oman ajan tärkeys

Sopas-viikko lataa aivosi, kas näin se käy

”Olisi kiva nähdä pitkästä aikaa”, kaverini ehdotteli. Olin jo näpyttämässä joo-vastausta, sillä minä olen niitä ihmisiä, jotka tuppaavat sanomaan aina joo ja miettivät vasta sitten, riittääkö jaksaminen tai aika.

Kaveria olisi ollut todella kiva nähdä, mutta kieltäydyin. ”Mä vietän nyt pari sopas-viikkoa”, selitin. Lyhenne pulpahti mieleeni jostain automaatista ja se nauratti meitä molempia. Kyse ei ole siitä, että aikoisin omistaa aikani Teija Sopasen vanhoille Teijan keittiöille, vaan siitä, että aion olla muutaman viikon sosiaalisesti passiivinen. Karsia menot ja kivatkin ihmiset minimiin. Sulkeä läppärin illoiksi, jutella kukille ja uppoutua kirjoihin.

oman ajan merkitys

Oma aika on ollut minulle tärkeää lapsesta asti. Toki sen merkitys on korostunut perheen ja työelämään siirtymisen myötä, kun vapaa-aikaa on vähemmän.

Vapaa-ajan vähäisyys tosin luo seuraavan dilemman. Vietän päivät itsekseni aivotyön parissa. Tavallaan kaipaan sosiaalisuutta, koska olisi kiva höpötellä, päivitellä ja naureskella. Sosiaalisuus on kuitenkin myös uuvuttavaa, niin ihania kuin ystävät, kaverit ja kekkerit ovatkin.

Hauskimpia, mutta myös kuormittavimpia ovat tapaamiset niiden ihmisten kanssa, joita en ole nähnyt pitkään aikaan. Kerrottavaa, kuunneltavaa, jaettavaa, kyseltävää ja ymmärrettävää on niin paljon. Kotiin palattuani saatan ihmetellä, miksi olen nääntynyt ja kiukkuinen, vaikka treffeillä oli ihanaa. Minun pitäisi nauttia tapaamisista, koska tuijottelen päivästä toiseen yksin tietokonetta.

Joudun muistuttamaan itseäni kerta toisensa jälkeen siitä, että olen aika introvertti ihminen, vaikka pinnallinen kuva minusta onkin armoton suupaltti. Suhtaudun ihmisten tapaamiseen vakavasti. Jään miettimään heidän sanomisiaan ja yritän sanoa asioita, jotka ovat hauskoja, keventäviä, huomioivia tai haastavia. Siis jotain muutakin kuin vain hyvää päivää kirvesvartta. En tietenkään onnistu tässä aina, mutta yritän, ja yrittäminen vie voimia.

Joskus lopputulos on siis se, että vietän ihan aidosti hauskan illan kahvilassa kaverini kanssa, mutta kotona väsymys romahtaa niskaan. Kiukuttelen kuin pahainen kakara, ja mies ihmettelee, mistä on kyse. Eikö siellä viinillä ollutkaan kivaa?

No oli. Ihan samoin kuin juokseminen on kivaa sporttiselle tyypille. Pitäisi vain osata juosta myös kevyempiä lenkkejä ja pitää välillä täyslepopäiviä. Muuten nuupahdan, vaikka viikko olisi päällisin puolin täynnä onnistumisia, mukavia menoja ja upeita ihmisiä.

sosiaalisuus uuvuttaa

Omien reaktioiden ja syy-seuraussuhteiden selvittäminen ei ole aina helppoa. Aloin ymmärtää omaa sosiaalista kuormittumistani, kun ymmärsin, että minulla on synestesia ja luonteessani on todella paljon piirteitä erityisherkkyydestä – jota tosin parjataan kotipsykologien muotidiagnoosiksi.

No oli diagnoosi mikä hyvänsä, minun aivoni siertävät ärsykkeitä vain rajallisen määrän. Tarkoitan ärsykkeillä melua, hajuja ja hälinää, mutta myös digitaalisten laitteiden, infotulvan, luovan työn ja sosiaalisuuden aiheuttamaa kuormitusta.

