Ai että jälkiruoankin kanssa voi juoda bisseä? Maistelussa Hellan ja Huoneen olut- ja sakemenu

(*Söin ja join ilmaiseksi. Hölökyn kölökyn!)

Vihdoinkin pääsen kaikkien aikojen fine dining -viikkoni kakkososaan. Vain pari päivää C:ssä illastamisen jälkeen söin Hellassa ja Huoneessa, jonne minut ja miekkonen kutsuttiin maistelemaan olut- ja sakemenu. Ravintolan hovimestari ja sommelier Humberto Pulido Garcés on halunnut luoda perinteisen viinimenun rinnalle jotakin yllättävää ja esitellä kiinnostavia oluita ja erilaisen saken.

Myönnän, että ennen tätä iltaa mielikuvani sakesta oli aika tympeä. Se on ollut minulle tähän asti japanilaisten ravintoloiden kuriositeetti, joka juodaan, koska japanilaisessa ravintolassa nyt kuuluu juoda sakea, vaikka se ei olisi erityisen hyvää. Erikoisoluiden ystävänä odotinkin enemmän menun mallasjuomilta.

Nyt on pakko vähän brassailla ja sanoa, että Hella ja Huone on muuten meikäläisen lähiravintola, kirjaimellisesti. Asumme saman talon yläkerrassa, ja moikkailemme ravintolan henkilökuntaa aina sisäpihan roskiksille sattuessamme. Lisäksi mäyräkoiramme yrittää pyrkiä ravintolaan sisälle herkullisten tuoksujen perässä. Listasin Hellan ja Huoneen yhdeksi viime vuoden parhaista ravintolakokemuksistani, sillä söin täällä viime keväänä niin upean porkkana-annoksen, että oksat pois. Muistan annoksen maun ja tuoksun vieläkin.

Hella ja Huone on siis ravintola-alan monitoimimies Arto Rastaan kruununjalokivi. Täällä tehdään tinkimätöntä fine diningia, ja ravintolan linjaa on vedetty viime aikoina entistä skandinaavisemmaksi. Oli kiinnostavaa päästä näkemään, millainen tyyli uudella pääkokki Roni Toivarilla on. Ronin edeltäjä Juho Rajamäki loihti tuon mieleeni jääneen jumalaisen porkkana-annoksen, joten odotukset olivat korkealla.

Olin ihmeissäni, kun Humberto kertoi, että ilta aloitetaan kuohuvalla. Siis kuohuvalla sakella. Kyllä vain. Nogne Sparkling Sake saa kuplansa hiilihaposta, kuten esimerkiksi prosecco. Vielä erikoisemman juomasta tekee se, että kyseessä on norjalaisen Nogne O:n sake. Tämä on Euroopan ainoa sakepanimo, joka tekee myös oluita. Teknisesti sakekin lasketaan kuulemma olueksi, mikä oli minulle täysin uutta tietoa. Tämä sake on tehty perinteisellä valmistusmenetelmällä, Yamahailla. Täältä voit lueskella lisää Yamahai- ja Kimoto-menetelmien eroista.

Promilleja juomassa on 12,5, ja se on pullotettu kauniiseen siniseen pikkupulloon. Ja toden totta, sehän kupli. Maku oli hedelmäinen, ja Humberto kertoi aistivansa siinä karamellisoitua sokeriruokoa. Mielikuva auttoi minuakin tarkastelemaan aromeja, sillä en heti löytänyt oikeaa termiä kuvaamaan aistimuksiani. Erotin tuoksusta myös omenankotaa.

Kuohuvan kaveriksi saimme ensin pienet snäksit. Lautasella oli kuivatusta broilerinsydämestä tehtyjä sipsejä sekä pikkelöidystä kyssäkaalista ja jugurtista tehtyjä nyyttejä. Annos oli yllättävän kesäinen ja herkkä, sillä koristeena oli sinivarjon kukkaa. En olisi arvannut sipsien raaka-ainetta, ellei sitä olisi kerrottu, sillä maku oli aika mieto. Mukavan happamat kyssäkaalidumplingit olivat suosikkejani.

Sormiruoan jälkeen oli varsinaisen alkuruoan vuoro. Vitsit. Nyt tunnen taas tämänkin annoksen tuoksut ja maut pelkkää kuvaa katsomalla. Suolattu kirjolohi tarjoiltiin pikkelöidyn kurkun ja lipstikalla höystetyn piimäkastikkeen kera. Ja tämä annos se vasta kesäinen olikin. Katsokaa nyt noita värejä ja tuota kukkaa!

