Rakas Pariisi vol. 2: Tartarpihviä, sushia ja kaihoa

Jatketaanpa vielä Pariisi-tunnelmointia. Tuli taas kova kaiho, kun pläräsin kuvia puhelimen muistista. Voi jos tuonne pääsisi joka kevät. Tulisi sellainen fiilis, että tästä kaikki alkaa. Kaikki on vasta edessä.

Toiselle illalle olimme varanneet etukäteen ravintolan. Toiveissa oli syödä mahdollisimman paljon autenttista ranskalaista bistroruokaa. Eri vaihtoehtoja tutkittuamme valitsimme Cellarin, joka oli saanut hyviä arvioita myös Tripadvisorissa – muiltakin kuin jenkeiltä. Mitenkään mahtimannerta väheksymättä, makuni ei vain tunnu istuvan kovin usein heidän käsitykseensä ravintolan tasosta. Valintaan vaikutti myös se, että Cellarin viinejä on kehuttu.

Varasimme pöydän kahdeksaksi, mutta Bastillessa oli vielä kovin hiljaista. Teimme pienen kävelylenkin ja palasimme ravintolalle, kun sisälle oli tupsahtanut pari muutakin asiakasta. Seinillä oli pari modernia maalausta, mutta sisustus oli hyvin neutraali. Ei sellainen, että pistäytyisin tänne ex tempore tietämättä kehuista. Vastaanotto sen sijaan oli mitä lämpimin. Ravintolan isäntä puhui englantia vain pari sanaa, ja ymmärrämme sitä hieman espanjan ja italian pohjalta. Oli aivan mieletöntä huomata, että kyllä se yhteinen sävel löytyy, kun vain kovasti hymyilee, huitoo käsillä ja jankuttaa.

Valitsimme listalta sekä kalaa että lihaa. Tässäkin ravintolassa annokset olivat todella isoja. Rapuja ja tartarkastiketta oli lautasella parin alkupalan verran. Lisukkeena oli simppeli salaatti, jonka itse tehty, hyvä kastike ilahdutti. Rapu-avokadococktailissa ei ollut mitään erityisen omaperäistä, mutta herranjumala kun se oli hyvä. Tuoreita rapuja, täydellisen kypsä ja napakka avokado ja itse tehdyt, täyteläiset ja sopivan hapokkaat kastikkeet.


Toinen annos oli niin hyvä, että kyynel meinasi herahtaa silmäkulmaan. Pikkumustekaloja ja tatteja kermakastikkeessa. Kulho tuotiin pöytään suoraan liedeltä, ja kastike kupli vielä, kun avasimme kannen. Mustekala oli parhaimmillaan; herisyttävän läskistä, mutta napakkaa. Myös sienissä oli hyvin purutuntumaa. Kermakastike oli saanut imeä mustekalan makua, eikä ollut pliisu. Lisukkeena tarjottiin todella hyvää vaaleaa leipää, jolla imimme pannun pohjalta viimeisetkin pisarat.


Pääruokien kanssa lihanhimo lähti käsistä. Tilasimme sekä naudan sisäfilepihvin että tartarin. Nähdessäni tartarpihvin koon mietin hetken, mitä helvettiä olen mennyt tekemään. Eteeni kannettiin liki 200 grammaa raakaa lihaa ranskanperunoiden kera. Lisukeperunat olivat hyviä. En ole kovin suuri ranskalaisfani, mutta pidin näistä, koska ne oli selvästi tehty itse, ja perunat oli kypsennetty tuoreessa rasvassa. Jokin muu lisuke olisi kuitenkin maistunut paremmin. Mutta itse liha. Kiesus. Näin hyvää tartaria en ole syönyt koskaan aikaisemmin. Liha oli muistaakseni vasikkaa, ja se oli maustettu todella hyvin. Mausteet eivät kuitenkaan peittäneet lihan tuoreutta.

Sisäflepihvi oli tehty taitavasti, mutta tartar oli niin upea elämys, että pihvi maistui sen rinnalla ”vain” hyvältä pihviltä. Ranskalaisten lisäksi pihvi tarjottiin kastikkeen kera, mikä toi annokseen kaivattua kosteutta. Ja vaikka tässä nyt ranuista narisenkin, pistelin niitä poskeeni ihan hyvällä halulla.



Jälkiruoan sijaan valitsimme juustolajitelman. Kuvastakin huomaa, että annoskoko oli lähellä liioiteltua. Isäntä tosin saattoi siivuttaa juustoa reilummalla kädellä, koska kerroimme jakavamme annoksen. Emme kumpikaan ole kovin suuria valkohomejuuston ystäviä. Pitäisi relata. Hyväähän tämä oli. Kova ja keskikova juusto olivat silti suosikkejani. Mutta uskon ja toivon, että jonain päivänä löydän valkohomejuuston, joka saa sukat pyörimään jalassa huudan vain lisää, lisää.

Menuista päätellen todella monet Pariisin bistrot luottavat klassikoihin. On liha- ja kalatartareita, pihvejä, ankanmaksaa ja tarte tatinia. Toisaalta on ihanaa syödä klassikoita, mutta samalla saa perspektiiviä siihen, että eivät nämä suomalaiset bistrot todellakaan kalpene skenen alkulähteelle.

Annoskoko oli paikassa kuin paikassa todella reilu. Parhaiksi paikoiksi osoittautuivat taas kerran paikallisten suosimat. Kannattaa valita mieluummin hieman rähjäinen, mutta täysi ja/tai paikallisten miehittämä paikka kuin äärimmäisen stailattu ja tyhjä ravintola. Tässäkin ravintolassa piipahti illan aikana useampi vakioasiakas, jotka vaikuttivat syövän Cellarissa monta kertaa viikossa.

