Ensimmäinen lomaviikkoni on kulunut stressiä purkaessa. Perjantaista Turun Tall Ships Races -retkeä lukuun ottamatta en ole tehnyt mitään erityistä. Olen ollut tyttösen kanssa, juossut, pessyt pyykkiä, nukkunut 10-tuntisia öitä ja imuroinut. Elänyt juuri sitä tylsää ja turvallista arkea, jota viikko sitten uupuneena kaipasin. Olen huomannut stressin purkautuvan unien kautta. Olen kokenut öisin sen verran erikoista settiä, että aina nukkumaan mennessä jännittää, mitäköhän sieltä tällä kertaa tulee.
Viime yönä yritin pakkomyydä Aku Ankkaa, Tekniikan maailmaa ja Apua puhelimitse Keijo-nimiselle miehelle. Keijo teki ikävästi ja veti luurin korvaan. Flashback vuoden 1999 kesästä oli voimakas. Vietin tuolloin päiväni lastulevysermien vuoraamassa työpisteessäni puhelimynntifirmassa ja leikin ensimmäistä kertaa elämässäni aikuista.
Sain unesta idean käydä läpi kaikki elämäni kesät teini-iästä tähän päivään. Aloitamme matkan kesästä 1999, jolloin olin 16-vuotias. Aloin tuolloin kantaa lähes täyden taloudellisen vastuun itsestäni ja elämäni muuttui monella tavalla. Hyppää kyytiin!
1999
Sain elämäni ensimmäisen työpaikan provikkapalkallisena puhelinmyyjänä. Olin surkea myyjä, ja perustelin nöyryyttävää tulosta sillä, että ”emmää viitti myydä liikaa, ettei mun veroprosentti ylity”. Olin myös isosena riparilla. Tunsin itseni todella aikuiseksi ja ostin kaksi numeroa liian pienen vaaleansinisen kauluspaidan ja pidin tukkaani nutturalla.
2000
Menin taas kesätöihin samaan lehtimyyntifirmaan, koska en päässyt minnekään muuallekaan. Lama-aika kummitteli vielä työmarkkinoilla, ja ilman suhteita ja kokemusta jopa siivoojan, saati sitten ihan tuntipalkkaisen, kassakonetta käyttävän myyjän duuneja oli vaikeaa saada.
Ärsyynnyin, koska työkaverini naureskelivat huonoille myyntitaidoilleni. En tiedä, miten päässäni naksahti, mutta yhdessä yössä minusta kuoritui häikäilemätön huippumyyjä. Lirkutin marjaliisoille Apuja ja flirttailin keijoille Aku Ankkoja. Voitin myyntikisoissa risteilyjä ja puutarhakirjoja.
Olin entistä aikuisempi, mutta siitä huolimatta soittelin työajalla pilapuheluita firman piikkiin. Huijasin peräkammarinpoikia treffeille Ala-Rymättylän Essolle. Huojasin, että nimeni on Yazmine ja saapuisin paikalle minihameessa ja lateksissaappaissa. Kikatikikatikikati.
Vietimme firman kesäjuhlia vuokramökissä. Olimme olleet paikalla reilun vartin, kunnes mökkinaapurit soittivat poliisit paikalle. Meidät häädettiin. Hajaannus, kaaos. Kahmin reppuni täyteen lämmenneitä perrysiidereitä ja hurautin bussilla keskustaan sekoilemaan. Tammerfest! Krebaa! Jätkiä! Pink Catia! Scooteria! Elämäni kesä!
2001
Jo kolmas kesä puhelinmyynnissä. Vaihdoin firmaa ja tunsin itseni vielä aikuisemmaksi. Minä olen kypsä nainen, joka ottaa elämänsä omiin käsiinsä.
Kävin elämäni paskimmilla treffeillä. Poika ei puhunut mitään. Soitin illalla ja kysyin, mikä meni vikaan. Hän kertoi, ettei ulkonäköni miellyttänyt häntä, koska hän piti enemmän farkkuperseistä kuin hametytöistä. Poika lopetti puhelumme sanoihin ”Jos sää kävelisit mun ohi, kattoisin mää kerran perään, mutta en toista kertaa. Kauniita unia, laivoja ja junia”.
Hukutin sydänsuruni raivokkaaseen pänttäämiseen. Luin joka päivä tunnin ruotsin kirjoituksiin, satoi tai paistoi. Mökkibileissä muut ördäsivät, minä tein vatsalihasliikkeitä ja hoin ”ligga ligger låg, Tango sover nu”. Kirjoitin ruotsista ällän ja tunsin olevani voittamaton.
