Mustikkahullu muija tässä morjensta

Vaikka kesän loppu ja syksy masentavat minua, yksi vuoden parhaista ajoista on täällä. Marjakausi, ja sen jälkeen sienikausi. Rakastan metsässä kykkimistä. Sitä, kun ajantaju katoaa, ämpäri täyttyy ja saalistusvimmasta huolimatta mieli rauhoittuu. En ole käynyt mustikassa pariin vuoteen. Sadot olivat parina viime kesänä ainakin anoppilan metsissä niin huonoja, ettemme jaksaneet vaivautua. Mutta nyt varvut suorastaan notkuvat marjojen painosta, niitä on tiheästi ja paljon.

Päätimme kokeilla ensimmäistä kertaa marjapoimureita. Tokmannilla härveleita oli myynnissä kaksin kappalein, sekä muovisia että metallisia. Poimurit maksoivat vain vitosen, joten päätimme kokeilla molempia. Emme ole koskaan käyttäneet poimureita, ja tsekkailimme netistä hiukan tekniikkavinkkejä. Osa ohjeista oli kyllä niin hifistelevää nyhräystä, että aloin miettiä, onko poimurin käytössä mitään ratkaisevaa etua käsin poimintaan. Jos varpuja alkaa asetella poimuriin yksi kerrallaan, on aika se ja sama, käyttääkö poimuria lopulta ollenkaan. Kädet toki säilyvät puhtaampina, mutta enpä tiedä, onko tekniikka yhtään nopeampi.

Käytin metallipoimuria, joka tuntui näppärältä parin harjoituskipollisen jälkeen. Tuttavamme tosin sanoi, että muovinen on parempi. Tästäkin aiheesta löytää kiihkeitä näkemyksiä intterwebsin ihmemaailmasta. Luulen, että mieltymykset taitavat olla paljolti tottumiskysymyksiä. Mielestäni molemmat toimivat ihan kivasti. Varpujen raakkaaminen tuntui vähän samalta kuin takkuisten hiusten selvittely. Ei kannata tökätä poimuria pahimpaan takkupalloon, siis aivan varpujen tyveen, sillä muuten se vetää mukanaan kaikki risut ja hämähäkinseitit, ja marjat murskaantuvat roskan alle. Lähestyin varpuja sivuttain, suurin piirtein puolivälistä, ja tekniikka löytyi yllättävän nopeasti. Kävelimme metsässä leppoisaan tahtiin ja pidimme välillä pienen juomatauon. Silti kymmenen litraa tuli täyteen hujauksessa.

Saimme onneksi poimia rauhassa, ja taivas repesi vasta, kun olimme päässeet jo sisälle perkaamaan marjoja. Mutta metsässä tuntuu olevan sateisen kesän vuoksi nyt sellainen ikikosteus. Marhat eivät onneksi mössääntyneet, mutta perkaaminen oli vaikeaa. Lehtiä ja varvunpätkiä tuli poimurin mukana hiukan enemmän kuin käsipelillä. Marjat ja lehdet olivat niin kosteita, että pelkkä siivilöiminen ja ravistelu eivät riittäneet puhdistamaan saalista. Aika ison nyppimistyön teimme. Tai no, mies teki ja minä auoin vieressä päätäni ja join kahvia. Olin kovin huolissani siitä, että mustikkamehua oli imeytynyt vasemman käteni kynsien ranskalaiseen manikyyriin, kuka korvaa ja miksi kukaan ei järjestä tämän asian takia mielenosoitusta? Itse en tietenkään jaksa mitään järjestää, kunhan märisen ja ihmettelen.

En ehkä ole elementissäni perkaamisessa, mutta leivontahommat aion omia itselleni. Olen joka vuosi kokeillut vähän erilaista mustikkapiirakkaa, joten ideoita ja vinkkejä otetaan vastaan. Ajattelin panna keittiöömme pystyyn myös kunnon sotkutehtaan ja keitellä pari koe-erää mustikkahilloa tytön puuron särpimiksi. Kaikki tähänkin liittyvä niksit otan nöyränä vastaan.


