Kiinnostuin puolalaisesta ravintola Syrenkasta jo, kun ravintola avattiin ensimmäiseen toimitilaansa Pyynikille. Tuolloin tyyli oli ymmärtääkseni hieman lähempänä fine diningia, vaikka listalla oli myös rouheampia puolalaisia herkkuja. En kuitenkaan koskaan ehtinyt ravintolaan, sillä paikka jouduttiin sulkemaan.
Sulkemisen syy selvisi pari viikkoa sitten Jyrki Sukulan Kuppilat kuntoon -ohjelmassa. Liiketilassa oli homevaurio, jonka korjaamisesta kertyneet velat ja ristiriidat taloyhtiön kanssa saivat Sukulankin heittämään kirveensä kaivoon. Tuomio oli selvä: Ruoka oli hyvää, mutta ravintolan taloudellinen tilanne niin kestämätön, että toimintaa ei kannattanut jatkaa. Voit lukea episodista esimerkiksi tästä Moron jutusta.
Ravintoloitsija Krzysztof Pelc eli Krisu antoi jo ohjelman perusteella itsestään todella sinnikkään kuvan. Jakso päättyi siihen, kun Krisu esitteli Sukulalle uutta liiketilaansa Tampereen rautatieaseman Food Stationilla. Ohjelma sai minut kiinnostumaan Syrenkasta, jonka ruokia Sukula ei missään vaiheessa teilannut, hän toivoi vain vähän enemmän mausteita. En kuitenkaan tiedä, olisinko poikennut uuteen Syrenkaan ilman ohjelman herättämää kiinnostusta. Syy on vain ja ainoastaan liiketila, mikä on toisaalta aika hölmö syy sivuuttaa paikka.
Tuo Food Station on aika karu ja toimimattomaksi osoittautunut paikka, vaikka se on keskustassa. Yrittäjät ovat tulleet ja menneet, moni liiketila ammottaa tyhjyyttään ja käytävä on lounasaikaankin autio. Kuvan tympeys ei johdu vain siitä, että se on napattu kännykkäkameralla. Food Stationin käytävään ei tule luonnonvaloa kuin yhdestä ovesta. Kaikki liiketilat ovat väkisinkin synkkiä ja jotenkin lavastemaisia, koska käytävä on valaistu loisteputkilla ja lattia on ankean harmaa. Ulkoa kurkattuna Syrenkan kirkas punavalkoinen sisustus, oven suussa oleva suuri kasvi ja liitutaulu näyttävät sekavilta.
Sisältä löytyy kuitenkin viehättäviä yksityiskohtia, vaikka pöytien muovikukat tuovatkin lisää lavastemaista kitsch-tunnelmaa. Punavalkoinen kaakeliseinä on muistaakseni edellisen ravintolan peruja, ja se tuo tilaan uimahallimaista fiilistä. En kuitenkaan voisi kuvitella, että puolalainen ravintola olisi vaalea ja kliininen. Kun ympärilleen katselee hetken, sisustuksesta löytää hauskoja yksityiskohtia, kuten seinää kiertävät vanhat valokuvat. Suloisen krumeluurit astiat ja kirkas punainen pääsisivät oikeuksiinsa vaikkapa vanhassa puutalossa, johon tulisi luonnonvaloa.
Testasin Syrenkan ensimmäisen kerran viikonloppuna puoliltapäivin. Ravintola oli juuri auennut ja olimme ensimmäiset asiakkaat. Tarjolla olisi ollut kokonainen menu, mutta 500 grammaa possunpotkaa kuulosti sen verran heviltä setiltä, että päätimme maistella slaavilaisia keittoja ja pelmenin tyylisiä taikinanyyttejä eli pierogeja.
Pahoittelen jo tässä vaiheessa, etten voi kertoa annosten tarkkoja hintoja. Mies heitti kuitin vahingossa roskiin, eivätkä ravintolan nettisivut ainakaan tällä hetkellä ole toiminnassa. Tiedän, että rankkoja aikoja elänyt pienyrittäjä ei voi hoitaa kaikkea kerralla, mutta juuri tällaisista perusasioista olisi hyvä aloittaa. Nettisivut auki ja kortinlukija toimintaan. Tosin pari päivää sitten lukijan luvattiin toimivan piakkoin, siihen asti ostokset pitää maksaa käteisellä.
Muistan hintoja sen verran, että voin sanoa, ettei Syrenka ole kallis ravintola. Runsaan keiton ja kaksi suurta pierog-annosta sisältänyt lounaamme riitti enemmän kuin hyvin kolmelle ja maksoi noin 30 euroa.