Lohessa maistui hyvin vieno savu, ja vaikka piimäkastike näytti rasvaiselta, se oli hento ja oikeastaan hieman kirpeä. Lohi oli tuoretta, pehmeää ja kimmoisaa. Tätä annosta maistellessa ja tuoksutellessa tuli sellainen olo kuin viettäisi kesäiltaa mökillä. Sauna on laitettu lämpiämään ja ilmassa tuoksuvat savu ja koivut. Vesi liplattaa laituria vasten, ruoho on juuri leikattu. Minun mittapuullani hyvän ruoan ja todella hyvän ruoan erottaa toisistaan se, että todella hyvä ja oivaltava ruoka synnyttää tällaisia assosiaatioita ja ajatuksia.

Panin muuten jo alkuruoan kohdalla merkille, että ravintolan annoskoko oli kasvanut aika tavalla. Kun kirjoitin Hellasta ja Huoneesta arvostelun pari vuotta sitten, valittelin sitä, että listaa ei markkinoitu tasting-menuna, vaikka pienien annosten puolesta se oli sellainen. Olin nytkin syönyt pari voileipää alle, koska ajattelin, että maistelemme hyvin pieniä annoksia, mutta tulin yllättävän kylläiseksi. Annoskoko ei ole minulle tärkein asia ravintolassa, mutta mielestäni se on nyt paremmin kohdillaan.

Ennen pääruokaan ja -juomaan siirtymistä Roni toi meille vielä välikeitot. Purjo-perunakeitto oli syntisen samettista ja varmasti täysin kaloritonta. Keittoa ei tarjoiltu lautaselta, vaan sen sai hörpätä ronskisti lasipurkista. Annos oli illan kermaisin, omaan makuuni hyvä suvanto kevyen kalan ja lihan välissä.

Pääruokana tarjoiltiin karitsanfilettä timjamiöljyn, seljankukkakastikkeen, peruna-maa-artisokkakroketin, paahdetun maa-artisokan, raa´an artisokan ja maa-artisokkapyreen kanssa. Mies myönsi suhtautuneensa annokseen epäileväisesti, koska hän ei erityisemmin pidä lampaasta. Dippainssillä olikin aika muikea ilme, kun Roni ja Humberto tarjoilivat meille pääruoat.

Koska insinööri on nyt duunimatkalla, humanisti hyppii pöydällä. Latailen susta lupaa kysymättä kuvia tänne intterwebsiin, eikä sulla ole asiaan mitään sanomista, MUAHHAHHAHHHAAHHHH!!!!!!

Ensinnäkin, ruoka. Insinööri, anteeksi DIPLOMI-insinööri veteli karitsaa hyvällä ruokahalulla. Liha oli upean pehmeää ja roseeta, ei jälkeäkään jänteistä tai läskistä, joita hän kavahtaa. Minä pidin erityisesti lisukkeista, joissa siis varioitiin vain yhtä raaka-ainetta, maa-artisokkaa. Kroketti oli omaan makuuni turhan mieto, vaikka se toikin annokseen tarpeellista täyteläisyyttä ja auttoi kaapimaan herkullisen kastikkeen viimeistä pisaraa myöten.

Maa-artisokan makea ja maamainen maku pääsi kuitenkin monipuolisesti esille erilaisissa lisukkeissa. Ihastuimme molemmat kirpeään kastikkeeseen. Annoskoko oli taas todella passeli. Pidin myös siitä, että menu oli alusta loppuun asti raikas, eikä raaka-aineita peitelty liialla kermalla, suolalla ja mausteilla. Roni kertoikin pyrkivänsä käsittelemään raaka-aineita mahdollisimman vähän. Jos aines on tuore ja laadukas, kuten islantilainen villikaritsa, se saa loistaa sellaisenaan.

Olin jo vähän odotellutkin leipää, ja se tarjoiltiin pääruoan kanssa. Hellassa ja Huoneessa pöytään ei tuoda enää perinteistä leipäkoria, vaan uunituore focaccia. Pieni juttu, mutta juuri tästä minä mielelläni ravintolassa maksan. Hellan ja Huoneen sali on aika pieni, ja tuoreen leivän tuoksu leijui keittiöstä pöytäämme asti. Focaccia on suolainen ja rasvainen, minkä vuoksi sen kanssa ei tarjoilla voita. Pyörittelin lopun kastikkeen häpeilemättä lautaselta höyryävään leipään.

