisimmältä ”oikeiden vakitöiden” maailmassa kuulostaa palkallinen loma. Lomarahoista nauttivien mielestä taas on järkyttävää, että kun minä olen lomalla, palkkani ei juokse. Toisaalta tästäkin asiasta tulee ongelma vain, jos alan vatvoa ja itkeä sitä. Lomani ovat olleet ihania, eikä talouteni tai jaksamiseni ole romahtanut niiden vuoksi, vaikka olenkin joutunut tekemään ennen lomia enemmän töitä voidakseni olla offline-tilassa.
Apinoin Päiviä ja listaan selkeyden vuoksi free-työn plussat ja miinukset omasta näkökulmastani.
Free-työn plussat:
- Mahdollisuus valita loma-ajat itse. Miehenikin on yrittäjä, joten meidän ei tarvitse pelata työpaikan jokavuotista kesärulettia, jonka voittaja saa lomailla heinäkuussa. Asiakkaiden sesongit pitää toki huomioida, mutta voimme pyörittää kesälomarumbaa paljon helpommin kuin moni muu perhe. Tämä tulee olemaan iso plussa, kun lapsi menee kouluun ja hänen kesälomansa pidentyy.
- Voin työskennellä omien aikataulujeni mukaan missä huvittaa. Haastattelut pitää tietenkin tehdä sovittuun aikaan, mutta ketään ei kiinnosta, vaikka kirjoittaisin tekstit keskellä yötä päälläni seisten. Jaa mikä kellokortti, mitkä miinustunnit?
- Aikaani ei kulu turhaan jorinaan. Siis hevosenpaskabingoihin, jaarittelupalavereihin ja työaikaa syövään länkytykseen. Saan noin viidessä tunnissa aikaan sen, mitä ennen sain työpaikalla koko päivän aikana. Voin hakea lapsen ajoissa tarhasta tai voin käydä salilla ennen kuin aloitan työt.
- Jos ajatukset jumittavat, voin tehdä töitä vaikka kivassa kahvilassa. Voin hakea ideoita kirjastosta ja vakoilla siellä meheviä paikallispersoonia. Voin lähteä kävelylle tuulettamaan mieltäni. Voin soittaa äitiyslomalla olevalle kaverilleni, että moi, voinksmää tulla teille kahville keksiin juttuideoita, kun mun pää ei toimi.
- Olen oppinut tervettä kyynisyyttä ja tunnen olevani vapaa. Olen kuullut kaikenlaisia lupauksia ja saanut työtarjouksia, jotka ovat kuivuneet kasaan. Osaan haistaa suuret ja ontot puheet paljon paremmin kuin ennen. Vaikka kuka tahansa työllistäjäni voi koska tahansa lopettaa työsuhteeni, myös minä voin lähteä paremmille vesille, jos homma ei toimi. Tämä ajatus antaa ihan hitosti vapautta ja rauhoittaa.
- Osaan huolehtia itsestäni. Olen oppinut säästeliääksi ja ennakoin tulevia menoja ja tapahtumia. Tiedän tasan tarkkaan, kuinka paljon tililläni on rahaa, mihin sitä menee, miten teen verovähennykset ja mihin yel-maksu vaikuttaa.
Free-työn miinukset:
- Muiden ihmisten suhtautuminen. Olen saanut vastata kyllästymiseen asti kysymyksiin ”siis teeksää päivisin töitä vai hengaaksää vaan”, ”ooksää siis toimittaja vai teeksää niitä mainostoimistohommia vai mitä”, ”ooksää ajatellu hakee ihan oikeita töitä” ja ”missä sun työpaikka on”. Ymmärrän, että freelanceriutta tuntemattomat ihmiset kyselevät näitä vilpittömästä uteliaisuudesta. Välillä kysely kuitenkin jurppii ja nakertaa ammatillista identiteettiä, ellei sitä vankista tietoisesti.