Aloitimme leivän sisään tehdyllä Zurek-keitolla, joka jäi mieleemme Sukulan ohjelmasta. Valitettavasti leipä ei ollut vielä valmista, ja keitto tarjoiltiin meille saviruukusta, tosin lisukeleivän kera. Keitossa oli perunaa ja musta kasviksia, lihaa, makkaraa ja kananmunaa. Lihaa ja makkaraa olisi voinut olla enemmänkin, nyt molempia oli vain yksi pala. Keiton liemi oli mukavan hapan. Kysyin Krisulta, onko liemessä etikkaa. Yllätyin, kun hän kertoi, että ei ole, vaan happamuus saadaan aikaan hapattamalla jauhoja. Lientä ei siis valmisteta tuosta vaan, vaan oikeaoppimisessa hapattamisessa kestää useampi päivä.
Keitto maistui perheemme pienimmälle jäsenelle niin hyvin, että me vanhemmat jäimme nuolemaan näppejämme. Tässä tyytyväisen asiakkaan tyylinäyte. Harmi kun en saa tähän äänitehosteita, mutta keitto solahti pieneen vatsaan kovan ryystämisen säestämänä, ja tyyppi höpötti ”hyvästä sopasta” vielä pari päivää jälkeenpäin.
Ravintolan juomalista on suppea, mutta tarjolla on tunnelmaan sopien snapsia. päätimme kuitenkin pysytellä vesilinjalla. Keittiön tervehdyksenä meille tarjoiltiin suolapalalautanen. Lajitelmassa oli ruisleipää, suolakurkkuja sekä levitettä, joka menee kategoriaan äijänkörilään ruokaporno. Vai mitäs sanotte silavan, pekonin ja piparjuuren sekoituksesta?
Sekä keiton että tervehdyksen kanssa tarjottu leipä oli harmikseni hiukan kuivahtanutta, ja ainakin ruisleipä taisi olla tavallinen Vaasan ruispala. Suolakurkuista annan kuitenkin pisteet, sillä ne olivat todellakin suolakurkkuja, eivät sokerissa uitettuja etikka- tai maustekurkkuja. Suolakurkkuja on muuten nykyään aivan pirun vaikea löytää. Stockankin tynnyreissä myydään maustekurkkua, ja suolakurkkua saa vain kahden kappaleen kalliissa rasiassa.
Silavalevite oli todella kovaa, ja maku olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa, jos rasva olisi ollut vähän notkeampaa. Piparjuuri raikasti levitettä ja antoi siihen hyvää kulmaa. Esteettistähän tällaisesta lisukkeesta on aika vaikea saada, mutta se upposi taas etenkin lapsen mahaan varsin hanakasti.
Pääruoaksi tilasimme ensin yhden annoksen täytettyjä, keitettyjä taikinanyyttejä eli pierogeja. Pyysimme muistaakseni lihalla täytettyjä pierogeja, mutta niitä ei tuolloin ollut ja meille suositeltiin juustolla ja perunalla täytettyjä. Tämä kuulosti ihan hyvältä. Annoksen odottelussa vain kesti todella kauan, vaikka lisäksemme salissa oli vain toinen porukka. Taisimme saada pääruoat oltuamme ravintolassa yhteensä 40 minuuttia. Olimme toki saaneet tässä vaiheessa jo alkupaloja, mutta päiväsaikaan näin pitkä odottelu hieman hermostutti.
Pierogit tuoksuivat ja maistuivat mukavasti tillille. Olisin kaivannut enemmän suolaa, ja täytekin olisi voinut olla hieman ytyisämpi. Mietoudesta huolimatta maussa ei ollut valittamista, ja pierogien koostumus oli täydellinen, pehmeä ja riittävän napakka. Näissä oli mukavasti purtavaa, ja kypsät nyytit oli vielä ruskistettu kevyesti pannulla. Pierogit tarjoiltiin smetanan kera.
Tykkäsimme pierogeista niin paljon, että halusimme tilata toisenkin annoksen. Krisu suositteli meille pelmenejä, joissa oli saatavilla toivomamme lihatäyte. Pelmeniannos oli todella iso, ja tässä täytteessä oli kunnolla makua. Pehmeät keitetyt pelmenit tarjoiltiin liemen ja smetanan kanssa. Pelmenit ovat siis pehmeämpiä, kun taas pierogit ruskistetaan nopeasti myös pannulla ja pinta on rapeampi.
Toisen kerran testasin Syrenkan arkena puoliltapäivin. Ravintola ja koko Food Station olivat taas melko tyhjät, vaikka käynnissä oli paras lounasaika. 9 euron annokseen kuuluu alkupalapöytä, pääruoka sekä kahvi tai tee. Alkupala-astiat olivat melkein tyhjiä, mutta saimme molemmat lautasillemme valikoiman marinoituja sieniä, kurkkua ja kasviksia.
Sienet olivat turhan öljyisiä ja aika mauttomia. Suolakurkku oli taas kunnon suolakurkkua, ja pidin myös hauskasta pikkelöidystä kesäkurpitsasta, joka on siis tuo keltainen pastanyytin näköinen pallo. En olisi tajunnut, mikä vihannes tämä on, ellei alkupaloja olisi esitelty.
