Arvostelu: Kylmät annokset ovat Kielon vahvuus

Reilu viikko sitten suuntasimme Joensuun Ilosaarirockiin. Festariruoat ovat parantuneet huimasti parissa vuodessa, mutta haikailin silti ravintolaillallisen perään. Ajattelin, että ensimmäisenä iltana ennen keikalle lähtöä olisi kiva istua hetki passattavana ilman jonotusta ja pelkoa lautasen kaatumisesta.

Huhuilin Facebookissa vinkkejä kivasta joensuulaisesta ravintolasta, ja sain kehuja ravintola Kielosta. Nettisivujen selaaminen sai minut hykertelemään. Raikas suomalainen miljöö, hyvä viinilista ja erittäin mielenkiintoinen menu, jossa hyödynnetään kauden kasviksia, eikä annosten työstämisessä kuvausten mukaan säästellä vaivaa. Siispä pöytävarausta näpyttelemään ja auton nokka kohti Itä-Suomea.

Kielo sijaitsee aivan Joensuun keskustan kupeessa Suvantokadulla. Olisin kuitenkin kävellyt ravintolan ohi ellen olisi tiennyt mitä etsin. Rakennus on aika karu betonibunkkeri, mutta kun astuu sisälle, astuu kirjaimellisesti toiseen maailmaan. Sisustuksessa on hyödynnetty vaaleaa puuta ja koivutapetteja, ja tyyli on samaan aikaan persoonallinen ja sopivan pelkistetty. Seinällä olevalla liitutaululla paljastetaan keittiön reseptejä, eli siitä vain testaamaan kotikeittiössä savusärkimoussea.

Ravintola oli perjantai-iltana aivan täynnä. Haikailin terassille, mutta kaikki pöydät olivat sielläkin varattuja. Näkymä kadun varressa ei ollut kaunein mahdollinen, joten olimme ihan tyytyväisiä ravintolan takaosan pöytään, johon meidät ohjattiin. Tilassa vain oli aika kuuma, ja puheensorina hälisi melkoisesti sermeistä huolimatta. Tarjoilija pahoitteli, että ravintolassa on kova kiire, joten varauduimme odottelemaan ruokia.

Aluksi halusimme kuitenkin kilistellä viikonlopulle. Kaveriporukalla liikenteessä ihan vain aikuisten kesken, jee! Pyysimme aperitiivisuositusta, ja tarjoilija vinkkasi talon omasta alkudrinkistä. Harmikseni sitä ei löydy viinilistalta, mutta muistelen, että drinkissä oli terävän lisäksi jotakin paikallista, kuohuvaa mesimarjajuomaa. Epäilin, onko juoma makuuni liian äitelä, sillä en pahemmin välitä makeista drinkeistä. Tarjoilija vakuutti, että juoma ei ole kovin makea, mutta kyllä se tälle hapannaamalle hiukan turhan sokerinen oli. Ehkä juoma olisi toiminut paremmin reilusti jäisenä, pidempänä ja enemmän blandattuna.

Olin herutellut kuolaa kielelleni selaillessani Kielon listaa. Nokkospannacottaa! Peuratartar! Fenkolivaahtoa ja savusärkimoussea! Suurin osa seurueestamme tilasi alkuun Kielon herkkulautasen (11,90 e), jossa on viisi päivittäin vaihtuvaa herkkupalaa. Koska pakotan nykyään aviomieheni jakamaan kaiken kanssani, sillä olen ahne pask- jaamme puolisoni kanssa kaiken solidaarisesti hyvässä yhteisymmärryksessä, päätin tilata jotain muuta. Pääsisinhän kuitenkin närppimään miehen lajitelmaa. Peuratartar houkutteli, mutta syömme kotona peuraa niin paljon, että taivuin houkuttelevan nokkospannacotan ja kukkakaalin (9,20 e) edessä. Alkupalojen kanssa meille suositeltiin katalonialaista kuohuvaa, Vila Viniteca Bocchorisin Brut Naturea (7,50 e lasi).

