Parjattu pannari ja itkevät nakit

Mietin pitkään, viitsinkö kirjoittaa mitään aiheesta ravintoloiden lastenlistat ja päiväkotien ja koulujen ruoka. Empimiselleni on kaksi syytä. Ensinnäkin, vihaan lapsiaiheista vääntämistä. Ei ole mitään yhtä rasittavaa kuin oman näkemyksensä erinomaisuudesta vakuuttunut supervanhempi. Tai vaihtoehtoisesti kasvatusasioista besserwisseröivä lapseton, joka toki tietää, miten muksut kuuluisi kasvattaa, hän ei vain viitsi rasittaa itseään moisella paskanakilla.

Toinen syy on se, että minulla ei ole asiasta yhtä oikeaa ja varmaa mielipidettä, jonka paremmuudesta olisin vakuuttunut. Päätin kuitenkin kirjoittaa, koska empiville äänillekin pitää antaa tilaa. Olen kyllästynyt julkiseen keskusteluun, jossa huudetaan toisten päälle ja paukutellaan henkseleitä.

THL:n asiantuntija toivoi hiljattain, että ravintoloiden lastenlistat poistettaisiin tai niitä uudistettaisiin rankalla kädellä. Tämän päivän Hesarissa Erja Yläjärvi puolustaa lasten satunnaisia herkkuhetkiä. Syödäänhän Italiassakin Nutellaa ja vaaleaa höttöleipää. Tunnen ihmisiä, joiden mielestä nakki on ainoa keino rauhoittaa raivoava taapero. Ja tunnen ihmisiä, jotka eivät vie lapsiaan edes jäätelökioskin lähelle, ettei turmion polku kutsuisi.

Itse olen jonkinlainen välimallin ihmettelijä. Limsat, mehut, karkit, sokeroidut jugurtit ja einekset eivät kuulu päivittäiseen ruokavalioomme. Syömme kyllä kaikkia edellä mainittuja joskus, ja jälkikasvummekin on saanut maistaa niitä, kun kyseinen ruoka on sattunut kohdalle. Tähän valintaan ei liity sen kummallisempaa ideologiaa. Yritän yhdistellä syömisessäni ja kulutusvalinnoissani terveellisyyttä, maukkautta, taloudellisuutta, ennakkoluulottomuutta ja eettisyyttä. Elämäntilanteesta riippuen jokin noista tekijöistä painottuu välillä enemmän, välillä vähemmän.

Rakastan ruokaa, se on intohimoni ja hemmottelukeinoni. Yhtä paljon karsastan jyrkkiä ismejä, aatteita ja uskontoja, joiden avulla ihmiset yrittävät pyhittää ajatusmaailmaansa. Olla vähän parempia kuin se alakerran Reiska, joka elää pakastepizzalla ja äänestää persuja. Tai viereisen talon Hely-Ellen, joka tekee elämästään niin saatanan vaikeaa sen gluteenittoman fennoveganisminsa kanssa. En tosin ole niin puhtoinen ja puolueeton kuin annan nyt ymmärtää. Ihmisiä tässä ollaan, alhaisia ja omassa egossa kiinni. Kyllähän minäkin päden täällä blogissani, että voi kauheeta kun jengi ostaa vakuumiin pakattua voi kauheeta voi kauheeta. Kaipa se on ihmiselle luonnollinen tapa hahmottaa minuuttaan. Millaisia minun valintani ovat muihin verrattuna? Olenha minän ihan hyvä ihminen ja teen oikein?

Vilkaisin Ilta-Sanomissa julkaistua lahtelaispäiväkodin ruokalistaa. Osa lahtelaisvanhemmista vaatii, että pannukakut ja sokerijugurtit on poistettava päiväkotien ruokalistoilta. Kun ottaa huomioon, että kyseessä on julkinen päiväkoti, laitoskeittiö, yhteiskunnan aina liian vähäiset varat ja silleen, ruokalista näyttää omaan silmääni ihan mukiinmenevältä. Kuten muissakin laitosruoissa, mietin tässäkin kokonaisuudessa proteiinin ja kasvisten määrää. Niitä saa aika hintsusti kebabkiusauksesta tai liha-perunasoselaatikosta. Ja jos nyt nillittämään käyn, aamiaismurot voisi mielestäni heivata kokonaan pois, ja kiisselit korvata edes osittain oikeilla hedelmillä.

Mutta silti.

Lapset ja aikuiset voisivat syödä julkisissa laitoksissa paljon huonompaakin ruokaa.