- Epävarmuus. Ei kuitenkaan minun tapauksessani erityisen suuri miinus. Elämäni on ollut yhtä perse edellä puuhun konttaamista. Olen jollain kumman tavalla onnistunut aina hankkimaan töitä ja selviytynyt yhdestä sun toisestakin asiasta. Jossakin vaiheessa sitä vain huomaa ajattelevansa, että asiat lutviutuvat jotenkin. Epävarmuus ahdistaa yleensä vain silloin, kun muut voivottelevat, että eikö sulla ole omaa sermiä, johon voisit liimata kuvan lapsestasi, koirastasi tai pelargonioistasi.
- Säätö. Yritäpä tiedustella verotoimistosta, miten alvit ja muut sirkukset hoidetaan, jos teet työtä, joka sisältää sekä kuvia että tekstejä että sitä että tätä että tuota. Aaahhahhahhahhh. Mutta joo. On ihan hauskaa huomata, että eivät ne sanktioilla pelottelevat byrokraatit ymmärrä omia sääntöjään. Säätöönkin siedättyy. Olen joutunut maksamaan mätkyjä yhden ainoan kerran elämässäni ja olen onnistunut saamaan ongelmitta äityspäivärahaa, joten uskon selviytyväni jatkossakin.
- Työyhteisön puute. Kaipaan välillä hirmuisesti vertaistukea, avautumista, kommelluksia ja inside-vitsejä. Kun pääsen keikalle valokuvaajan kanssa, uuvutan hänet pulinallani, koska janoan juttuseuraa. Toisaalta on ihanaa, että voin mörköillä huonoina päivinä yksin. Minun ei tarvitse tuhlata energiaani yhteenkään hankalaan työkaveriin. Jokaisen mörön unelma!
Tässä siis omia kokemuksiani freelanceriudesta. Olen ajatunut tähän työllistymismuotoon osittain sattumalta, osittain uravalintani vuoksi. Jonkun mielestä on ehkä surkeaa, että tuplamaisterilla ei ole vakituista työtä. Minä taas kaipaan kellokorttia ja sermiä kovin harvoin. Yleensä vain, kun joku kertoo minulle, miten kamala tilanteeni kuulemma on, ja ahdistun.
Fakta on kuitenkin se, että olen selviytynyt hengissä ja henkisesti ainakin puolivaloilla koko työurani ajan, siis 17 vuotta, vaikka olenkin silppu-pätkä-friikku. Tämä ratkaisu ei ole myöskään ollut taloudellinen katastrofi. Jos lähtisin vakitöiden perässä Helsinkiin, minulle tuskin jäisi enempää käyttörahaa korkeampien asumiskustannusten vuoksi. Se, että tulen yrittäjäperheestä ja puolisoni on yrittäjä, on helpottanut sekä ammatti-identiteetin rakentamista että yel-kiemuroiden opettelua. Olemme miehen kanssa yhdessä tässä keikkuvassa veneessä, ja ihan kivasti se on pysynyt pystyssä.
Minulla ei ole hajuakaan siitä, missä satamassa olen kolmen, viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, mutta jostain syystä se on minulle täysin fine. Enemmän kiinnostaa se, mitä Yle Areenan dokumenttitarjonnassa on nyt. Ja onko kaapissa vielä sipsejä jäljellä. Ja viskiä, kai meillä on hyvä jumala viskiä!
Ihan loistava vastapostaus ja mahtavaa, että muutkin ottaa tätä esille ja lisää tietoisuutta. Tuo työyhteisö mulla jäi miinuksista. Sitä mäkin kaipaan välillä tosi paljon. Huomaan myös että mitä useamman aikatauluttoman päivän teen töitä kotona, sitä vaikeammaksi lähteminen aina muuttuu.
Joskus mä kaipaan ihan hulluna sitä työyhteisöä. Mutta aina, kun muistelen töpaikkojen konflikteja, kiitän universumia kädet ristissä siitä, että saan olla päivät itsekseni. Ja työpäiviin on tullut kuitenkin ”normaaleista päivätöistä” tuttuja rutiineja, joiden avulla saan pidettyä homman kasassa, eikä mökkihöperöityminen ja asioiden lykkääminen ala sotkea päätä ja kalenteria.