Tilanne ryytimaalla on nyt paljon valoisampi kuin reilu viikko sitten. Vaikka retiisit menetettiin, punajuuret ovat tykänneet harventamisesta ja kasvavat kauniisti. Nyt pidän sormia ja varpaita ristissä, että nämä saisivat olla tuholaisilta rauhassa. Ruohosipulikin on piristynyt. Kannatti nyppiä puumaisen varren kasvattaneet kukat pois. Tilalle on kasvanut taas raikasta, makeaa ja pehmeää sipulia. Tästähän syö koko loppukesän.



Olimme menettäneet toivomme kesäkurpitsan suhteen, mutta nyt sekin on piristynyt. Iloitsin kauniista kukista, sillä niistä voi saada pari täytettyä, uunissa muhinutta kesäkurpitsankukkaa kreikkalaiseen tyyliin. Ja kyllä sieltä puskee ihan oikeaa kurpitsaa lehtien alta.


Eli kaikesta itkusta huolimatta, ihan kivastihan tämä kasvimaakokeilu taisi mennä. Maaperä, madot ja vastaavat muuttujat ja harmit taitavat olla sellaisia juttuja, että niihin ei voi kauheasti vaikuttaa pienellä luomupihalla. Ja hei, paleltuneeksi luulemamme chili on kuitenkin kasvattanut hedelmiä parvekkeella. Eli luontoäiti antaa sentään jotain tänäkin vuonna, vaikka normaalia niukemmin.

Viime päivät olen elänyt lähes pelkällä tomaatilla, paprikalla ja yrteillä, joiden sesonki on parhaimmillaan. Paljastan lähipäivinä, miksi tilli ja minttu ovat hiukan yllättäen kasvimaan suuret rakastavaiset, jotka kannattaa parittaa kasvisruoissa. Ja kuten edellä huhuilinkin, otan mielelläni vastaan kaikki vinkit aiheista maailman paras mustikkapiirakka ja pienen mustikkahilloerän keittäminen valkoisessa, tapetoidussa (argh!!!) keittiössä. En yleensä välitä piirakoissa pullapohjasta, koska se on usein kuiva ja mauton. Suosikkipiiraitani ovat kakkupohjaan ja voitaikinaan tehdyt leivonnaiset sosemaisella täytteellä.

Eli jos sinulla on universumin täräyttävän, pullapohjaisen mustikkapiirakan ohje, jaa salaisuutesi. Kunnes toisin todistetaan, olen sitä mieltä, että pullapiirakan syöminen on vähän sama juttu kuin työntäisi kuivan villatumpun suuhunsa. Siinä sitä voi sitten natustaa, laittaa Kake Randelinin soimaan taustalle ja odottaa parempaa huomista.

(Älkää kysykö. En osaa vastata. Tuli vain semmoinen Kaken tarve.)

 

 

4 kommenttia

  1. Eiköhän hillosokerilla onnistuisi helpoiten. Mustikkaa tuskin tarvitsee keitellä kovin kauaa ja kansi suojannee enimmiltä roiskeilta. Ääni kuningatarhillolle.

    Pullapohjaan laittaisin tarpeeksi kardemummaa, voita ja kenties fariinisokeria. Rahkapullamainen täyte mustikoilla voisi toimia. Ja täytettä tietty reilusti

    • Yliaktiivinen mies vei tämänkin minulta: Kävin ravintolassa, ja hillot on sillä välin keitelty! No, voin sitten syyttää sitä, jos maku on ihan shitti.

      Rahka hiukan epäilyttää. Kun tuo pullapohja+rahka tuntuu suussa usein siltä, kuin sen villatumpun ympärille olisi kääritty vielä santapaperiakin. Ihan tuoreena menee, seuraavana päivänä jo tökkii. Pidän voi- ja kakkutaikinasta enemmän, koska maku oikeastaan vain paranee, kun piirakka vetäytyy viileässä.

  2. No nyt täytyy kyllä sanoa. Että ilmeisesti et oo koskaan saanut kunnollista pullapohjaista. Se on nimenomaan pehmeää ja mehevää! Taikina ei saa olla liian tivistä kuten ei pullanleivonnassa muutenkaan tai pullatkin on pilalla. Anna tsäänssi pullapohjalle!

    • Savusuolaa

      Ei olis täydellisen pullataikinan reseptiä heittää? Tämä on leivontaheikkouteni. En ole koskaan ollut pullaihmisiä, ja tuntuu kauhean vaikealta motivoida itsensä edes opettelemaan.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*