Pääruoan kanssa tarjoiltiin italialaisen Baladin-panimon Elixir-olut. Jos olutta kuvaillaan sanoilla ”womanly and erotic”, kaikkia alkaa ihan varmasti kiinnostaa. Tämä piemontelainen olut on runsas ja puolikuiva. Sitä on säilytetty samoissa tammitynnyreissä, joissa on tehty Islay-viskiä, ja tämän oikeasti maistaa. Aromi ei ole hyökkäävä, vaan vieno aavistus.

Pääruoan jälkeen nautiskelimme juustoa. Nyt menun juomat pääsivät näyttämään oikein kunnolla kyntensä. Olutta tulee harvemmin ajateltua juustojen, varsinkaan vahvojen sellaisten kyytipoikana. Välijuusto oli Peltolan sinihomejuusto, joka tarjoiltiin punajuurihillokkeen ja fenkolisuolan kanssa.

Annos oli yksi illan suosikkejamme. Juusto tarjoiltiin ensinnäkin tarpeeksi lämpimänä. Emmi on valitellut monesti juustojen kylmyyttä, ja minäkin olen alkanut kiinnittää tähän nyt huomiota. Liian lämpimänä sinihomejuusto alkaa sulaa, mutta tämä oli lämpötilansa ja koostumuksensa puolesta täydellinen. Punajuurihillokkeessa oli makeutta, joka sopi hienosti yhteen fenkolisuolan kanssa. Minulle riitti hippunen suolaa, mutta mies suurin piirtein nuoli sen laatan päältä.

Juuston kanssa tarjoiltu Hitachino Nestin Red Rice Ale kuroi juomat temaattisesti yhteen. Lähdimme liikkeelle sakesta, ja menun loppupäässä joimme japanilaista olutta. Punaisesta riisistä pantu olut on vahvaa, peräti 7-volttista, ja myös oluen väri on voimakkaan kullanpunertava. Olin yllättynyt siitä, että alkoholin maku ei kuitenkaan puskenut oluesta läpi, vaan juoma oli tasapainoinen ja muistutti hitusen hedelmäistä sakea.

Olutmenun hyvä puoli on sekin, että olutta todellakin maistellaan, yleensähän sitä juodaan. Täyttävä olut alkaa jossakin vaiheessa turvottaa ja turruttaa makuaisteja. Ainakin meikäläisen olutmaistelu menee kotosalla helposti sohvalla makaamiseksi ja tissutteluksi. Humberton kaadot olivat kuitenkin järkeviä (kuten kuvasta huomaa), ja olutta tuli nyt kunnioitettua ihan eri tavalla kuin normaalisti.

Ennen makeaa raikastimme vielä suut kurkku-tilligranitella. Samat raikkaat ja kesäiset fiilikset siis kantoivat loppuun asti. Pakko myöntää, että jälkiruokaa hieman jännitin, siis sitä, miten sen yhdistäminen oluen kanssa onnistuisi. Jälkiruokana tarjoiltiin sitruuna-verbenajäätelöä – verbena on siis villiyrtti. Raikasta jäätelöä pehmensi valkosukaa-hasselpähkinämalto, ja lisukkeina oli myös lakkafluidista, lakkatuorejuustoa ja violakakkua.

Mies rankkasi annoksen illan suosikikseen, jopa juuston ohitse. Ja hän ei siis ole kauheasti makean perään. Jälkiruoka ei ollut äkkimakea, vaan menun teeman mukaisesti luonnonläheinen ja hempeä. Annoksen päällä oli marenki, joka oli aika hankala syödä lusikalla. Ehdimme jo käydä siihen sormin käsiksi, mutta saimme onneksi haarukat, joilla homma sujui hiukan helpommin.

Ja se olut. Toimiko? No johan toimi. Jos olut ja juusto on hieman epätavallisempi yhdistelmä, niin jälkiruokaa ja bisseä ei tulisi mieleenikään yhdistää. Valinta oli kuitenkin niin hyvä, että se päihitti monet jälkiruokaviinit. Tämäkin olut oli norjalainen, Austmannin Miss Saison. Sitruunaruoholla, inkiväärillä ja limenlehdellä maustettu olut oli raikas, mutta sävykäs. Se on huikeasti kiinnostavampi kuin Solin tyyppiset, helposti kurkusta alas solahtavat kesäoluet. Makeutta ei kuitenkaan ole liikaa, vaikka olut saakin ajatukset karkaamaan riippukeinuun palmun alle.

