Toimittajakollegani Ville Vaarne kirjoitti Ylen sivuille kiinnostavan kolumnin otsikolla Tuen possujen ja nautojen tappamista – auttakaa minua lopettamaan. Jutun lopussa Ville pohtii, pitäisikö lihansyönti saada vaikuttamaan mahdollisimman junttimaiselta, jotta ihmiset vähentäisivät sen syömistä. Lihaorgioille pitäisi siis tehdä sama kuin tupakanpoltolle. Siitä pitäisi tehdä vastenmielistä, vanhanaikaista ja noloa.
Villen juttu on mielestäni mainio, koska hän ottaa avoimesti esille kaikki ne itsekkäät motiivit, jotka ihmistä ajavat, ennen kaikkea laiskuuden ja mukavuudenhalun. Liha maistuu hyvältä, en jaksa ajatella sen vaikutuksia ympäristöön, en jaksa ajatella sikojen elinolosuhteita, en pidä soijasuikaleista enkä halua opetella pitämään. Tällaisen ajattelun vuoksihan me myös ylensyömme, emme liiku, tuhlaamme rahamme emmekä uskalla kokeilla unelmiemme toteuttamista. Se on liian vaikeaa ja vaivalloista.
Olen sekasyöjä ja rakastan hyvää lihaa. Rakastan pehmeitä mausteisia ribsejä, jotka irtoavat unelmanhelposti paahtuneesta luusta. Rakastan lihasnestettä tirskuvaa pihviä ja pehmoista, rapeaksi paneroitua kanaa. Rakastan pitkään haudutettua sianniskaa ja peuran vasan sisäfilettä. Olen itsekäs ja nautinnonhaluinen, ja minun on vaikea luopua kokonaan näistä nautinnoista. Sen vuoksi olen viime vuodet yrittänyt opetella entistä paremmaksi sekasyöjäksi, paino sanalla seka.
Hyvä sekasyöjä syö kaikkea. Lihan ja kanan lisäksi hän syö kalaa ja kaikenlaisia kasviksia. Tavoitteeni sekasyöjänä on se, että liha olisi yksi osa ruokavaliotani. Siis vain yksi. Kuten uunikala, jota aion syödä tänä iltana, ja kreikkalainen kasvispata, jota söimme viime viikolla. Eräs tuttavani heitti taannoin, että hän ei voi ottaa vakavissaan ruokabloggaajaa, joka välttelee lihaa. Lihan välttely on ehkä huono tapa muotoilla ideani ydin. Se myös tekee lihasta niin vastustamatonta, että unohdan muut herkulliset vaihtoehdot, ja päässäni takoo maanisesti ”lihaa lihaa pakko saada lihaa, liha sitä ja tätä, kuolen jos en heti saa lihaa”.
En siis ajattele enää vältteleväni lihaa. Sen sijaan yritän syödä entistä monipuolisemmin, rohkeammin ja tasapainoisemmin. Maistan heinäsirkkoja heti, kun niitä osuu kohdalleni. Haluan oppia enemmän kaloista ja merenelävistä. Toivon, että madot eivät ole tuhonneet ryytimaamme punajuuria, ja voisin viritellä juureksista jopa leivonnaisia ja jälkiruokia.
Netissä törmää usein keskusteluihin, joissa etsitään vinkkejä helppoihin ja maukkaisiin arkiruokiin. Moni miettii, mitä muuta voisi tehdä kuin jauhelihaa, ja voisiko jauhelihasta tehdä muutakin kuin pastakastiketta. Luulen, että runsaan lihansyönnin taustalla on usein arkisia syitä. Väsymys, vanhat tavat, ideoiden puute. Samat arkiruoat pyörivät viikosta toiseen, koska työpäivän jälkeen väsyttää, ja boksin ulkopuolelta ajattelu on aina raskasta. Oman ruokavalioni monipuolistamista on helpottanut utelias asenne. Haluan kokeilla, oppia ja saada wau-elämyksiä väsyneenä tiistai-iltana. Viime aikoina olen ollut innoissani siitä, että olen oppinut irrottamaan siististi muikun selkäruodon, leiponut täydelliset briossit ja tehnyt salaattia retiisinlehdistä.
Kasvisruoka kuuluu joillakin ihmisillä samaan loputtomaan – ja helvetin väsyneeseen – vitsilimboon kuin käninä punavihreästä kuplasta, pyöräilijöistä ja kukkahattutädeistä. Jotenkin sitä ei jaksa nauraa, kun tilatessasi kasvisannoksen on seurueen huumorihenkilön (miehen) pakko aina mainita olevansa barbaari, joka nauttii lihasta sitä enemmän, mitä kovemmat sen tuskanhuudot ovat teurastushetkellä olleet.