2002
Neljäs kesä lehtimyynnissä. En päässyt opiskelemaan tiedotusoppia ja kirjoitin ällän papereiden sijaan vain eximiat. Mikä nöyryytys eliittilukiolaiselle.
Revin filosofian- ja historiankirjani riekaleiksi ja kannoin ne jätesäkissä paperinkeräykseen. En lajitellut jätteitä. Itkin epäonneani puhelinmyyntifirman lattialla. En enää jaksanut houkutella miehiä valetreffeille Essolle ja painostaa marjaliisoja ostamaan Apua, koska sen voi maksaa jopa neljässä erässä.
Elämään oli tultava muutos.
2003
Siirryin printistä digiin, lehtimyyntifirmasta internetpuhelinluetteloihin. Minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni kiinteä, peräti 1500 euron kuukausipalkka ja kellokortti. Pomo julisti, että tässä firmassa levyseppähitsaajastakin voi tulla miljonääri. Huippumyyjillä oli kuulemma kerran vuodessa bönäri. Aki oli tehnyt myyntiennätyksen ja pääsi palkinnoksi Monacoon katsomaan formuloita.
Olin tiimin paskin myyjä ja sain koeajalla potkut. Kostoksi varastin kuulakärkikyniä.
2004
Takana oli yksi elämäni upeimmista vuosista. Saatuani potkut raflaavasta digimyynnistä hankkiuduin työharjoitteluun yliopiston radioon, ja sain heti toimitettavaksi oman ohjelman. Tätä minä haluan tehdä, tämä on ihanaa ja jännittävää!
Ovet tiedotusoppiin eivät taaskaan auenneet, mutta pääsin opiskelemaan puheviestintää. Luin pääsykoekirjoja pääsiäisenä kirkossa, menin kokeisiin kännissä ja sain toiseksi parhaat pisteet.
Keväällä harjoitteluni radiossa päättyi. Aloitin urani leirintäaluetyöntekijänä. Tunnin koulutuksen jälkeen en osannut laskea Caravan-kortilla saatavia alennuksia, juosta kolmannen pirahduksen jälkeen puhelimeen ja vaihtaa samalla kaljatankkia, torjua kioskilta näpisteleviä mukuloita, paistaa täydellistä pizzapohjaa ja bongata pienikokoisia tupakka-askeja eri tuoteryhmään kuin isoja (koska pienihän on loogisesti makeinen).
Olin kuulemma niin surkea, että minua uhattiin potkuilla. Oli todella mukavaa käydä loppukesä töissä ja olla koko ajan tietoinen siitä, että jokaista liikettäni tarkkailtiin haukan lailla. Hermostunut puheliaisuuteni herätti työtovereissani hilpeyttä, koska silmien pyörittely ja heinäseipään imitointi ovat kulttuurissamme parhaat viestintätyylit. Että valitse hei niistä tai oot outo ja nolo.
Päätin, etten enää koskaan hakeudu kassatyöhön.
2005
Tänä kesänä päätin pelata duuneissa varman päälle. Mikä voisi olla monotinisempaa ja epäsosiaalisempaa kuin tehdassiivous? Luulin, että kesä kuluisi turvallisissa, miellyttävän rutinoituneissa merkeissä. Voi kuinka väärässä olinkaan.
Työkaverini, kutsutaan häntä nyt vaikka Kama-kamuksi, ei pitänyt minusta. Olin uhka, koska sain ajaa lattianpesukoneella sen käytävän, joka kuului hänelle. Lisäksi olin yliopistossa eli loogisesti kuvittelin olevani muita parempi. Yritin olla Kama-kamun seurassa tyyni, hajuton ja mauton, sillä hän oli usein vauhdikkaalla tuulella, sanan jokaisessa merkityksessä. Hän saattoi soittaa minulle keskellä yötä ja raivota, että ”nyt saatana tuut tänne Hervantaan värjään mun tukan!”. Taustalta kuului susikoirien räkse ja HP Baxxterin huuto. Suljin puhelimen.
Kama-kamun ura firmassa loppui heinäkuussa, kun hän ei enää tullut töihin. Hän ei myöskään maksanut Aloe vera -tilaustaan työpaikan naisten meikkiringille.
Päätin, etten enää koskaan hakeudu mahdollisesti mihinkään työhön.
2006
Rakkauden kesä, ystävyyden kesä, bilekesä, pulppuavan itsetunnon ja huuman kesä. Olin voittanut talvella useita kirjoituskilpailuja. Minulla oli useita romansseja. Tapasin Doriksen tahmealla tanssilattialla pojan. Olin humalassa. Hän osti pizzan. Kierin Koskipuiston rinnettä alas. Kävimme yöuinnilla. Aamulla kaverini kysyi, kenen kanssa olit baarissa ja aiotko tavata sen pojan vielä uudelleen. Sanoin, että ”emmää tiä, se oli joku läski merkonoomi”.