Unohdin kirjoittaa negapuoliin yhteiskunnan suhtautumisen, lähinnä lapsen päivähoitoon liittyen. Meidän lapsemme päätyi puolisattumalta yksityiseen päiväkotiin, koska julkisella puolella ei ollut vapaita paikkoja. Jälkeenpäin tämä on paljastunut onnenpotkuksi. Nyt, kun päivähoidon ehtoja koko ajan kiristetään, en uskalla edes ajatella, miten pahasti arkemme voisi mennä sekaisin kaikenlaisten kiristysten ja sanktioiden vuoksi. Päivähoidon tarvetta tarkastellaan sillä oletuksella, onko vanhempi vakituisessa työpaikassa. Itselläni töitä on pääosin tasaisesti ma-pe virka-aikaan. Välillä tulee hiljaisia kausia – ja välillä taas ihan hulluja työpiikkejä. Näitä syklejä on vaikea ennustaa, ja joskus tilanteet muuttuvat tosi nopeasti. Pitäisikö minun kirjoittaa joka kuukausi joku uusi anomus/selvityskaavake päivähoitopaikkaan, jossa teen tiliä siitä, että nyt ensi kuussa mulla saattaakin olla tosi paljon töitä ja lapsen hoitotunteja pitää vähentää, mutta ups, sitten kesken kuuta saatankin saada ison työtarjouksen ja se tulisi taas normaalisti joka päivä hoitoon?
Hattua nostan sille, että olet pitkään elättänyt itsesi freelancer-hommilla. Kysymys on varmaan myös paljon tottumuksesta ja siitä, että vanhemmat(ja myös ne nuoremmat) ihmiset eivät vielä hahmoita sitä, että duunia tehdään nykyään tosi paljon projektiluontoisesti eri työnantajille. Se on normaalia arkea varmaan todella monelle tänä päivänä, kun työpaikat on kiven alla.
Itse olen ollut kuukausipalkkalla hommissa viimeiset 12 vuotta ainakin. Silti niitä töitä ravintola-alalla on välillä enemmän ja välillä vähemmän. Palkkatöissä hyvä puoli on tietenkin se, että ylityöt saa pitää lomana sit rauhallisena hetkenä. Ei me varmaan olisi ikinä matkusteltu näin paljon, kun ollaan matkusteltu, jos olisin ollut normaalissa 8-16 työrytmissä.
Mä olen kuitenkin tyytyväinen ollessani rafla-alalla muiden palkkalistoilla, koska sivusta seuranneena en kyllä haluaisi olla yrittäjä raflabisneksessä. Ei käy kateeksi sitä työmäärää. Ei se työmäärä pieni ole tietenkään päällikköhommissakaan, mutta onneksi olen fiksusti saanut neuvoteltua itselleni hyvän työsopparin, jossa ylityöistä maksetaan kunnollinen korvaus. Ei ole sekään ihan varmaa nykypäivänä, kun työntekijöiden oikeuksia poljetaan koko ajan.
Jos työskentelisin jollakin muulla alalla voisin kuvitella hyvin tekeväni hommia freelancerina, ja ajoittain olisi kyllä ihanaa, jos ei tarvisi ratkoa kaikkia työyhteisön ongelmia jokapäivä, mutta puolensa ja puolensa joka työmuodossa. Tärkeintä mun mielestä on, että ihminen saa itse valita miten töitä tekee ja kuka sen palkan lopulta maksaa.
Amen! Ravintola-alalle en minäkään lähtisi yrittäjäksi. Se, että työllistän tasan itseni ja teen tällaista mobiilia työtä, jossa aivoni ovat suurin pääomani, sopii minulle kuin nakutettu. Sen sijaan ajatus kiinteän toimitilan vuokrasta, palkanlaskennasta ja kaikesta siitä byrokratiasta ja valtavista velvoitteista ahdistaa. Onkin hassua, että jossain Ylen yrittäjäillassa puhuttiin vain yleisesti ”yrittäjistä”. On aivan eri asia olla freelance-toimittaja kuin useita ihmisiä työllistävä työnantaja, jonka bisnes on kiinteämmin paikkaan tai materiaan sidottua.