Okei. Tämä selvä. Jaksaako joku kolmekymppisenä vielä Kalle Kustaa Korkki muniansa sorkki -hokemaa?
Toisaalta en jaksa sitäkään, että juodessani lasillisen maitoa joku alkaa huutaa korvani juuressa, että maito on valkoista verta. Sekä lihansyöjien äärimmäinen syyllistäminen että teurastusjutuilla hekumointi tympivät. Siksi en usko, että lihan demonisointi tekisi kasvissyönnistä houkuttelevamman vaihtoehdon.Todennäköisesti se saisi molemmat ääripäät vain mölyämään entistä kovemmin. Ruuhkavuosien väsyttämä keskivertotallaaja sulkee korvansa kakofonialta ja nappaa hyllystä tutun jauhelihapaketin.
Miten siis ottaa ensiaskeleet kohti monipuolisempaa ruokavaliota? No miettimällä vaikkapa sitä, miten järkyttävän monista herkuista jäät paitsi, jos syöt vain niitä suikaleita ja jauhelihaa. Kokeilepa Tampereella vaikka Zeytuun ja mieti sen jälkeen, onko hyvässä ruoassa aina pakko olla lihaa. Jos yhtään viihdyt tässä maailmassa, tutustu runsaan lihansyönnin terveysriskeihin ja mieti, kannattaisiko pari liha-annosta korvata vaikka kalalla. Pihejä kiinnostaa varmasti se, että kotimaisten juuresten, sesonkivihannesten ja palkokasvien suosiminen pienentää ruokalaskua mukavasti. Ja jos oikein rohkeaksi heittäydyt, lue Elina Lappalaisen kirja Syötäväksi kasvatetut, jossa kerrotaan perusteellisesti ja kiihkottomasti siitä, miten jauheliha päätyy pöytäämme. Juuri kiihkottomuus tekee lukukokemuksesta voimakkaan, monien mielestä jopa karmivan.
Kaiken tämän jälkeen huomata, että hedonistisesta makumatkailusta alkaneeseen kasvisruokailuun hiipii semmoinen kiva juttu kuin eettisyys.
PS. Jo ennen kuin kukaan ehtii kommentoida, että kyä nääs nääs nääs miäs lihavuaren tarttee jaksaakseen, niin tiedoksesi, että ei tarvitse. Kyllä sitä näppäimistöä voi hakata vähän kevyemmänkin pöperön voimin. Tekis hyvää sullekin.
Joku vuosi sitten kun näistä aiheista oli pienimuotoinen vääntö Facebookissa, yksi punavihreään kuplaan helposti laskettava tuttavani sanoi kuinka hänen mielestään kasvissyöntiä voi edistää kaksilla raiteilla yhtäaikaa. Tällä hän tarkoitti tätä maltillista, tämänkin blogikirjoituksen suosittelemaa lihan syönnin vähentämistä sekä toisaalta myös radikaalimpaa valistusta jossa maitokin tosiaan on valkoista verta ja vain ”vegaanin omatunto on puhdas”. Tuo väite kahden raiteen strategiasta toimivana jäi mieleeni kummittelemaan vuosiksi. Ehkä se selittää jossain määrin sen, miksi näiden aika äärimmäistä linjaa edustavien eläinaktivistien näkemys leviää laajalle muuallekin kuin marginaalisten vegaanien keskuudessa. Toisin sanoen monet ihmiset (kuten tämä Ylen toimittajakin), jollain tapaa kokevat piston sydämessään kun heidän eteen levitellään nämä vegaanien maailmankuvaan tyypillisesti liittyvät kärsimysargumentit yhdessä tehotuotannon ongelmien kanssa. Tästä syntyy sellainen kuva, että ainoa keino tehdä jotakin (ainakin kunnolla) on totaalikieltäymys eläintuotteista – tai ainakin siihen pyrkivät ovat muita moraalisesti ylivertaiesmpia. Tuon ideologian tavoite ei kuitenkaan ole tupakoinnin vähentämisen kaltainen suht maltillinen päämäärä, vaan pikemminkin tavoitteena on rinnastaa eläinten tuottaminen ravinnoksi turkistarhaukseen. Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että eläintuotanto täytyisi lopettaa kokonaan. Poislukien tehotuotannon räikeimmät tapaukset, tämä on aika ikävä suhtautumistapa niitä maataloustuottajia kohtaan jotka todella huolehtivat eläimistään hyvin. Ikään kuin mikään ei riitä, vaan ainoa tyydyttävä lopputulos on lappu luukulle.
