Varoitus: Tämä on pitkä ja pateettinen teksti.
Olen miettinyt otsikon kysymystä aina, kun kirjoitan ravintola-arvostelun. Tai ei, mietin sitä joka kerta, kun päästän suustani lauseen, jolla otan kantaa yhtään mihinkään. Ariel Sharonin politiikkaan, Lidlin elintarvikkeisiin, lastenkasvatukseen, Scott Walkerin musiikilliseen nerouteen, VR:n hinnoitteluun. Olen aina hysteerisen huolissani siitä, että pahoitan ihmisten mielen huonosti perustellulla, subjektiivis-impulsiivisella sönkötykselläni. Samalla olen tietoinen siitä, että maailmassa ei tapahtuisi mitään (paitsi ehkä pahoja asioita), jos ihmiset eivät uskaltaisi sanoa mielipiteitään ääneen.
Osittain ylikiltin ja huolestuneen luonteeni, osittain toimittajataustani vuoksi, penään aina perusteita sekä omilleni että muiden mielipiteille. Samaan aikaan tiedän olevani välillä verbaalisesti holtiton ja tökerö höyryjuna. Suomeksi: avaan suuni, ja sieltä sitä kuraa alkaa vain virrata ihan kamalalla volyymilla. Katselen omaa purkaustani vierestä hieman kuin lukisin sarjakuvaa. Näen suustani purkautuvan mölinän ja ruudun ylitse paisuvan puhekuplan. Ja taas hävettää ja ahdistaa niin perkeleesti.
Aloin pohtia kritiikkiä käsittelevän postauksen kirjoittamista jo jonkin aikaa sitten. Olen blogannut nyt hieman yli vuoden, ja huomannut ilokseni ja kauhukseni, että jumalauta, näitähän oikeasti luetaan. Ravintolat ovat linkanneet arvioitani Facebook-sivuilleen ja lähettäneet minulle kiitoksia ja palautetta. Toisaalta on mukavaa tulla luetuksi ja huomioiduksi. Toisaalta se on aivan kamalaa. Ainakin minulla arvioiden kirjoittamiseen – ja ihan jo pelkän hengitysilman sisäänvetämiseen – liittyy suorastaan musertava tunne vastuusta. Tätä ei saa tehdä lepsusti, koska se olisi väärin muita asiakkaita, ravintoloitsijoita, kokkeja, Sorsapuiston pulumummoja, ala-asteen opettajaani, koko maailmankaikkeutta kohtaan.
*****
Tänään on oivallinen päivä pureutua aiheeseen. Sain eilen kimpaantunutta palautetta Le Pot -arviostani. Olin erehtynyt kiittelemään ravintolan paahtovanukasta siitä, että koostumusta ei ollut pilattu liialla liivatteella. Ihan oikea jälkiruokakokki teki selväksi, että Crème brûléeta ei koskaan hyydytetä liivatteella, toisin kuin Pannacotta. Noh, pointtini oli kylläkin se, että oli vanukkaassa liivatetta tai ei, oli sen nimi Crème brûlée tai Mäki-Näkkilän Ailin kermavatkuli, en voi sietää liivatteella tutisevaksi kovetettua hyytelöä, joka on seissyt niin kauan jääkaapissa, että vanukkaan reunoihin on kuivunut kalvo. Kommentti, jossa kyseenalaistettiin ”kompetenssini toimia ravintolakriitikkona”, oli minulle kuitenkin merkki. Tämän aamun Hesari vahvisti uskoani siihen, että tähtien ja vuorovesien suhde vaatii minua kirjoittamaan päätalomaisen, vähän sinne sun tänne poukkoilevan myllytyksen aiheesta ”Kuka saa kirjoittaa kritiikin, ja miten se pitäisi tehdä”.
Kaisa Viljasen essee Hesarissa oli parasta kulttuurijournalismia aikoihin. Viljanen vaatii kulttuurille, etenkin populaarikulttuurille, parempia, intohimoisempia ja rohkeampia kritiikkejä. Hän kyseenalaistaa ”oikeaoppisen” kulttuurikritiikin, jonka pointtina on enemmänkin todistella, että kyllä minä olen hei lukenut teatteritiedettä ja estetiikkaa, käyn Savonlinnan oopperajuhlilla, ulostan librettoja ja kuulen pianomusiikista ylä-äänien lempeän soinnin.
Tässä eniten iskeneitä paloja Viljasen esseestä:
- ”Suomessa kriitikolta tunnutaan odottavan ammattimaista viileyttä ja analyyttisyyttä. Innostuksesta saa helposti lapsellisen höperön leiman. Miksi kriitikko ravistelee tunteensa pois ennen kuin palaa keikalta toimitukseen? Miksi kulttuurijournalismi on niin vakavaa? Kriitikko on lukijan tavoin taiteen käyttäjä, jolla ei ole mitään syytä esittää coolia. Kun toimittaja asettaa oman riehaantumisensa elävästi laajempaan yhteyteen, taiteen historiaan ja muualle yhteiskuntaan, taiteesta saattaa kiinnostua joku taideväkeen kuulumaton.”