Pääruoaksi oli tarjolla lihapullia, paistettuja perunoita ja punajuurta. Nyt ruoka tuli todella nopeasti. Myös lounas tarjoillaan pöytään, mikä ei ole tässä kaupungissa – tai maassa – enää lainkaan itsestäänselvyys. Annos oli varsin runsas. Päätin, että vaikken jaksaisi kaikkea, popsin ainakin lihapullat, sillä ne olivat todella hyviä. Pullissa oli käytetty kunnolla mausteita ja niissä oli hyvä paistopinta. Harvassa lounaspaikassa saa yhtä meheviä lihapullia, jotka eivät taatusti tule tukun pakastealtaasta.
Ihastuin myös meiramilla maustettuun punajuuriraasteeseen. Meiramin aromi oli todella kiva, mutta punajuurta ei pilattu liialla maustamisella, vaan sen herkkä maku pääsi hyvin esiin. Seuralaiseni sanoi, ettei hän normaalisti juuri pidä punajuuresta, mutta tämä kolahti. Perunoissakin oli hyvä paistopinta ja niitä oli paljon. Itse asiassa niin paljon, että puolet jäi minulta syömättä. Mitään kevyitä lounaita täältä ei taida saada.
Jälkiruoaksi olisi saanut 2 eurolla juustokakkua, joka kyllä kiinnosti minua, sillä sitä kehuttiin Perjantaikahvit-blogissa yllättävän raikkaaksi. Olisikohan tässä hiukan samaa fiilistä kuin virolaisissa hapanmaito- ja rahkaherkuissa?
Olin kuitenkin niin täynnä, että tyydyimme vain kahveihin. Ne tarjoiltiin suloisista vanhanaikaisista kupeista, ja Krisu kaatoi meille kahvit pöytään. Kahvin kanssa tarjottiin pieni suklaa-kaurapallero. Kun kahvi tarjoillaan näin nätisti, olisi kivaa, että se olisi tuoretta. Nyt termoskannun kahvi maistui hiukan seisoneelta. Mutta katsokaa nyt näitä astioita. Vaikka kahvi olisi laimeahkoa Juhlamokkaa, ateriaan tulee fiilistä, kun se saa päättää näin.
Moni käytännön asia on uudessa Syrenkassa vielä vaiheessa nettisivuista lähtien. Ja Food Station on hankala liikepaikka, siitä ei pääse yli eikä ympäri, vaikka vieressä on Tullin toimistoalue. Ravintola pääsisi paremmin oikeuksiinsa kauniimmassa liiketilassa, ja mietin, oliko uuden ravintolan nopea avaaminen hyvä veto, kun moni asia vaatii edelleen viilaamista.
Ohjelmasta välittynyt kuva Krisusta eli Krzysztofista on kuitenkin tismalleen oikea. Tämä ihminen haluaa palavasti tehdä ruokaa ja palvella ihmisiä. Asiakaspalvelutyyli oli molemmilla kerroilla lämmin ja huomioiva; hän kyseli maistuuko ruoka ja jaksoi kertoa mausteista ja raaka-aineista. Ravintolassa ollaan selvästi ylpeitä oman maan ruokakulttuurista ja siitä vaivasta, jota simppelinkin kotiruoan eteen nähdään. Itse ruoka oli molemmilla kerroilla iloinen yllätys, vaikka kuivahtaneen lisukeleivän ja aution alkupalapöydän kaltaiset yksityiskohdat verottivat tunnelmaa. Pierogit ja pelmenit olivat ihania, ja etenkin lounasannos napakymppi.
Uusi Syrenka ei edes yritä tehdä fine diningia, mutta konstailemattoman, tuhdin slaavilaisen kotiruoan se taitaa. Tampereen slaavilaisten ravintoloiden kohtalot ovat olleet harmillisia. Malabadin paikalla ollut venäläinen Tsaari meni konkurssiin, ja Natalien ja Laternan suljettua täältä ei saa slaavilaista ruokaa oikein mistään. Laterna siis on tietääkseni nykyään auki vain tilauksesta.
Rohkaisen kokeilemaan Syrenkaa ennakkoluulottomasti, lounaasta on hyvä aloittaa. Ja vaikka Food Station ja kirjava sisustus luovat kummallisen kontrastin, se on tavallaan myös viehättävää. Olen kirjoittanut aikaisemminkin siitä, että minuun kolahtavat usein paikat, jotka eivät ole ulkoisesti kovin fiinejä vaan suorastaan hiukan kummallisia, ja juuri siinä on niiden taika.
Alle 2 viikkoa tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen Syrenka sulki ovensa toistamiseen saman vuoden aikana.
Jep. Puhuivat avaavansa uuden mestan Helsinkiin. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten kävi. Oliko toiminta kuitenkin liian pientä, kotimeiningillä puuhastelua kannattaakseen?