Kuten tässä blogikirjoituksessa itsekin toit esiin, mielestäni tuo kaksilla raiteilla ajaminen ei kuitenkaan lopulta toimi. Vaikka kärsimykseen vetoaminen on tehokasta nykypäivänä kun pahan ongelmaan yhä harvempi saa tukea miltään uskonnoltakaan, en usko pidemmän päälle tuon jyrkemmän raiteen toiminnan johtavan muuhun kuin itsekin mainitsemaasi
keskustelun kärjistymiseen. Loppupeleissä hyvin harva ihminen on valmis luopumaan lihasta ja kalasta kokonaan, joten moni ajattelee ettei sitten halua tehdä yhtään mitään kun ainoa ”kunnolla” vaikuttamisen tapa on vegaanisen elämäntavan totaalikielto. Mikä sekään ei ole mikään taikaratkaisu jos vähänkin ajattelee millä ne kasvisruokaankin tarvittavat kasvit lannoitetaan. Mistä paskaa pelloille jos lehmiä ei enää ole? Luomu on hylättävä tämän ”edistyksen” tieltä kokonaan tai sitten sen määritelmää on rajusti muutettava. Luomuksi on hyväksyttävä lannoitteissa keskeinen, uusiutumaton luonnonvara fosfaatti (joka muuten voi loppua jo paljon ennen öljyä) tai vaihtoehtoisesti ihmispaskaa on ryhdyttävä käyttämään lannoitteena. Tietysti teknologiaan äärettömästi uskovat teknovihreät toivonevat, että ongelma ratkeaa geenimuuntelulla, soluviljelyllä, ynnä muilla scifi-kommervenkeillä, jotta alati kaupungistuva ihminen voi päästä eroon lopullisesti paskalta haisevasta landesta. Oma kysymyksensä onkin kuinka moni haluaa elää maailmassa jossa luonto on jyrkästi erotettu ihmisen luomasta kulttuurista. Kuka haluaa tulevaisuuden, jossa ei ole enää maaseutua eikä etenkään sen eläimiäkään?
Wou, mahtavan pitkä ja perusteellinen kommentti Ossi, kiitos!
Itse kaipaan liha on murhaa/haluan kieriä veressä ja nukkua pekonista tehdyssä makuupussissa -ääripäiden rinnalle muitakin argumentteja tasapainoisemman ruokavalion puolesta. En ole koskaan kokenut aggressiiviuutta ja syyllistämistä houkuttelevaksi, vaan ahdistavaksi. Mainitsinkin postauksessani, että sekasyöjänkin kannattaa viilata ruokavaliotaan edes hiukan monipuolisempaan suuntaan, jos oma terveys kiinnostaa. Kasvisruokailulla voi säästää, ja ainakin oma herkkurepertuaarini on kasvanut ihan hulluna, kun olen opetellut rakentamaan aterian muidenkin elementtien kuin lihan tai kanan ympärille. Olen oppinut esimerkiksi käyttämään mausteita, yrttejä, palkokasveja ja pähkinöitä ihan uudella tavalla. Ja kun arki nyt on tätä töiden täyttämää väsynyttä runksutusta, on kiva piristää itseään illalla sillä, että edes lautasella on värejä ja vaihtelua. Luulen, että nämä houkuttimet voisivat saada etenkin vanhemman väen ja ”barbaarit” kiinnostumaan varovaisesti kasvispitoisemmasta ruokavaliosta.
Se, että melko suuri osa ihmisistä on hedonisteja, joiden elämä pyörii pienehköissä ympyröissä, ei ole mielestäni ilkeilyä. Se on fakta, ja tästä lähtökohdasta olen aloittanut itsekin ruokavalioni viilaamisen. Eettinen pohdiskelu on tullut mukaan hiljalleen matkan varrella. Se on syttynyt omassa mielessäni, omasta halustani ja pienin askelin. Ja vaikka askeleet ovat pieniä, ne ovat vieneet minua paljon enemmän parempaan suuntaan kuin totaalikiellot ja syyllistäminen.