- ”Kulttuurista kirjoittaminen sortuu liian usein suorittamiseen. Raportoidaan kävijämäärät ja palkinnot, käydään tyhjänpäiväisissä infoissa, toistetaan kliseitä ja tehdään asioita, koska aina ennenkin on tehty.”
- ”Jokainen kokee taiteen omalla tavallaan, eikä kokemuksen haarukoimiseen ole mitään absoluuttisia mittareita.”
- ”Kulttuuritoimittaja ei ole taiteilijan vaan yleisön palveluksessa. Taideyhteisö on vain pieni osa sitä yleisöä, vaikka he itse usein muuta kuvittelevat.”
- ”Se, että joku suuttuu, on paljon pienempi riski kuin se, ettei jutulla ole kenellekään mitään merkitystä.”
Koko Viljasen esseen voisi lukea niin, että sanan kulttuuritoimittaja tai kulttuurikriitikko tilalle vaihtaisi sanan ruokakirjoittaja, ruokabloggaaja tai ravintolakriitikko. Toisaalta näin ei tarvitse edes tehdä, koska kaikki ruokaan liittyvä on minun arvomaailmassani kulttuuria. Esimerkiksi Ravintolapäivä on osoitus siitä, että ruohonjuuritason ruokakulttuurillakin voi olla äärettömän monimuotoisia sosiaalisia, jopa taloudellisia vaikutuksia.
*****
Oma ruokakirjoittamiseni perustuu kahteen kivijalkaan. Niitä ovat oma kokemus ja tarkka perustelu. Lähden aina liikkeelle omasta kokemuksestani. Millaista palvelua juuri minä sain? Miltä ruoka maistui minun suussani? Miten paikan hinta-laatusuhde istuu omaan kukkarooni? Kun olen muodostanut ravintolasta oman mielipiteeni, yritän perustella sen mahdollisimman tarkasti. En koskaan arvostele paikkaa, jos minulla ei ole edes kännykällä otettuja kuvia ruoasta. Kuvailen ympäristöä, siisteyttä, palvelua, ruoan makua ja koostumusta, sen hintaa suhteessa raaka-aineisiin, ruoan omaperäisyyteen ja paikan miellyttävyyteen.
Perusteluni tarkoitus ei ole väittää, että minun havaitsemani asiat olisivat ainoita oikeita. Al denteksi kypsennetty lohi on minun makuaistillani ja kokemuspohjallani ihanaa. Toisella tavalla maailmaa havainnoiva ja arvottava ihminen sanoisi, että hyi hitto, raakaa kalaa. Kumman mielipide on oikeampi ja parempi? Mielestäni molemmat ovat aivan yhtä oikeita tai vääriä. Ihmisen mielipide on aina osa hänen eksistenssiään. Eli manselaisittain: jo pelkästään se, että olet sattunut syntymään tähän maailmaan, on ihan riittävä oikeutus sille, että saat avata suusi ja kertoa ajatuksistasi. Mielestäni se, mikä ratkaisee, on perustelu.
Nyt alkaa tulla aika diippiä shittiä, pahoitteluni siitä. Mutta nostan hattua jopa poliittisesti täysin sietämättömille mielipiteille, jos niiden esittäjä perustelee rasistisen änkyröintinsä muullakin kuin mouhoamalla, että ”kun neekeri on neekeri on neekeri on neekeri ja se viä mun naiset ja rahat perkele on neekeri on neekeri”. Nyt eksyin aika kauas ruoasta ja kulttuurikritiikistä, mutta haluan teroittaa pointtini rautalangasta rutistamalla. Epäoikeudenmukaisen, väärän ja typeränkin mielipiteen voi ymmärtää, jos sen lausuja pystyy selittämään, miksi hän ajattelee näin.
Perustelu auttaa lukijaa hahmottamaan myös omia arvojaan. Mielestäni Helsingin Sanomien Valtteri Väkevä perustelee ravintolakritiikkinsä hyvin. Hän käy testipaikoissa usein kahteen otteeseen, jotta saisi mahdollisimman kattavan kuvan ravintolan ruoasta, palvelusta, viihtyisyydestä ja hinta-laatusuhteesta. Toisaalta Väkevää kohtaan tuntemani arvostus johtuu siitä, että huomaan hänen perustelevan mielipiteitään samalla tavalla kuin minä. Hänen kritiikkinsä miellyttävät minua, koska koen kuuluvani samaan viiteryhmään.
*****
No mutta, nyt kuljetan mölinäni takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Eli kuka saa kirjoittaa ruoasta ja arvostella ravintoloita? Mielestäni vastaus on helppo: kuka tahansa, jolle ruoka ja ravintolat ovat tärkeitä asioita. On aika huolestuttavaa, jos asiakaspalvelualalla julkisiin mielipiteisiin oikeutettuja ovat vain jonkinlaisen ravintola-alan koulutuksen hankkineet ihmiset.