Ja taas tuli mieleen yksi negapuoli, joka menee tuohon kategoriaan muiden ihmisten suhtautuminen. Se, että voin tehdä töitä missä tahansa, saa jotkut ihmiset ihmettelemään sitä, miksi lapsemme on hoidossa. ”Voithan sää kirjoittaa niitä juttuja vaikka kun olette puistossa tai laittaa lapselle jonkun telkkariohjelman taustalle”. Öööööö… en voi. Oma rauha, keskittyminen ja mieluiten hiljaisuus ovat työkykyni elinehtoja. Ajattelu-, kirjoitus- ja tiedonhankintatyötä ei todellakaan voi tehdä vartin pätkissä samalla, kun Taavi Tiikeri ulvoo taustalla. Lisäksi mä en halua, että lapseni elää arkea, jossa vanhempi lätkäisee sille vain tv-ohjelman pyörimään ja on itse koko ajan koneella. Kun teen töitä, teen töitä. Kun olen lapsen kanssa, olen hänen kanssaan kunnolla.
Mutta ettei menisi liian negaksi, mieleeni tuli taas yksi positiivinen puoli. Koska olen tehnyt ja teen erilaisia töitä eri työnantajille, ammattitaitoni on todella laaja. Pystyn myös hyppäämään tilanteesta, työstä ja ympäristöstä toiseen sutjakkaasti. Työhistoriani ei kuitenkaan koostu levottomasta sälästä, sillä parhaat free-suhteet ovat kestäneet useita vuosia.
Naurahdin otsikolle, niin osuva! Mä olen aloittelemassa jotain yrittäjä/freelancer/ei-oikeaa työuraani ja oli mukava huomata, että friikkuiluin plussat ovat vielä isommat kuin miinukset. Vaikea nähdä, että työelämä muuttuisi enää ns. perinteiseksi, päinvastoin enemmän ja enemmän ihmiset tekevät työtään jostain muualta kuin työpaikalta.
Kirjoittelin vähän samanlaisia ajatuksiani työelämästä: http://www.sarikoo.fi/2016/07/18/en-ajatellut-elaa-vasta-elakkeella/
Kummallisimpia argumentteja, joilla minua on peloteltu free-työstä, on legendaarinen ”sulle ei kerry eläkettä”.
Kuten jo sinun bloggauksesi otsikkokin sanoo, en minäkään ajatellut elää vasta eläkkeellä. Pahaan päivään, sairauksiin ja työkyvyttömyyteen olen kyllä varautunut rahallisesti. Sen sijaan en usko, että lopettaisin koskaan työntekoa kuin seinään. Haluan kirjoittaa niin kauan, kun minussa henki pihisee ja käteni pelaavat. En myöskään usko, että ”tavallisissa leipätöissä” olevien eläke olisi kovin kummoinen joskus 2050-luvulla. Jo nyt eläkeläiset saavat huonompaa eläkettä kuin joitakin vuosia sitten.
En sano, että pitäisin hyvinvointivaltion murentumisesta. Olen minäkin jossain määrin katkera siitä, että maailma on mahdollistanut yhdelle sukupolvelle suorastaan kerskakulutusta muistuttavan omaisuuden keräämisen, ja nuoremmat joutuvat tekemään töitä hautaan asti. Mutta osaan elää asian kanssa sen sijaan, että valittaisin ja päivittelisin sitä jatkuvasti.
En ole koskaan ollut kovatuloinen, parhaimmillaankin keskituloinen. Silti olen onnistunut keräämään itselleni ihan ok:n puskurirahaston sen kuuluisan pahan päivän tai eläkepäivien varalle. Tietenkin tilanne olisi toinen, jos olisin vaikka pääkaupunkiseudulla asuva yh. Mutta tosi moni enemmän tienaava, eläkkeisiin luottava tuttuni on hassannut suuren osan tienesteistään. Minä olisin enemmän huolissani ihmisistä, joilla ei ole säästöjä, verkostoja, jaksamista tai kykyä pitää itsestään huolta kuin siitä, kuinka suuri promille kolmekymppisen palkasta menee johonkin eläkerahastoon.