Aika harvassa kulttuurissa on vaikkapa 100 vuotta sitten syöty niin paljon lihaa kuin nykypäivänä länsimaissa. Kun liha on tullut länsimaissa helposti saataville (paljolti myös eläinten hyvinvoinnin kustannuksella), sen käyttö on lisääntynyt ja ehkä samalla ihmisiltä on päässyt unohtumaan monet muut proteiininlähteet. Itse esimerkiksi tykkään kovasti linssipohjaisista pataruoista joista saa hyvin maustamalla todella maukkaita ja ravitsevia ilman minkäänlaisia eläintuotteita. On vain sääli kuinka Suomessa linssit ja pavut ovat aika kalliita ja usein huonolaatuisia, mikä varmaan johtuu niiden vähäisestä kysynnästä. Tällaisten raaka-aineiden käytössä monella sekasyöjällä olisi paljon opittavaa vegaaneilta. Siksikin on kovin sääli, että tuo yliampuva syyllistäminen ja ”eläimen äänen” omiminen saa ihmiset lähinnä kaikkoamaan. Toivoisin yhä useammani vegaanin tajuavan, että kyse on paljolti heidän henkilökohtaisesta pahan ongelman kanssa painimisesta, eivätkä useimmat ihmiset halua tuosta painista tulevan myös heidän ongelmaa. En missään tapauksessa toivo vegaaneja lopettamaan oman ruokavalionsa noudattamisen, vaan ymmärtämään sen että heidän paikoin hyvin äärimmäinen oikeassaoleminen tekee heistä niin kovin uskonnollisia saarnamiehiä muistuttavia, että se kääntyy helposti tarkoitusta vastaan. Ja pidemmälle mietittyään moni vegaanikaan ei haluaisi elää maailmassa jossa luonto on erotettu täysin ihmisestä ja domestikoituneita eläimiä ei enää ole. Tietysti on joitain harvoja ääriänkyröitä jotka tuomitsevat lemmikkienkin pitämisen silkkana orjuutena, mutta valtaosa vegaaneistakaan ei kuitenkaan ajattele noin, ei ainakaan jos vähänkin enemmän asiaa miettii. Maailmassa on paljon pahuutta kuten orjuutta ja hyväksikäyttöä, mutta jos keskittyy siihen tuolla tavoin sitä alkaa nähdä helposti sielläkin missä sitä ei oikeasti ole.
Monelle esim. palkokasvit tuntuu olevan täysin vieraita. Usein argumentti on, ettei fyysistä työtä tekevä pärjää kasvisruualla. Jos vegaani voi voittaa olympiakultaa, tuskimpa se sinun työsi yhteen kasvisannokseen viikossa kaatuu. Jos ajatus kasvisruuasta tuntuu vastenmieliseltä, lompakon kautta voi vaikuttaa moneen asiaan. Kokonaan ei tarvii kasvisruuaksi pöperöä tehdä. Heitä sekaan kikherneitä tai papuja ja kasvispitoisuus nousee heti ilman, että energian tai proteiinin määrästä täytyy tinkiä. Samalla ruuan määrä kasvaa ja hinta ateriaa kohden kasvaa. Pavuilla on hyvin helppo jatkaa melkein ruokaa kuin ruokaa.
Ajatuksesi ovat kuin omasta kynästöni! Itse lopetin punaisen lihan syömisen teini-ikäisenä eli n. 10 vuotta sitten. Halusin tehdä sen eettisistä syistä, vaikka rehellisesti uskoin ikävöiväni lihaa ja ”tekeväni uhrauksen” maailman hyväksi.
Totuus on kuitenkin, että olen saanut enemmän kuin menettänyt. Olen saanut herkulliset pavut, chilisen tomaattikeiton, grillatut banaanit, täytetyt kasvispihvit ja makkaraperunoiden tilalle kalapuikot+ranskalaiset. Puhumattakaan ravintoloiden kasvisherkuista! Ja mikä parasta opiskelijalle, annokseni on yleensä listan halvimpia 😉
Hitto kun en nyt kuukkeloinnista huolimatta löytänyt Hesarissa hiljattain ilmestynyttä artikkelia suomalaisesta vegaanimiehestä, joka on myös raskaansarjan painonnostaja. Ihan elävä ja hengittävä todiste siitä, että urheilijakin voi syödä kasvisruokaa, vaikka ainakin aluksi proteiinin ja ravintoaineiden saantiin pitää kiinnittää tarkasti huomiota. Itse en jaksaisi noin äärimmäistä yhdistelmää, mutta hatunnosto hänelle. Tyyppi ei tyrkyttänyt omaa maailmankuvaansa, mutta rikkoi aika monta veganismiin liitettyä kliseistä mielikuvaa.
Otettuani palkokasvit ja herneet ruokavaliooni olen alkanut suorastaan himoita niitä. Rakastan kaikenlaisia mausteisia, pitkään muhineita papu-, linssi- ja kikhernepatoja. Jotkut inhoavat papujen jauhomaista koostumusta, mutta minä rakastan sitä mössöisyyttä ja sakeutta. Se on juuri sitä lohturuokaa, jota pitää pian taas lapioida aimo annoksia, kun illat ja mieli synkistyvät.
