Terassiporu yllättää joka vuosi

Kesä tuo mukanaan takuuvarmat puheenaiheet. Äimistellään säätä, hyttysiä, makkaramerkkejä, tappajahaukia, yläosattomissa löllyviä lihavia miehiä ja terasseja. Tampereella on vuosikaudet itketty etenkin Hämeenkadun terasseja. Ne häiritsevät jalankulkijoita, pyöräilijöitä, sokeita, näkeviä, vanhuksia, lapsia, kaupunkikuvaa, yrittäjiä… Siitä huolimatta asiakkaat kansoittavat keskustan terassit vuodesta toiseen.

Jo viime kesänä kaupunki ilmoitti aikovansa karsia rumat terassit kesällä 2013. Kaupunkikuvatoimikunta peräänkuulutti tuolloin siistejä, eurooppalaistyylisiä terasseja halvalla kyhättyjen kaljakuppiloiden sijaan. No, tuli uusi kesä ja uudet terassit. Vanhan Montun terassi ei saanut jatkaa, mutta hämmästyksekseni Ale-Pupin kaljalätti jatkaa vuodesta toiseen keskustan näkyvimmällä paikalla, hienon arvotalon katutasossa. Montun maineesta huolimatta sen pienehkö terassi oli ainakin minun siellä käydessäni siisti, ja juomat tarjoiltiin pöytiin.

Terassi, joka herättää myös vuodesta toiseen porua, on tammelalaisen Pub Pikilinnan terassi. Valittajat ovat  huolissaan siitä, että terassi on lasten leikkipuiston vieressä.

Valittajia ahdistaa se, että lapset näkevät aikuisten juovan alkoholia omassa aidatussa ja valvotussa tilassaan.
Valittajia ahdistaa se, että lapset näkevät aikuisten juovan alkoholia omassa aidatussa ja valvotussa tilassaan.
Avasin myös oman terassikesäni tällä saatanallisella terassilla. Upciderin lasissa hedelmäisempää Happy Joeta.
Avasin myös oman terassikesäni tällä saatanallisella terassilla. Upciderin lasissa hedelmäisempää Happy Joeta.

Leikkipaikan läheisyydestä marmattaminen kuvaa hyvin suomalaisten alkoholiasenteita. Ainoa tapa saada kännikansa aisoihin on kieltäminen ja piilottaminen. Suomalainen alkoholikasvatus on hyvin yksinkertaista. Leikitään 18 vuotta lapsen kanssa, että viina on vähän niin kuin joulupukki. Ei sitä oikeasti ole olemassa, mutta sen ympärillä käy kauhea kuhina, ja markkinakrääsää piisaa.

Kun täysi-ikäisyys saavutetaan, aletaan kiellettyä herkkua kiskoa urakalla. Ei sillä alkoholin maulla ja laadulla niin väliä, kunhan on halpaa ja paljon prosentteja. Jörn Donnerin elokuvat kuvaavat tätä räkä poskella ja paskat housuissa -kulttuuria osuvasti. Yle esitti tänä keväänä Donnerin elokuvia. Yritin katsoa ne, mutta jokainen leffa lähinnä vain ahdisti ja tympi. Tajusin syyn tympääntymiseeni vasta parin filmin jälkeen. Tapa, jolla joka elokuvassa lotrattiin viinalla, otti niin paljon aivoon, että en jaksanut keskittyä tarinaan.

Sama ahdistus ja kyllästyminen iski myös lukiessani Kalervo Palsan ja Pentti Saarikosken päiväkirjoja. Donnerin, Saarikosken ja Palsan maailmassa juominen oli päivätyö, harrastus, rakkaus ja vihamies. Ilmapiirin vapautuminen kirjaimellisesti sekoitti päät 60-luvulla. Viinaa alettiin juoda juuri sillä tavalla, joka oli aikaisemmin kiellettyä ja paheksuttua. Julkisesti, liikaa ja kaoottisesti.

Donnerin elokuvat olivat ehkä rohkeita ja raikkaita 60-70-luvuilla. Kohtaukset, joissa juodaan viinaa, valitellaan krapulaa ja uikutetaan pullon perään, ovat tänään ummehtuneita ja hiukan nolojakin. Moni suomalainen kuitenkin vaalii edelleen kännisikailuun ja -sekoiluun liitettyä glooriaa. Tämä taas riemastuttaa Päivi Räsästä ja kaltaisiaan: taas yks uus asia, jonka kieltämistä me voidaan ajaa, jes!

