Kunnioita itseäsi ja ruokaa -päivä eli älä kiusaa itseäsi kiloilla

”Sää olisit nätti tyttö jos et olis niin hirveen lihava.”

”Hyi vittu mikä läskimakkara.”

”Miks sää oot noin kauheen lihava?”

”Kyllä sä olisit varmaan onnellisempi jos pudottaisit viis tai kymmenen kiloo. Kaikki hiilarit minimiin ja syöt pelkkää mustaa leipää vaan.”

Tänään vietetään kansallista Älä laihduta -päivää. Some on ollut täynnä mitä osuvampia päivityksiä. Jopa naistenlehdissä on tänään fiksuja vinkkejä siihen, miten rantakuntoon pääsee vaikka heti laihduttamatta grammaakaan. Minäkin päätin kirjoittaa muutaman ajatuksen kiloista, laihduttamisesta ja syömisestä, olenhan ruokabloggaaja. Olen ollut myös lihava lapsi, jolle on laukaistu kaikki nuo postauksen alussa olevat kommentit. Osa tuli ymmärtämättömien lasten, osa omasta mielestään hyvää tarkoittavien aikuisten suusta.

12-vuotiaana laihdutin 25 kiloa. Se ei kuitenkaan ollut näiden hyväntahtoisten kommentaattoreiden, vaan ihan oman järkeni ansiota. Menin vaa´alle erään mässäilyntäyteisien joulun jälkeen ja tajuntaani iski, ettei 12-vuotias lapsi saa painaa näin paljon. Minähän voisin kuolla vaikka sydänkohtaukseen.

Löysin jostakin terveyslehdestä ohjeet siihen, miten laihdutetaan 1500 kalorin päiväruokailulla. Laihduttaminen oli lopulta yksinkertaista. En lenkkeillyt maanisesti, en paastonnut tai tunkenut sormia kurkkuun. Kunhan aloin käydä kävelyllä, lopetin sipsien ja karkkien mättämisen ja aloin syödä viisi kertaa päivässä tavallista kotiruokaa, ruisleipää, kasviksia ja vähärasvaista jugurttia.

perinteisen kalakeiton ohje resepti
En kuitenkaan saanut elää onnellisena elämäni loppuun asti. Teini-iässä olin jo saman kokoinen kuin muut, mutta ne tytöt, joiden laihuutta olin kadehtinut, alkoivat valittaa olemattomista läskeistään. Teini-iästä aikuisuuteen asti laihduttaminen on kuulunut naisten kahvipuheisiin. Olen oppinut, että ”itsestään huolehtiminen (lue: meikkaaminen ja laihduttaminen) on muiden kunnioittamista” ja ”minulla on parempi olo itseni kanssa”, kun mahdun tietyn kokoisiin vaatteisiin.

Paskat.

Minulla on parempi olo itseni kanssa, jos mietin vaikkapa veriarvojani, hapenottokykyäni ja lihasvoimaani parin mahamakkaran sijaan. Kunnioitan toisia kysymällä, mitä heille kuuluu. En itkemällä eteisen peilin edessä, että mää ne voi lähtee minnekkään kun mun maha on niin iso.

Vaikka tämän päivän nimi on Älä laihduta -päivä, laihduttamisesta ei kuitenkaan saisi tehdä tabua. Fakta on se, että lasten lihavuus lisääntyy, ja lihavuus heikentää terveyttä. Älä laihduta -ideologia ei saisi johtaa siihen, että ihmisellä on lupa syödä itsensä hengiltä ja opettaa myös lapsensa siihen.

Mielestäni ongelma on se, että kilojaan miettivät kaikkein eniten ne, joiden ei tarvitsisi. Me muutamalla mahamakkaralla varustetut naiset, jotka voimme kuitenkin ostaa vaatteemme tavallisista vaatekaupoista ja jaksamme raahautua jumppaan, jossa ohjaajat kannustavat meitä edelleenkin puhumalla alleista ja perslaardeista, vaikka järkevämpää olisi puhua voimasta ja jaksamisesta.

Keskikokoisten naisten itseinho aiheuttaa sen, että todella ylipainoiset ihmiset eivät rohkene astua salille edes unissaan. Miten todella epävarma, isokokoinen ja kömpelö ihminen uskaltautuisi ryhmäliikuntatunnille, jos eturivissä on 50 kiloa hoikempi tyyppi, joka ruikuttaa pömppiksestään? Sen vuoksi yksinäiset kävelyretket olivat vuosikausia ainoa harrastamani liikuntamuoto. Salille uskaltauduin vasta reilusti yli parikymppisenä.

Itsensä kunnioittamista ei ole se, että märehtii yökaudet, miksi vaatekoko on m eikä xs.

Itsensä kunnioittamista on se, ettei syö ja istu itseään kuoliaaksi.

Itsensä kunnioittamista on se, ettei laihduta itseään kuoliaaksi.

Itsensä kunnioittamista on se, että on ihminen joka solullaan – myös aivosoluilla ja sydämellä. Ei vain kiloina ja painoindeksinä.