Katsellessani ruokalistaa aloin miettiä, kuinka moni valittavista aikuisista skippaa oman työpaikkansa pannaritorstain tai jälkiruokakiisselin? Lasten sokerikieltoa perustellaan usein sillä, että lapsi ei tarvitse sokeria mihinkään. Mutta ei tarvitse aikuinenkaan. Silti syömme sitä ja nautimme siitä, myös allekirjoittanut. En pysty enkä halua syödä paljon makeaa kerralla, koska tulen huonovointiseksi. Sen sijaan pari palaa suklaata päivittäin kahvin kanssa ilahduttaa ja maistuu hyvältä.

Mielestäni pointti on kohtuudessa ja monipuolisuudessa. Lapsi tuskin menee rikki siitä, että saa nautiskella kuumana kesäpäivänä satunnaisen jäätelöpallon tai syö tarhassa sokeroidun jugurtin. Jos kokonaisruokavalio on kunnossa, yksittäiset hamat eivät romuta sitä. Päiväkodin ruokalistassa oli omaan silmääni myös ansioita, kuten salaatit, kalaruoka, tuorepalat ja erilaiset puurot.

Kun keskustelu ravintoloiden lastenruoista alkoi, messusin Facebookissa samaan tapaan kuin kaikki muutkin. Polttakaa lastenlistat, en minä ainakaan, koskaan en ole ja niin edelleen. Sitten myönsin, että oikeasti en ole oman lapsuuteni jälkeen pahemmin paneutunut lastenmenuiden sisältöön. Oma lapseni on vielä niin pieni, että ravintolassa hän syö maistiaisia meidän annoksistamme. Tänään googlettelin hieman ja vertailin niin ketjujen kuin yksittäisten ravintoloiden lastenlistoja. Yleisin kombo näyttäisi olevan ranskalaiset ja nakit/lohileike ja muusi/lihapullat ja muusi/kanaleike ja riisi. Rasva- ja suolapommeja tuntui olevan eniten ravintoloissa, joissa aikuistenkin ruoat ovat samaa tasoa. Jos muu perhe mättää pizzaa ja ristikkoperunoita, voi olla hiukan vaikeaa perustella ipanalle, miksi hänen pitäisi syödä parsapyrettä.

Jos nugetit ja nakit siivottaisiin lastenlistoilta, suurin osa niistä olisi ihan ok. Suurin ongelma on mielestäni listojen mielikuvituksettomuus. Ravintoloissa ei luoteta siihen, että lapset syövät muutakin kuin lohta ja muusia. Annokset ovat myös usein visuaalisesti aika vaatimattomia, ja vihreät kuitataan ylikypsillä pakasteherneillä. Hauskaan muotoon leikatut tai asetellut kasvikset voisivat tuoda annokseen pienen vau-efektin. Eihän niissä nauravissa nakeissakaan mitään ihmeellisempää ole kuin kylkeen napsitut viillot.

Minkähän hienon loppukaneetin tähän nyt keksisi. Kun minulla ei ole yhtä ainoaa sellaista. Omat kasvatusmetodini tuskin ovat sen paremmat kuin monen muun. En yritä kasvattaa lapsestani kaikesta puhdasta ja kaikelta varjeltua pyhimystä, vaan kelvollisen kansalaisen, joka syö niin vihanneksia kuin sipsejäkin ilman, että asiasta tarvitsee tehdä kauheaa haloota. Joka ymmärtää, että Tammelantorin grillin Toriburger maidolla on tietyissä tilanteissa maailman parasta ruokaa, mutta se ei kuulu arkiseen ruokavalioon.

Epävarmana ihmisenä tukeudun toisten tarjoamaan esimerkkiin. Espanjan-lomallamme oli mukana ystäväperheemme kuusivuotias tytär. Koska oli loma, hän sai syödä jäätelöä melko vapaasti, vaikka kotona sitä ei joka päivä syödäkään. Hän ei siitä huolimatta mankunut jäätelöä joka välissä, vaan söi myös tomaattipastaa, tonnikalapihviä, äyriäispaellaa, kanaa ja vihanneksia. Kiukutteli sen verran, kuin mielestäni normaali kuusivuotias nyt kiukuttelee, kun voileivässä on joku vika. Ja oli triplasti useammin ruokapöydässä urhea, ennakkoluuloton ja kärsivällinen.

Jotenkin tähän tapaan minä haluaisin sen menevän. Samalla mietin, pitäisikö ottaa pari suolapähkinää. Kaapissa on vielä pussinjämät. Ehkä pitäisi, koska en kuitenkaan syö niitä joka päivä tai viikko, en läheskään joka kuukausi. Mutta silloin kun syön, syön ilolla ja nauttien, ilman sen suurempaa draamaa ja jaakobinpainia.

 

5 Comments

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.