Illallisen jälkeen piipahdimme vielä drinkeillä viereisessä korttelissa. Miehen juomassa oli limeä, minulla vadelmaa ja basilikaa. Loistavat cocktailit, hinnat Suomen tasoa. Kaipaamaani hämyistä jazzia löytyi ja vieläpä useammasta paikasta. Viimeisenä iltana vetäisimme GT:t hotellimme lähibaarissa, jossa amerikkalainen poppoo veisasi syvän etelän bluesia melkoisella intohimolla. Pastistakin tuli juotua, terassilla tietenkin, ohikulkijoita katsellen ja elämää ihmetellen. Voi Pariisi. Miksi en ole syntynyt siellä? Miksi en ole rikas vetelehtijä?



Viimeisenä iltana päätimme tutustua hotellimme lähikortteleihin. Oopperan alueella oli valtavasti aasialaisia ravintoloita, etenkin japanilaisia ja vietnamilaisia. Himoitsin pho-keittoa ja kesärullia. Myönnyin kuitenkin sushiin, josta mies oli puhunut monta päivää. Valitsimme paikan taas sillä perusteella, missä sorisi eniten ranska. Mukava merkki oli se, että saimme pöytään heti sekä listat että aperitiivit, joissa oli persikkamehua sekä pikkuinen sokerissa marinoitu persikka.


Tilasimme kahteen pekkaan ison lajitelman sashimia, nigirejä ja makeja sekä rakastamiani dumplingeja. Tämän lisäksi saimme vielä keittiön tervehdyksenä sashimisalaatit. Koko oli pariisilaisen reilu, ja tässä vaiheessa aloimme uumoilla, että napit ratkeilisivat illan aikana. Lohi oli kuitenkin niin hyvää, etten voinut jättää siivuakaan syömättä. Runsas kastike oli ehkä hieman turha. Ainakin se olisi ollut kivempi annostella erillisestä kupista.

Lajitelma oli kaunis ja ylenpalttinen. Etenkin makeissa homma oli lähtenyt lapasesta. Kuvistakin saa ehkä käsitystä siitä, miten isoja ne olivat. Onhan se kiva, että rullassa on täytettä eikä pelkkää riisiä, mutta nämä oli jo hankala syödä. Kalat olivat tuoreita ja todella hyviä, etenkin lohi. Ja ravut, kerrankin kiinteitä ja lihaisia.

Pidin erityisesti siitä, että tarjolla oli sekä miedompaa, makeaa ja hieman siirappista soijaa että suolaisempaa. Japanissa työmatkoilla ramppaava mies valisti, että vaalean kalan kanssa syödään oikeaoppisesti makeaa soijaa, rasvaisen ja tumman kalan kanssa vahvempaa. Nyt voin sitten nyrpistellä nenääni Tampereen yleisaasialaisissa sushibuffissa ja vikistä, että siis eiks täälä oo makeeta soijasiirappia, yhyy. Mutta oikeasti. Lempeämpi soija tahdittaa sushia, mutta ei jyrää makuja. Annostelen soijaa muutenkin nykyään paljon maltillisemmin kuin ennen.


Päätimme aterian sakeen. Ja katsokaas millaisista kupeista se tarjoiltiin. Astioissa oli vinkeä optinen tuhmuus. Sait ihastella suloja niin kauan, kun kipossa oli nestettä. Viimeisen pisaran jälkeen kuva katosi.


Pariisin jälkeen oli vaikeaa palata. Ainahan tuonne Tampere-Pirkkalaan laskeutuminen on nihkeää. Aina sataa ja on harmaata. Ei mitään, paitsi peltoa ja synkkiä mäntyjä, sitä kuuluisaa omaa rauhaa ja tilaa ahdistavuuteen asti. Mutta nyt paluuangsti oli jotenkin erityisen voimakas. Olen ihmisenä aika kaupunkilainen. Nautin ohikulkijoista, puistoista, kahviloista ja ravintoloista. No asunhan täälläkin melkein keskustassa, ja Tampere kehittyy koko ajan älyttömän mielenkiintoiseen ja kivaan suuntaan.

Mutta silti. Mieleeni jäi sushiravintolaan tullut, reilusti päälle seitsemänkymppinen nainen. Hänellä oli pitkänä lainehtivat hopeiset hiukset, ja daamin olemus oli äärimmäisen itsetietoinen ja pariisilainen. Ymmärsin keskustelusta sen verran, että hän halusi syödä yksin yläkerrassa vakiopöydässään. Nainen oli päästä varpaisiin äärettömän ihana ja urbaani, ja tuollaiset ihmiset saavat minut kaipaamaan jonnekin pois. Joskus tuntuu siltä, että tällaisen suulaan ja oudon eukon olisi vain niin paljon helpompi olla missä tahansa muualla kuin täällä, missä ihmiset ovat kyllästymiseen asti kiinnostuneita naapurin mukuloiden kasvatuksesta ja perennojen hinnoista.

Kirjoittelen jossakin vaiheessa vielä kolmannen pätkän. Se kertoo viisi kilometriä pitkästä viheralueesta, joka on rakennettu vanhan Vincennes-junaradan päälle. Voit käyskennellä puiden siimeksessä kaupungin kattojen tasalla. Vink vink Tampere, toi ratapiha ja silleen. Ei kun sori, unohdin. Se areena, kansi ja tornitalothan ovat ihan just tulossa radan tienoille. Kyä vuoden 3027 jääkiekon ämmämmät pelataan nääs suurhallissa.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*