Tarjoilijan ote oli alusta asti hätäinen. Hän puhui todella nopeasti, ja minulle tuli sellainen olo, että nyt pitää olla tehokas asiakas eikä kysellä turhia. Itsenikin oli hankala rauhoittua, kun kiireiseen fiilikseen yhdistettiin salin häly ja kuumuus. Kun tarjoilija toi vesipullon ja lasit pöytäämme, säikähdimme, kaatuuko pullo jonkun syliin. Jos tarjoilija olisi malttanut hermonsa, elehtinyt rauhallisemmin ja käyttänyt vain viisi sekuntia enemmän jokaista meitä kohden, tunnelma olisi ollut paljon läsnäolevampi. Alkupalalajitelmaa ei olisi esitelty, ellen olisi pyytänyt sitä. Olisi ollut mukava tietää tarkemmin, miten pannacotta-annoksen eri elementit oli valmistettu. Nyt se jäi oman päättelyn varaan.

Yritän parhaani mukaan muistella, mitä kaikkea lajitelmassa oli. Katsokaas, kun kolmekymppinen saa kirmata viikonlopun anniskelualueella, muisti palailee vain pätkittäin.Valokuvan vasemmassa alareunassa on annos, joka oli muistaakseni prässättyä ankkaa. Annos jäi mieleeni positiivisena yllätyksenä. Liha oli todella mureaa ja maukasta, enkä ole syönyt siipikarjaa prässättynä. Lopputulos ei ollut kuiva ja tikkuinen, vaan sulava. Lisukehillokkeessa taisi olla aprikoosia, joka oli raikas yllätys iänikuisen mustaherukan sijaan. Kaikki lihat olivat mallikkaasti valmistettuja. Muistelen, että lajitelmassa oli myös nautaa ja porsasta. Vasemman yläkulman liha-annoksessa pidin eniten makeahkosta bataattipyreestä. Toisen punaisen lihan höysteenä oli makeanhappamia tomaatteja ja chimichurri-tyylistä yrttikastiketta. Edessä keskellä olevan, juuri sopivasti kypsytetyn lohen kanssa tarjottiin myös mätiä. Nam.

Nälkäisinä napsimme alkupalat vähän turhankin nopeaan tahtiin, vaikka yritin himmailla ja keskittyä makuihin. Lajitelma oli kaunis, lihat hyvin valmistettuja ja makuparit kekseliäitä, mutta eivät väkisin väännetyn erikoisia. Ainoastaan lakkahillon kanssa tarjottu leipäjuusto oli aika tylsä. Juustolle olisi voinut keksiä hiukan erikoisemman, sesongin mukaisen lisukkeen. Esimerkiksi mansikasta olisi voinut viritellä jotakin.

Himoitsemani nokkospannacotta oli odotuksen arvoinen. Rakenne tosin muistutti enemmän moussea kuin pannacottaa. Mausteita oli käytetty vain sen verran, että nokkosen hento maku korostui vienosti. Lisukkeena oli punajuuripyrettä, joka sopi nokkosen kaveriksi sekä visuaalisesti että makunsa puolesta. Kastikkeessa oli aito maan maku, ei taaskaan liikaa kikkailua tai maustamista. Annoksessa oli myös pikkelöityä ja paahdettua kukkakaalia. Kaali toi annokseen kaivattua rapsakkuutta ja pureksittavaa. Pikkelöity kukkakaali oli annoksen voimakkain, sopivan terävä maku. Paahdettuun kukkakaaliin olisin kaivannut enemmän suolaa ja paistopintaa.

Kaksi seurueestamme otti pääruoaksi bataatti-halloumiburgerin (18,90 e). Minä päädyin hiillostettuun kuhaan Bouillabaisse-kastikkeen kera (27,90 e), ja mies otti friteerattua vasikanposkea ja kasvissalaatin (23,90 e).

Kuha-annokseni oli valtava. En ole varmaan koskaan saanut ravintolassa näin suurta kala-annosta. Lautasella oli kokonainen suuri kuhafile ja todella runsaasti kastiketta. Kuvittelin, että Bouillabaisse-kastike olisi jonkinlainen tyylitelty versio klassikkokeitosta. Kastiketta oli kuitenkin niin paljon, että kala oikeastaan tarjoiltiin keitossa. Bouillabaissen ravut olivat tuoreita ja napakoita, ja kala hyvin paistettua. Kastike oli kuitenkin aika laimeaa ja vetistä, mikä vei ajatukset pussikeittoon. Kastike olisi toiminut, jos se olisi keitetty paremmin kasaan, maustettu rohkeammin ja sitä olisi ollut vain sopiva sipaus.

