Bongasin tänään jotain nokkelaa ja piristävää, kun porhalsin Tampereen Ylioppilasteatterin ohi. Portilla olleessa kyltissä mainostettiin Ystäväkylä-hankkeen tempausta nimeltä Lähiteatteria ja lähiruokaa. Idea on siis se, että Pirkanmaalaiset teatteriryhmät vierailevat Yo-teatterissa 25.11 – 10.1. Ennakkolipun ostaneille pakettiin sisältyy väliaikatarjoilu. Herkut valmistaa samassa korttelissa sijaitseva huippuravintola Hella & Huone.
Valitettavasti viimeisiin näytöksiin ei ollut näköjään enää ennakkolippuja, eikä väliaikatarjoilu sisälly ovelta ostettuihin lippuihin. Systeemin avulla ravintola yrittää varmaankin välttää hävikin, ja ruokaa tehdään vain etukäteistilausten mukaan.
Vaikka en ehtinytkään tällä kertaa nauttimaan paikallisesta teatterista ja ruoasta, liputan kympillä idean puolesta. Ystäväkylä-hankkeen nettisivuilla kerrotaan, että hanke pyrkii mm. edistämään lähialueiden ruoka-, matkailu- ja kulttuuripalveluja sekä tuomaan nämä palvelut lähemmäksi ihmisiä.
Ylioppilasteatterin, pienten maalaisteattereiden ja Hellan & Huoneen yhteistyö romuttaa hienolla tavalla ravintola- ja teatterikulttuuriin liitettyä elitististä mielikuvaa. Parkkiintunut, hiukan rähjäinen Yo-teatteri on matalan kynnyksen paikka, jonne ei tarvitse tulla pikkumustassa ja puvuntakissa. Hellan & Huoneen poppoo taas ajaa tässä nousussa olevaa ajatusta hyvästä pikaruoasta ja pikkunaposteltavasta. Samaa ideaa toteuttaa ravintolan pikkusisko, rautatieaseman H & H Deli sekä nopeaa lähiruokaa kauppahallissa tarjoileva Armas Pikaruokala.
Aina joskus vuodatan tuskaani Tampereen junttimaisuudesta. Mutta totuuden nimissä on sanottava, että tämän kaupungin ravintola- ja kaupunkikulttuuri ovat edistyneet harppauksella 2000-luvulla, vaikka Helsingissä onkin vielä paljon siistejä juttuja, joista täällä voi vain haaveilla. Food Is Art -viikkojen teemamenut, joka vuosi laajeneva Chilifest ja ravintoloiden tempaukset, kuten tuloillaan oleva Berthan Idän pikajuna, ovat tuoneet kutkuttavaa hypeä Tampereen ruokaskeneen.
Toivottavasti manselaiset alkaisivat hiljalleen ryömiä ulos poteroistaan ja uskaltaisivat nauttia ruoasta ja kulttuurista ilman lässyttämistä snobismista ja rahanmenosta. Kalleimmissa ravintoloissa syöminen on edelleen tyyristä pienituloiselle, mutta hinnat ovat laskeneet reilusti 80-luvusta. Tuolloin ilta hyvässä ravintolassa maksoi jopa keskivertotyöläisen parin viikon palkan verran. Ravintolat ovat Suomessa edelleen kalliita Keski- ja Etelä-Eurooppaan verrattuna, mutta toisaalta ostovoimaa on taantumankin aikana kohtuullisesti.
Ja mikä lopulta on kallista? Moni laittaa tupakointiin vuodessa rahaa parin ulkomaanmatkan tai lukuisten ravintolaillallisten verran. Nuoret aikuiset pulittavat baarien sisäänpääsy- ja narikkamaksuista, juomista ja krapulapizzoista kuin huomaamatta summan, jolla saisi pullon huippushamppanjaa. Kaksi autoa alkaa olla useissa suomalaisperheissä standardi, koska julkinen liikenne ja kimppakyydit koetaan hitaiksi ja hankaliksi. Olen myös joskus katsellut ihmetellen aika vähävaraisia ihmisiä, jotka näpyttelevät uutta iPhonea, ja lapsille ostetaan elektronista krääsää satojen eurojen edestä.
Olen itse tehnyt sen valinnan, että sinnittelen ikivanhalla mutta toimivalla nokialaisellani, jaamme auton ja käytämme molemmat vuorotellen julkisia, lopetin tupakoinnin ja luen mieluummin kirjaa kuin näprään iSitä ja iTätä. Ja nautin pitkistä illallisista hyvissä ravintoloissa ystävieni kanssa, juhlistan arkea hyvällä kuohuvalla ja kulutan kulttuuria. Maukasta ja sosiaalista 🙂
Hyvä ja kiintoisa blogi, Jantteri. Miten ois pienenä lisänä viiniarviot/-vertailut? Aloittaa vois vaikka muutamalla kuivalla cavalla.
Olen menossa maaliskuussa viininmaistelukurssille, ja ajattelin kirjoittaa kunnon jättipostauksen aiheesta viininmaistelun abc.