Siis oikeasti, tavallisille tallaajillehan te kokit sitä ruokaa teette. Me urpot maksamme teidän palkkanne. Meille on usein samantekevää, onko lautasellamme jöpöttävä liha täydenkuun aikaan korjatulla kauralla ruokittua tantrahärkää. Jos liha on kuivaa, se on kuivaa. Jos se on hyvää, se on hyvää. ”Oikeaoppinen” valmistustapa on mielestäni turha, jos ruoan maku ja koostumus eivät ole kohdallaan. Olen syönyt tamperelaisen kahvilan brunssilla loistavaa pekonia, joka oli aivan tavallista HK:ta, se vain oli kypsennetty todella hyvin. Olen myös maksanut itseni kipeäksi tympeästä luomuwokista, jonka ainoat raaka-aineet olivat pohjaan palanut kaali ja porkkana. Hiiltä mussuttaessa ei paljon lämmittänyt tieto siitä, että aijai kun on niin ihanan luomua.
*****
Maallikon mielipide ei mielestäni ole yhtään vähemmän arvokas kuin oikean kriitikon, jos oma kokemus on perusteltu hyvin. Olen kokenut tämän itsekin ollessani arvostelun kohteena. Kun esikoiskirjani ilmestyi pari vuotta sitten, oli Aamulehden Putte Wilhelmssonin kritiikki yksi ensimmäisistä. Päivä, jolloin arvio ilmestyi, oli hupaisa. Aamusta alkaen aloin saada varovaisen onnittelevia viestejä. ”En kyllä tajunnut sanaakaan siitä, mitä kriitikko kirjoitti, mutta semmoinen fiilis jäi, että taisi se ihan positiivinen olla”, oli yleisin tervehdys. Minulla on nyt kaksi yliopistotutkintoa, mutta myönnän olevani edelleen niin juntti ja ulkona kulttuuriskenestä, että en ymmärrä hevon helvettiä Wilhelmssonin tekstistä. Se on juuri sitä kirjallisuustieteen slangilla kikkailevaa vyörytystä, jota Viljanen esseessään kritisoi. Antaa varmaan paljon niille, jotka ovat opiskelleet sekä kotimaista että yleistä kirjallisuustiedettä joskus 70-luvulla. Minulle kirjoittajana ei valitettavasti paljoakaan.
Sen sijaan olen saanut paljon enemmän irti tästä Elina Mäntylammin positiivisesta ja Salla Brunoun negatiivisemmasta arviosta. He kertoivat kokemuksestaan ja perustelivat sen; miksi tämä teksti ihastutti, ei sytyttänyt, kiinnosti, jätti kylmäksi. Ihan tavallisella suomella, ilman kirjallisuustieteen jargonia.
Mikään ei ole mielestäni absurdimpaa kuin kirjallisuuskritiikki, jota kritiikin kohde ei pysty ymmärtämään. Tai ravintola-alan ihmisen moite siitä, että asiakkaan kokemus on ”väärin syöty” tai ”väärin maistettu”. Tietenkin nuiva kritiikki tuntuu aina pahalta. Se on merkki kritiikin kohteena olevan ihmisen inhimillisyydestä ja herkkyydestä. Ravintola-alalla on yllättävän paljon yhteistä taidemaailman kanssa. Paljon tekijöitä, jotka kilpailevat pienen metsäläiskansan rajatusta huomiosta ja rahoista. Voin kuvitella, millainen rätti kasvoille 15 tunnin duunipäivän jälkeen on märinä siitä, että lautasliinat olivat rumia. Se tuntuu aivan samalta kuin kirjan kansista ja taitosta valittaminen sen jälkeen, kun olet neljä vuotta rääkynyt apurahoja ja nitkuttanut tekstiä, jonka julkaisemisesta ei ole minkäänlaisia takeita.
Mutta, tässä suhteessa maailma on julma. Se joka julkiseen leikkiin ryhtyy, leikin kestäköön. Kun julkaisen ajatuksiani netissä, on lapsellista odottaa, että saisin vain positiivisia kommentteja. Kun kouluttautuu kokiksi, on hyväksyttävä se, että osa ihmisistä ei opi koskaan arvostamaan karitsarilletteäsi, vaan mankuu jauhelihakastiketta ja ylikypsää makaronia.
*****
Menipä jylhäksi. Halusin kuitenkin kirjoittaa tämän tekstin, ihan siksikin, että muistaisin aina jotakin arvioidessani pitää ohjenuorani mielessäni. Kuvaile kokemustasi, erittele, ole perusteellinen. Muodosta mielipiteesi. Älä tee sitä musta tuntuu -meiningillä, vaan perustele. Kokemus ja perustelu, kokemus ja perustelu.
Loppukevennykseksi pätkä ruokakriitikolta, jolla on meininki hallussa. Siis tuo hampurilainenhan näyttää kertaalleen syödyltä, mutta Daym Drops saa intohimoisella perustelullaan tämän liiskaantuneen lätyn vaikuttamaan maailman himoittavimmalta juustopurilaiselta. Tsekkaa ehdottomasti myös videon biisiversio.