Olen tosi iloinen siitä, että nykyään minun ei tarvitse edes kauhean tietoisesti ajatella ruokavalioni tasapainottamista. Liharuoka on yksi ruoka muiden joukossa. Nyt syksyllä sitä tulee varmaan syötyä taas enemmän, kun tekee mieli myös mausteisia, pitkään haudutettuja palapaisteja ja vastaavia. Mutta nyt kun satokausi on parhaimmillaan, ei tulisi mieleenkään pyörittää päivästä toiseen jotain jauhelihasirkusta ja hukata mahdollisuus syödä kerrankin esim. hyviä kotimaisia tomaatteja ja ottaa kaikki irti ihan siitä kasviksen omasta, upeasta mausta.
Minulle tulee oikeastaan vähän surullinen olo, kun joku ällöilee ”rehuja”. Kasviksissa on niin hienoja aromeja, että harmittaa, mistä kaikesta nämä ihmiset jäävät paitsi. En sitten tiedä, johtuuko asenne siitä, että he ovat kouluruokaloiden lanttu-rusinaraasteen traumatisoimia, vai onko kyse isälle pojalle kulkevasta opista, jonka mukaan tosimies ei syö rehuja, koska se on homoa ja hippiä.
Hauska nyanssi on muuten se, että meillä ihan tuo mies johdatti meikäläisen aikoinaan kasvisruoan saloihin.
Lihan syönti on kolminkertaistunut 60 vuodessa. Viimeisen parin kymmenen vuoden aikanakin lisäystä on tullut noin 15% (http://www.lihatiedotus.fi/www/fi/tilastot/lihan_kulutus_suomessa.php).
Eli 60 vuotta sitten, kun pelkkä pyykinpesu kotona vastasi nykyistä tehokasta salikäyntiä ja työt ja jopa kodin ylläpito olivat huomattavasti raskaampia, pärjättiin kolmanneksella siitä lihasta mitä tänään. Aika väsyneitä ovat ”ei kasvisruualla pärjää raavas mies”-kommentit. Pärjäsi sinun isoisäsikin, ja teki varmasti raskaampaa työtä kuin sinä.
Olen ihan samaa mieltä Hessuli. Kun katukuvaa katsoo, suomalaiset ovat sen verran hyvin syöneen näköisiä, että itku ja poru proteiininsaannista on naurettavaa. Tampereella väännettiin pari vuotta sitten siitä, tyrehtyykö lasten proteiininsaanti ja jaksavatko he koulussa, jos yksi päivä viikosta olisi kaikille kasvisruokapäivä. Kasvisruoassahan kun ei tunnetusti ole lainkaan proteiinia ja energiaa.
Katselin pari vuotta sitten jonkun brittiläisen dokkarin, jossa itsensä roskaruoalla lihottaneet teinit lähetettiin terveellisimpien ruokavalioiden kulttuureihin. Tyyliin jonnekin Japanin ja Kreikan pienille saarille. Kreetalla paikallinen oliivinviljelijä otti yhden pojan mukaansa päiväksi viljelyksiä kastelemaan ja hoitamaan. Evääksi otettiin vettä, pari hedelmää ja oliivia sekä leipää. Poika oli järkyttynyt, että miten sinä voit tehdä näin raskasta työtä näin vähäisellä ruoalla. Mies taas ihmetteli, miten joku voi olla niin vetelä ja laiska kaikesta siitä tankkaamisesta huolimatta.
Tämä menee nyt vähän sivuun kasvisruoasta, mutta menköön. Ihmiset arvioivat joskus energiankulutuksensa naurettavan yläkanttiin. Pari salitreeniä viikossa ei tee ihmisestä himoliikkujaa, jos työmatkat kuljetaan autolla, työ on istumista ja portaiden sijaan tilataan aina hissi. Lisäksi minusta tuntuu, että välipalakulttuurin vuoksi emme siedä yhtään nälkää, vaan tulkitsemme pienenkin kurinan mahassa dramaattiseksi verensokerin romahdukseksi. En todellakaan kannusta siihen, että panttaillaan koko päivä ja sitten ahmitaan ruokaa bulimistisesti. Mutta tietokonetta näpyttelevä ihminen kyllä kestää 3-4 tuntia ilman jatkuvaa pähkinöiden ja patukoiden nakertelua. Toki jos kehonsa siihen totuttaa, tulee sellainen olo, että ei pärjää.