Tampereen terassipolitiikka tuntuu tässä ilmapiirissä tekopyhältä. Lapset eivät saisi nähdä pientä, siistiä terassia, jossa on asiakkaiden kuntoa tarkkaileva myyjä tiskin takana. Kyseinen pubi on ennen kaikkea pubi. Pikilinnaan mennään maistelemaan erikoisoluita, katsomaan urheilumatseja, pelaamaan ja lukemaan lehtiä. Pikilinnan terassille tullaan jopa ”ihan vain” kahville. Ai kauhee. Samaan aikaan on ihan ok, että keskustan hienoimman talon kivijalassa joikataan epävireisesti Popedaa kaljat reisillä. Hämeenkadulla kun ei niitä lapsiperheitä kulje.

Suomalaisten raivopäinen ryyppääminen ei lopu leikkimällä, että alkoholia ja sitä juovia ihmisiä ei ole olemassa. Jostain syystä tämä on kuitenkin ajatus, johon päättäjät ovat rakastuneet. Suomalaisten suhde viinaan on samanlainen kuin amerikkalaisten suhde seksiin. Moraalinen ilmapiiri yrittää ajatella alkoholin ja viinan pois. Alitajunta ei kuitenkaan totteleyliminää. Lopputuloksena on mustavalkoinen ja tekopyhä kulttuuri, jossa ryypätään ja rietastellaan käsi Raamatulla ja jalat ristissä.

Saarnastani saa varmaan sen kuvan, että en ole koskaan ollut kännissä. No olenpas. Aivan helvetillisessä kännissä, aivan helvetillisen monta kertaa. Olen nukkunut krapuloissani Helsingin tuomiokirkon ikkunalaudalla, juonut vedonlyönnin yllyttämänä tuhkakupissa lillunutta vettä ja varastanut lihapullaperunat ohikulkijan kädestä jyväskyläläisellä grillillä. Tarvitsin nuo nuoruudenkokemukset havahtuakseni eräänä morkkisaamuna siihen, että yli 25-vuotiaana moinen sekoilu on aika säälittävää. Toisaalta mietin, olisiko päätön ryyppääminen houkutellut minua nuorempana niin kovasti, jos alkoholi olisi ollut vain yksi nautintoaine muiden joukossa.

Naivihan tällainen vertaus on. Suklaa, rasvaiset juustot ja jäätelö eivät aiheuta samanlaisia perhetragedioita kuin päihteet. Mutta kärjistyksen avulla hakemani pointti on se, että kielletty on aina kaksinverroin kiinnostavampaa. Alkoholin myyntiä ja käyttöä saa ja pitää valvoa, mutta täyskiellot ja piilottelu ovat kännäämiselle parasta markkinointia.

Kaikki edellä sanomani on sanottu julkisuudessa satoja kertoja. Keskustelu ei kuitenkaan tunnu etenevän tämän pidemmälle. Kieltolakia muistuttavaa alkoholipolitiikkaa ajavat jankuttavat omalla puolellaan, että ihmiset eivät osaa juoda fiksusti, joten heitä pitää estää juomasta. Ja toisella puolella ovat kaltaiseni ihmiset, jotka uskaltavat vielä luottaa siihen, että vapaus ja luottamus voivat saada ihmiset käyttäytymään fiksummin kuin kiellot ja piilottelu.

Mikä voisi olla keskustelun seuraava taso, ja koska käytäntö siirtyy sille? Toivon todellakin, että joku viisas tietäisi, ja tämä paikallaan polkeva jankuttaminen loppuisi.

Alkoholipolitiikka ja terassit mietityttävät nyt luonnollisesti enemmän kuin ennen. Hypoteettinen kysymys ”ostaisitko teinillesi pari siideriä vai antaisitko hänen hommata juomansa itse”, on jossain vaiheessa todellisuutta tässäkin taloudessa. En vielä osaa sanoa, miten toimin, kun asia tulee ajankohtaiseksi. Toivon, että lapseni ymmärtäisi, että alkoholia ei juoda kuin vettä. Toivon, että lasillinen viiniä ruoan kanssa ei tuntuisi hänestä niin ihmeelliseltä ja kielletyltä, että viiniä pitäisi kiskoa kieli poskella.

Kaikkein eniten toivon, että 15 vuoden kuluttua suomalaiset osaisivat jo käydä terasseilla yksillä, nautiskelisivat juomansa hyvillä mielin  ja kävelisivät omin jaloin kotiin.

 

 

 

 

 

2 Kommenttia

  1. Loistava kirjoitus! 🙂 Kyllä olisi Aamulehden yleisöosastolla hiljaista, jos Tampereelta terassit katoaisivat…

    • Etenkin AL:n tekstaripalstalla, joka kilpailee parhaan viihteen tittelistä vauvalehtien keskustelupalstojen kanssa 😀

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.