Seuraavalla viikolla tapasin pojan selvinpäin. Hän oli 180-senttinen ja 68-kiloinen, kauniisti käyttäytyvä tuore diplomi-insinööri. Hävetti ja kikatikikatikikati. Olin kuulemma helvetin outo, mutta poika halusi siksi tavat minut uudelleen ja uudellen. Lähettelin hänelle tekstiviestejä marsuista, vaikka olen koiraihminen.
Rakastuin.
2007
Karppasin. Haisin paskalle. Ei siitä sen enempää.
2008
Tunsin itseni taas uskomattoman kypsäksi ja fiksuksi, sillä olin saanut peräti kaksi oman alani työpaikkaa. Kävin tekemässä uutisvuoroja paikallisradioon ja pääsin työharjoitteluun mainostoimistoon. Kirjoitin markkinointitekstejä erityisliukuovien mullistavista ominaisuuksista ja yritin kuulostaa uutisissa Arvi Lindiltä.
2009
Alkukesä kului uutisia toimittaessa, loppukesä Kiinassa kesävaihdossa. Olin koko ajan hirvittävässä vatsataudissa. Ostimme käsikauppatavarana myytäviä kiinalaisia antibiootteja. Ne tepsivät vatsatautiin, mutta aiheuttivat närästystä. Ostimme kiinalaisia närästyslääkkeitä ja potenssilääkettä, jonka lupailtiin kohentavan myös ”naisten yleistä terveydentilaa”.
Ville kosi minua pekingiläisessä hotellihuoneessa käytyämme Kiinan muurilla. Hetki oli hänelle tunteellinen. Hän ei saanut kuin pari sanaa suustaan eikä pystynyt jatkamaan. Ajattelin, että voi vittu, nyt se sitten kertoo mulle, että sillä on syöpä ja puoli vuotta elinaikaa. Aloin itkeä. Ville sanoi, että ei, ei hän ole kuolemassa, hän vain haluaisi kanssani naimisiin. Itkuni jatkui, koska helpotuin niin kovasti.
2010
Olin aloittanut yli vuoden mittaisen äitiyslomansijaisuuden radiossa. Tajusin, etten voisi tehdä tällaista työtä vakituisesti. Kroppani ei yksinkertaisesti kestänyt jatkuvia aamuneljän herätyksiä. Olin itkuinen, kärttyinen, hankala ja väsynyt. Huono kesä Barcelonasta ja palkallisesta lomasta huolimatta.
2011
Vaihdoin radiotyön lehtityöhön Aamulehden verkossa. Koin taas olevani tosi tosi aikuinen, koska olin menossa loppukesällä naimisiin. Minua tultiin hakemaan polttareihin juuri, kun toimitukseen tuli tieto Breivikin veriteosta Norjassa. Sanoin vakavissani ystävilleni, että ”sori, mää en voi nyt lähteä polttareihin, koska käsillä on kansainvälinen kriisi, ja mulla on journalistin etiikka”.
Uutispäällikkö hätisti minut ulos toimituksesta, vaikka en meinannut uskoa, että kyseessä oli valetyövuoro, josta ystäväni olivat sopineet pomoni kanssa. Polttarit olivat hauskat, täynnä hervotonta naurua, vaikka yöllä tulikin erikoinen olo, kun kuulimme Amy Winehousen kuolleen.
Loppukesällä minulta julkaistiin kirja. Mummoni kuoli ja menin naimisiin. Olo oli mummon vuoksi sumea, elämä meni ohitseni, katselin sitä.
2012
Journalistiset urotekoni jatkuivat Nokian Uutisissa. Tein gallupeja Nokian City-marketin edessä. Mikä on lempigrillimakkarasi? Pehmis vai tavallinen jäätelö? Mielipiteesi Murhasaaren sillasta ja Nokian kouluruoasta?Vapaa-ajallani leikin Mika Waltaria ja kirjoitin romaania, jota ei koskaan julkaistu.
Päätimme yrittää lapsen hankkimista. Se onnistui nopeasti. Olin paniikissa. Olinhan vielä lapsi itsekin. Mietin edellisenä kesänä kuollutta mummoani ja sukkatehtaita, joissa hän työskenteli. Mietin sitä, että hän ei voinut valita äitiyttään ja elämänsä suuntaa.