Lisukkeena tarjottiin hienosti al denteksi kypsennettyjä herneenpalkoja ja retiisiä. Jäin miettimään, olisiko annos kaivannut jotakin hiilihydraattilisuketta, edes pientä. Kompensoitiinko sen puuttumista kalan suurella koolla? Karppaajat ja terveellistä illallista etsivät varmasti ihastuvat annokseen. En minäkään ajattele, että rasva, kerma ja suola olisivat hyvän ruoan takeita, mutta hiukkasen täyteläisyyttä olisin kaivannut. Vähemmän kastiketta, enemmän terää ja ehkä jotakin perunasta, niin annos olisi ollut enemmän makuuni.

Myös miehen vasikka-annos vei ajatukset karppaukseen. Lisukkeena oli parsaa, purjoa, retiisiä ja porkkanaa. Kasvisten kypsennys osui taas napakymppiin. Parsakin oli häkellyttävän hyvää, vaikka kausi oli ja meni jo yli kaksi kuukautta sitten. Kastike oli korvattu mausteisella salsalla.

Tämä annos sai minut aika mietteliääksi. Vasikka on niin pehmeän makuinen, että friteeraus peitti aromin. Rapean kuoren ja unelmanpehmeän lihan yhdistelmä oli kutkuttava. Vasikka oli kuitenkin hennosti suolattua, ja se olisi kaivannut jotakin ärhäkämpää. Vihannessalsa ei aivan yltänyt tahdittamaan lihaa. Sekä minä että mies totesimme, että tämäkin annos olisi kaivannut täyteläisyyttä. Siis ihan rehtiä rasvaa ja hiilihydraatteja, ei liioitellusti, mutta hiukan. Ehkä friteerausta on haluttu tasapainottaa todella puhtailla ja keveillä kasviksilla, mutta joku yhdistävä silta jäi nyt puuttumaan lihan ja lisukkeiden väliltä. (Ei jumalauta, alan kuulostaa ihan Jorma Uotiselta, anteeksi.)

Burgereiden tilaajat olivat annoksiinsa tyytyväisiä. Niin lokki kuin olenkin, en kerjännyt heiltä makupaloja. Panin merkille, että annoksessa oli samaa salsaa, jota tarjoiltiin vasikan kanssa. Kyseessä ei siis ollut perinteinen hampurilainen, vaan tässäkin annoksessa hiilihydraatti eli sämpylä oli korvattu bataatilla.

Hampparimimmit kulauttivat ruokajuomaksi ihanaista Kung Fu Girl -Rieslingiä (7,50 e lasi). Miehelle suositeltiin vasikan kanssa Valpo Superiore Ripasso Monti Garpia (7,80 e lasi). Viini oli mielestäni hiukan liian täyteläinen kevyen annoksen juomaksi. Oma Sauvignon Blancini, Sancerre Les Pierris (7,80 e), oli harkitumpi valinta kalalle.

Vaikka kala-annos oli todella iso, jäi jälkiruokavatsaan vielä tilaa. Elimistöni ei saa rauhaa, jos sen sokeri- ja rasvatasapainoa häiritään liian terveellisellä ruoalla. Tilasimme miehen kanssa puoliksi raparperiterriiniä, vaniljakakkua ja mansikka-mascarponecremeä (9 e). Tässä vaiheessa tunnelma alkoi olla sen verran iloinen, että en uskalla enää vannoa, minkä jälkiruokaviinin valitsimme – portia se ei ainakaan ollut. Joka tapauksessa jotakin huumaavan paksua, voimakkaasti mustaherukanlehdille tuoksuvaa ja tyylikästä.