Otetaanpa esimerkiksi päivä, joka vaikuttaa päällisin puolin tavalliselta 33-vuotiaan istumatyöläisen päivältä. Herään. Lapsi kiukuttelee ja huutaa koko aamun. Olen saanut yön aikana useita sähköposteja ja vilkaisen ne puhelimisesta aamukahvia keittäessäni. Lähden kirjastoon tekemään töitä. Netti pätkii.

Kun se alkaa vihdoinkin toimia, kone ja muistitikkuni eivät juttele keskenään. Saan lisää sähköpostia otsikolla PARI KIIREISTÄ JUTTUA VASTAISITKO JO TÄNÄÄN. Itsekseen puhuva mummo manailee viereisellä koneella skannauksen hankaluutta. Joku haluaa tulla ilmoittamaan kirjaston nettinurkan työntekijälle, että nykykirjallisuus on paskaa, eikö täällä ole Reino Lehväslaihon Panssarisotaa?

Lähden lounaalle. Ravintola on täpötäynnä, ilmassa haisee kärähtänyt kukkakaali. Luottokorttiyhtiöstä soitetaan, joku on yrittänyt käyttää korttiani Jenkeissä. Minua tönitään. Musiikki on kovalla ja se on Happoradiota, uhmaikäinen lapsi huutaa.

Palaan kahvilaan tekemään töitä. Netti on hidas. Viimeistelen töitäni ja kirjoitan kolme pitkää sähköpostia, vastauksia tulvii konekivääritahdilla. Muistan, että jääkaappimme on tyhjä. Mies menee töiden jälkeen suoraan kokoukseen. Minun pitää sekä hakea lapsi että ulkoiluttaa koira että käydä kaupassa. Selkä on kipeä, koskas kävinkään viimeksi pilateksessa? Ai niin, pitää täyttää kotona se vakuutuslappu ja etsiä lapselle huomiseksi jumppavaatteet.

Kotona saan vielä työpäivän päätteeksi muutaman nopeaa reagointia vaativan mailin. Ne koskevat tärkeitä asioita, enkä voi kirjoittaa vastauksia sutaisten. Lapsi kitisee ikävää ja huomiota.

Peruspäivä siis, mutta tällaisen jälkeen olen ihan puhki. Jatkuvat keskeytykset, yllättävät pyynnöt, kiire, tekniikan tökkiminen ja monien pienten arkisten juttujen kasautuminen väsyttävät minua todella paljon. Olen monesti ajatellut, että tällaisen päivän jälkeen lasi viiniä ja juoruilu kaverin kanssa olisivat parasta lääkettä. Sitten ihmettelen, miksi olen vielä väsyneempi ja kireämpi palatessani kotiin.

Onneksi olen oppinut hahmottamaan, millaiset pikkujutut kuormittavat minua. Olen myös oivaltanut, että eivät ne oikeastaan ole mitään pikkujuttuja. Tietotyö ei kuormita lihaksia, mutta oivaltavan sisällön tuottaminen ja etsiminen, kommunikointi, reagointi ja keskeytykset luovat hälyä ja kuormitusta.

Nykyään en tunne enää huonoa omaatuntoa siitä, että skippaan kivojenkin ihmisten tapaamisia, jos päivät ovat silppuisia. Minä pidän sopas-viikkoja, tuijotan ihanan verkkaista Kotikatua, luen tai ihan vain makaan olohuoneen lattialla ja venyttelen.

Silloin maailma on tuolla ja minä täällä. Omassa maailmassani, lepäilemässä ja latautumassa.

sosiaalisuus väsyttää

Ole siis sinäkin rohkeasti sopanen! Vetäydy, erakoidu, mökkeydy, ihan millä verbillä haluatkin tätä käpertymistä kutsua.

Suosittelen vähentämään tapaamisten lisäksi myös somessa roikkumista iltaisin. On yllättävän ihana tunne, kun jätät kommentoimatta siihen ja tähän kuumottavaan Facebook-keskusteluun, josta versoisi lukuisia vastakommentteja (ja lopulta joku linkkaa sen kuvan, jossa Michael Jackson syö popcorneja leffateatterissa Thrillerin musavideossa). Se tuntuu vähän samalta kuin sokerista kieltäytyminen silloin, kun olet karkkilakossa.

Tai ei, ei se siltä tunnu. Se tuntuu suklaalta. Ja viskiltä kans.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*