Sen lisäksi, että meidän pitäisi oppia kunnioittamaan itseämme, meidän pitäisi kunnioittaa ruokaa. Heitämme vuosittain ruokaa roskiin jopa 30 kiloa henkeä kohti. Emme arvosta kalliilla tuotettua ravintoa, vaan viskaamme syömäkelpoisia aineksia kaatopaikalle. Koska emme osaa kokata jämistä, koska emme jaksa syödä samaa ruokaa monena päivänä. Koska ostamme ylimääräisen jugurttipurkin varmuuden vuoksi, vaikka kaupat ovat nykyään joka päivä auki.

Laihdutushöpinän unohtaminen ei saa tarkoittaa sitä, että mätämme tavaraa ostoskoreihin kaksin käsin miettimättä, tarvitsemmeko kaikkea tätä ruokaa. Se ei saa johtaa siihen, että on normaalia, että entistä useampi lapsi on lihava. Ei siihen, että potilas saa raivokohtauksen, kun lääkäri sanoo, että paras keino helpottaa hänen sairautensa oireita on ylipainon pudottaminen.

Laihdutusjargonia ei kuitenkaan katkaista tölväisyillä. Loukkavat mölinät eivät motivoineet minua laihduttamaan, ne aiheuttivat vain pahaa mieltä. Vaikka omat sanani tässä postauksessa ovat aika suoraviivaisia, en usko, että parista ylikilosta valittava alkaa välittömästi rakastaa itseään, jos menen ojentamaan häntä sanomalla, että ”hei nainen, ryhdistäydy ja lopeta toi sun olemattomasta lihavuudesta jauhaminen”. Se on loukkaavaa, ja ojennuksen kohde tuntee itsensä vain tyhmäksi. Ajattelee ehkä uhmakkaana, että en perkele varmasti rakasta itseäni ihan piruuttani, koska ei kukko käskien laula.

Enkä minäkään mikään jeesus ole. Olen valittanut ja tulen edelleen valittamaan kropastani. Opin hitaasti. Haluan myös pidättää oikeuden siihen, että voin joskus vitsailla isoista jaloistani ja ladonoven levyisistä harteistani. Haluan voida piirrättää itsestäni karrikoidun muotokuvan turistikohteen pilapiirtäjällä ja nauraa sille.

Pointtini on se, että kukaan meistä ei voi pakottaa ketään laihtumaan tai hyväksymään itseään sellaisena kuin on. Se oivallus jokaisen pitää tehdä itse.

Hyvä tapa lykätä itseään kohti lempeyttä ja tasapainoisia elämäntapoja on yrittää kunnioittaa itseään. Kehoaan, mieltään, koko elämäänsä. Myös ruoan kunnioittaminen auttaa tekemään parempia valintoja. Syö itsellesi hyvä olo, älä pahaa. Syö sen verran kuin jaksat, älä hamstraa tuhottomasti pahan päivän varalle. ABC on aina auki.

(*Kirjoittaja on syönyt tänään sekä salaattia että jämistä tehtyä pizzaa. Harkinnut juoksutapahtumaan ilmoittautumista. Mietiskellyt sekä ruoan maku- että terveysulottuvuuksia ja paria miljoonaa muuta asiaa. Esimerkiksi 70-luvun discomusiikkia, Columboa ja eriparisia villasukkia.)

 

2 kommenttia

  1. Campasimpukka

    Minulla oli aika merkillinen ruokakokemus vastikään, kun olin kävelemässä Espanjassa. Olisi luullut, että päivittäinen 20-25 km kävelymatka olisi pistänyt ruokahalun uusiin puihin. Tai niinhän se tekikin, mutta väärään suuntaan. Menetin ruokahaluni kokonaan, niin mieliteot kuin näläntunteenkin, enkä millään pystynyt väkisin syömään. Vaikka järjellä tiesin, että syödä pitäisi, se oli ihan näykkimistä vain. Nyt kun pitkä kävelyretki on ohitse, alkaa ruokahalu palata, vaikkei nälkää ole vieläkään ollut. Tekee sentään mieli syödä jotain välillä. En nyt oikein tiedä mikä oli pointtini, mutta ehkä se, että ruokaa tahdon vastaisuudessa kunnioittaa vielä enemmän kuin tähän asti. Ja syödä järkevämmin.

    • Savusuolaa

      Mulle käy todella usein samalla tavalla kesällä! Luulen, että se johtuu kuumuudesta, ja oman karvalakkiteoriani mukaan se voisi osittain selittää Välimeren maiden ihmisten terveellisempää ruokavaliota. Tämä on täysin mutua, mutta siellä ei taideta vetää välipaloja ja kaiken maailman patukoita ja vanukkaita samaan tahtiin kuin täällä. Mutta illalla sitten nautiskellaan ruoasta miettimättä, onko fetajuusto täysrasvaista vai jotain light-versiota.

      Mä kävin juuri juoksulenkillä ja ihme kyllä ei ole yhtään nälkä. Pakotan itseni syömään vielä salaatin, että lihakset palautuvat.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*