Me ainakin säästämme jo nyt tulevaisuutta/pahaa päivää varten ja en kyllä usko saavani kovin kummoista eläkettä 30-40 vuoden kuluttua. Samoin säästämme jo nyt lapsen koulutukseen, koska mun vahva veikkaus on, että myöskään koulutus ei ole 15-20 vuoden päästä enää ilmaista. Peruskoulutuksen voi saada tulevaisuudessa ilmaiseksi, mutta saako meidän lapset enää jatkokoulutusta ilmaiseksi.
Tulevaisuuteen on nykymaailmassa pakko varautua myös rahallisesti. Onneksi on edes keskituloinen niin fiksulla rahankäytöllä palkoista jää juoksevien menojen jälkeen jotain säästöönkin.
Voi miten hieno ja pohtiva kirjoitus ja sama taso jatkuu (jatkui tähän asti) kommenteissakin. Työelämä on kyllä tosiaan aika kaukana siitä mitä se on joskus ollut, ja murros jatkuu. Älytyöläisillä on kyllä paljon mahdollisuuksia, ja jos pystyy olemaan liikoja stressaamatta, maailma on auki. Mutta aikamoisia multitalentteja meidän pitää nykyään olla. Tutkimusmaailmassa oli paljon samaa kuin free-lancereilla, huomaan sen tästä kirjoituksesta.
Minä olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota, että tuntemani työelämässä präjänneet ovat kaikki aloittaneet työelämän hyvin nuorena, vielä ollessa koulussa/opiskelemassa. Sillä ei ole väliä mitä on tehnyt kunhan on jotain tehnyt. En tiedä missä suhteessa on syytä ja seurausta, mutta sama näkyy/on näkymättä kaikilla.
Kiitos Sauvajyvänen! <3
Tuttavapiirissäni on aika paljon tutkimuspuolella ja akateemisilla aloilla työskenteleviä. Olen saanut juuri heistä tosi paljon vertaistukea, kun olemme pohtineet työpätkien jatkoa ja miettineet, miten työhuoneen vuokra pannaan verovähennyksiin. Akateemisena ihmisenä olen ahdistunut siitä, miten raadolliseksi se maailma on mennyt juustohöyläleikkausten ja tulostavoitteiden myötä. Mutta kuten sanottu: on joko pelattava tämän maailman säännöillä (samalla, kun yrittää kapinoida kehnoimpia käytäntöjä vastaan) tai sitten voi jäädä katkerana voivottelemaan sitä, miten hankalaa kaikki on.
Itselläni on aina ollut se risti – ja tietyssä mielessä myös onni – että tulen köyhästä perheestä. Töihin oli pakko mennä heti, kun laki sen salli, koska isän vaatesuunnittelufirma kaatui Neuvostoliiton luhistumisen myötä. Meillä ei ollut suhteita, joiden avulla olisin päässyt esim. kesätöihin. Olin kauhean ujo ja epävarma teini, ja tuo provikkapalkattu puhelinmyynti oli minulle melkoinen koulu. Mutta selviydyttyäni siitä voittajana olen ajatellut, että rämmin kyllä muidenkin tilanteiden läpi. Ja onhan sitä tullut rämmittyä, todella paljon vaikeampienkin.
Ja Katri, toi koulutuksen hinta tulevaisuudessa on älyttömän hyvä pointti. Itselleni jo lukio-opinnot tekivät tiukkaa, kun porukoiden piti maksaa työttömyyskorvauksistaan kalliit kurssikirjani. Maksullisuus saattaa jatkossa tuppautua noihin yksityisiin erikoislukioihinkin ja aivan varmasti korkeakouluihin.
Pingback: 38. Ovatko valtamedian toimittajat ”munattomia pelkureita”. – Maailmanparantajan madonluvut