Alkuruokien ohella jälkiruoka oli suosikkini. Vaniljakakku saattaa näyttää arkiselta, mutta sen maku ja koostumus olivat taivaalliset. Kakku oli kostutettu niin nappiin kuin vain voi. Vanilja maistui voimakkaasti, mutta maku ei ollut esanssinen. Raparperiterriini oli melko hento, mutta toisaalta on ihan kiva, että kesän makuja ei peitelty liikaa. Vaniljakakussa oli kuitenkin riittävästi vahvuutta. Mansikkacreme toi annokseen sopivan häivähdyksen rasvaisuutta, joita pääruoissa ei ollut.

Saimme aterioinnin puolivälissä myös toisen tarjoilijan. Molemmat pahoittelivat kiirettä useaan otteeseen, mutta pieniä mokia sattui koko ajan. Saimme leipää vasta pääruokien kanssa pyydettyämme sitä, eikä pöytään tuotu voita. Emme viitsineet pyytää sitä, koska tarjoilijat tuntuivat olevan niin hädissään. Myös jälkiruokaviini meinasi unohtua.

Kolmen ruokalajin menu viineineen maksoi kahdelta reilut 140 euroa. Se ei ole mahdoton hinta laadukkaassa ravintolassa, mutta jäin silti mietteliääksi. Emme ensinnäkään saaneet keittiön tervehdyksiä. Kielo on hengeltään samanlainen paikka kuin Pikkubistro Kattila Tampereella. Kattilassa söimme pienemmällä rahalla suorastaan ylenpalttisesti viinitervehdystä myöten. Nyt monet pienet asiat, kuten leipä ja voi, unohdettiin. Ja kuten sanottu, läsnäoleva palvelu ei vaadi sitä, että jokaisessa pöydässä pitäisi jaaritella perusteellisesti, mistä lähilammesta kala on narrattu. Jo pelkät rauhallisemmat eleet olisivat saaneet aikaan sen olon, että hei, me olemme nyt tässä nautiskelemassa ruoasta, ja kaikesta härdellistä huolimatta meistä välitetään.

Puolet seurueestamme oli iltaan todella tyytyväisiä. Jäimme miehen kanssa pohtimaan, miksi meille jäi sellainen olo, että ei tämä ihan 140 euron arvoista ollut, vaikka alkuruoat olivat hienoja ja viinit hyviä. Kaipa sitä on saanut tottua Tampereella aika hyvään, vaikka kaupungin ruokakulttuurissa onkin kehitettävää. En usko, että kyse olisi siitä, että olen liian nirso. Menen ravintolaan aina avoimella mielellä ja kritisoin myös omaa kokemustani: Voisiko kyse olla ihan vain siitä, että en ymmärrä enkä osaa arvostaa? Kielosta jäi hiukan liikaa karppausravintolan fiilis. Raaka-aineet olivat todella hyviä ja niitä oli käsitelty upeasti. Pääruoissa annosten juju vain ei kirkastunut, ja moneen kertaan mankumaani täyteläisyyttä olisi saanut olla enemmän.

Kielo on kuitenkin kokeilemisen arvoinen ja varmasti Joensuun parhaita ravintoloita. Terveellisyyden nimiin vannovat ovat varmasti mielissään saadessaan laadukkaan illallisen, joka ei tee olosta raskasta ja tukkoista. Minä menen maailmassa kuitenkin niin paljon maku edellä, etten osaa iloita loputtomasti siitä, että söin minimaalisen vähän hiilareita.

Tuomio: Raikkaita kotimaisia makuja ja upeat kylmät annokset, mutta pääruoat kaipaavat hiomista.

PS. Ilosaaren festarisafka oli pääosin varsin maukasta. Festarialueella oli jopa fine dining -teltta, josta sai kunnollisen kolmen ruokalajin illallisen. Kiitokset myös kivasta kuohuviini- ja sangria-alueesta. Vain Kerubin hampurilaiset harmittivat. Sämpylän sijaan hampurilaisissa oli kovaksi paahtunut kauraleipä, jonka syöminen muoviaterimilla oli mahdotonta. Salaatissa ei ollut kastiketta, ja eipä liiemmin purilaisessakaan. Paikalliset kuitenkin vakuuttivat, että oikeat Kerubin burgerit ovat ihan erilaisia, kuulemma todella hyviä. Pitänee testata, jos satun Joensuuhun rokin ulkopuolella. Symppis ja kaunis kaupunki!