Saison-oluet ovat muuten lähtöisin Belgian ranskankieliseltä alueelta. Saison on siellä juurikin kesäolut, joka pannaan keväällä, ja jonka maku pyritään pitämään raikkaana ja kevyenä, jotta juoma sopisi hellesäähän.

Illasta jäi käteen paljon ajatuksia. Ensinnäkin pidän Roni Toivarin linjasta. Annokset tuntuivat koko ajan kuuluvan samaan kokonaisuuteen, joka oli täynnä keveyttä, kesäisyyttä ja pientä kirpeyttä. Annoskoko on nyt sellainen, että Hellaa ja Huonetta liian fiininä paikkana pitäneetkin voivat uskaltautua syömään. Raaka-aineita oli käsitelty taitavasti, mutta ei liikaa, ja annoksissa luotettiin siihen, että hyvä liha, kala ja kasvikset kyllä riittävät.

Ronilla on selvä oma linjansa, mutta muutos entiseen ei ole liian dramaattinenkaan. Mielestäni Hellan ja Huoneen kaltaisen ravintolan ei kannata muuttua liian bistromaiseksi, vaikka se onkin nyt muodikasta. Annoskoon kasvattaminen ja uunituore leipä tuovat linjaan sopivasti rustiikkisuutta, mutta mitään jättipihvejä ja ranskalaisia täältä ei saa, enkä minä niitä kyllä täällä haluaisi syödäkään.

Olut- ja sakemenu fine dining -ravintolassa on fressi idea. Ajatus oluen ja jälkiruoan yhdistämisestä oli ennen tätä outo, mutta nyt se tuntuu jopa raikkaammalta vaihtoehdolta kuin makea jälkiruokaviini. Menu oli myös hyvä osoitus siitä, että laadukas olut ei häpeile yhtään viinin rinnalla. Innostuin tästä niin paljon, että voisin tilata olutmenun jatkossakin, jos se vain olisi useammassa paikassa mahdollista. Vaikka joukossa oli vahvoja oluita, oloni oli kevyempi kuin viinilistan jälkeen. Suomeksi sanottuna: en tullut känniin.

Humberto oli nähnyt meidän vuoksemme niin paljon vaivaa kaivellessaan useamman aanelosen verran tietoja panimoista ja oluttyypeistä, että en voinut lähteä kotiin tippaamatta, vaikka tämä olikin ilmainen kutsuvierasillallinen. Olin tiiraillut koko illan ravintolan päheää tarjoiluvaunua. Tuollaisen minäkin haluan, sitten kun lapsi ei ole enää siinä iässä, että se tuhoaa kaiken (tai juo vanhempiensa viinat ja kaataa tilalle vettä ja teetä). Kiitokseksi illasta halusin ostaa meille edes loppudrinkit, jotka Humberto pyöräytti samppajasta, konjakkitilkasta ja sokeripalasta.

Konjakkia siis kaadetaan lasiin ihan snadisti, vain väriä antamaan, ja sokeripala saa juoman kuohumaan hurjasti. Vau. Hetken tunsin olevani 20-luvun laiskanpulskea aatelisrouva, joka polttelee savuketta jazz-luolassa.

Sitten muistin, että lapsenvahti pitää mennä päästämään kotiin.

Mutta, rohkaistukaapa ihmiset Hellaan ja Huoneeseen. Ei siellä tarvitse tuntea itseään ruoan suhteen tyhmäksi, siellä saa syödä hyvin. Tarjolla on neljän, kuuden ja yhdeksän ruokalajin illallisia juomapaketteineen. Tarkat hinnat ovat täällä, esimerkiksi neljä ruokalajia maksaa 58 euroa ja menun juomapaketti 41 euroa.

Kyselkää ruoasta ja juomasta rohkeasti, Humberto osaa vetää teille luennon suurin piirtein siitä metsästä, jossa tammitynnyrin puut ovat kasvaneet. Ja maistelkaa oluita, älkää kitatko niitä, niin kuin minä teen ja tein taas tätäkin juttua kirjoittaessani….. Kun olutta siemailee senttimäärissä saman verran kuin joisi viiniä, ei tule turpea, vaan hyvä olo.