2013
Tyttäreni syntyi. Kesä oli aikainen ja aurinkoinen. Päivät olivat punakeltaisia ja pehmeitä, olin väsymyspuurossa, vuorotellen euforisen onnellinen, välillä kauhuissani. Enhän minä osaa hoitaa tätä lasta. Miksi se itkee taas? Mitä nyt pitää tehdä? Älä hyvä jumala jätä minua yksin tähän asuntoon itkevän lapsen kanssa, kun itken koko ajan itsekin.
Vaikka itkin, olin onnellinen. Kävimme parikuukautisen tyttöremme kanssa Ruotsissa, Hangossa, Särkänniemessä, Viikinsaaressa ja luontoretkillä. Elämä tuntui täyteläiseltä, väsymyksen ja onnen aiheuttama tunneryöppy oli koko ajan pinnassa.
2014
Breaking news: vauva todellakin kasvaa. Se ei ole ikuisesti koliikkiaan huutava kolmikiloinen pötkö.
Elämys oli vavahduttava, ja kävimme Villen kanssa yhdessä Ilosaarirockissa. Tuntui upealta maata tupakantumppien sotkemalla nurmikolla ilman, että piti koko ajan reagoida ja pelätä, että nyt se juoksee järveen/kiukaalle/syö jotain myrkyllistä/syöttää koiralle jotain myrkyllistä.
2015
Laiska ja helppo kesä. Olimme sukulaispoppoolla kaksi viikkoa Kreetalla. Kävin hurmaavassa slow food -ravintolassa, jonka pihalla lapset pelasivat jalkapalloa ja syöttivät tipuja. Lapseni rakastui Kreikkaan. Kaikki ihana kuulemma maistuu, tuoksuu ja kuulostaa Kreikalta.
Emmi sai houkuteltua minut hulluimpaan tempaukseen ikinä: kokkasimme ruokaa ihan oikeassa ravintolassa oikeille asiakkaille. Kyseessä ei ollut mikä tahansa kuppila, vaan Bertha, yksi kaupungin parhaimmista paikoista.
Ups.
Jäimme henkiin. Oli ihanaa kokata tuon lätsäpäisen pojan kanssa. Se jotenkin aina rauhoittaa mut.
2016
Hyvin samanlainen kuin kesä 2016. Taas sukulaisporukalla Kreikassa, nyt Pargassa. Teimme rotko- ja vuoristovaelluksia. Luin iloisesti rinta rinnan Makinea, Mannia, Dostojevskiä, Christietä ja Hymyjä.
2017
Sumun ja väsymyksen kesä, ainakin tähän asti. Puolet kesästä meni ihan reisille. Onneksi puolet on vielä edessä. Ja se toinen puolikas alkaa tänään. Tunnin ja vartin kuluttua, kun hyppäämme junaan, sitten lentokoneeseen, vuokra-autoon ja olemme lopulta perillä Espanjan taivaan alla.
Pakkaan matkalaukkuun ristikoita, Christietä ja Duras´ta. Duras sanoi, että ”Minuun ei ole pinttynyt kokonaisvaltaisen, tarkoitan lopullisen, ajattelun himoa. Olen välttynyt siltä riesalta”.
Kun luen tämän muisteloni pikavauhtia, näen muuttuvan ihmisen. Sellaisen, joka voi jo katsoa nuoruutensa kesiä humoristisen kuoren läpi. Jolla ei ole lopullisia ideologioita ja siistiin pakettiin käärittyä persoonaa tai maailmankuvaa. Mitä lähempänä muistot ovat, sitä vähemmän niissä on virnuilua, sitä enemmän oikeaa elämää. Väsymystä, hämmennystä, pehmeyttä, sekavuutta, todellisuutta. En voi vielä kirjoittaa niistä tarinaa, joissa seikkailee se kolmekymppinen hehhheh-Janica. Teini-ikäisen ja parikymppisen itseni toilailuihin sen sijaan voin suhtautua dramatisoiden ja naureskellen.
Ehkäpä väsymyksen kesäkin muuttuu vielä muistoissani huvittavaksi tyypittelyksi. Nyt se on vielä väsymyksen kesä, ja tuntuu hyvältä dokumentoida se, etten tulevaisuudessa naureskellessani unohda, että raskastahan se oli. Koska silloinkin, kun kävin elämäni paskimmilla treffeillä, minuun sattui. En todellakaan nauranut sille, en sekoilulleni leirintäalueen respassa, en epätoivolleni, kun Salme ei halunnutkaan tilata ET-lehteä ja kello oli jo kolme ja tajusin lähteväni tämänkin työvuoron jälkeen lompakko tyhjänä kotiin.
Palataan elokuussa, monia unia, muistoja, nauruja, itkuja, turistiripuleita ja kriisejä rikkaampana.
