(*Söin ja join ilmaiseksi)
Kävimme Näsilinnan ravintola von Nottbeckissä Tampere Food Clubin bloggaajajengin kanssa aika lailla tasan puoli vuotta sitten. Ensikäynti jakoi porukkamme mielipiteitä. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että upeasta miljööstä huolimatta von Nottbeckin hintataso hipoi kipurajoja. Itse ajattelin, että voisin tulla tänne fiilistelemään Downton Abbeyn hengessä ja maksaa kerran-pari miljööstä, mutta ravintolasta tuskin tulisi fine dining -kantapaikkaani.
Syksyllä ravintolaa johti Silvia Castaño, jonka tyyli oli sekoitus klassista ranskalaista keittiötä ja eri ruokakulttuureista napattuja viittauksia. Minun ruokani olivat tuolloin hyviä, mutta esimerkiksi Janille tarjottu fasaani oli järkyttävän kuivaa – olkoonkin, että kyseessä on vähärasvainen siivekäs. Kaikissa annoksissa oli todella paljon lisukkeita, jotka saivat ruoan punaisen langan kiemurtelemaan vähän siellä sun täällä.
Nyt keittiön luotsissa on Suomen kokkimaajoukkueen kapteeni Kristian Vuojärvi. Hän johtaa tällä hetkellä kaikkia Koskiravintoloiden keittiöitä. Saimme ensimmäiset näytteet Kristianin taidoista pari viikkoa sitten Tillikassa. Nyt maistelimme annoksia ensimmäiseltä Kristianin uudistamalta von Nottbeckin listalta. Kokonaisuuden nimi on menu von Nottbeck, ja se maksaa 49 euroa. Menuta on päivitetty kesäisemmäksi käyntimme jälkeen, mutta saimme hyvän kuvan ravintolan linjasta.
Alkumaljoiksi joimme lasilliset Freixenetin Bio cava brut -kuplivaa. Perushyvä, mutta mielestäni tähän paikkaan turhan yllätyksetön valinta. Ennen alkupalaa Kristian tarjoili meille tervehdyksen: paistettua kampasimpukkaa, kirjolohenmätiä, fritattuja nuudeleita, rapeaksi paahdettua ruista ja marinoitua kurkkua.
Annos oli kaunis, samaan aikaan moderni, mutta suomalainen. Syöminen vain oli hankalaa pelkällä haarukalla. Makumaailma oli raikas, tasapainoisen suolainen ja hapokas. Nuudeli toi kokonaisuuteen ripauksen nuorekkuutta.
Seuraavaksi oli alkukeiton (12 e) vuoro. Tosin emme heti tajunneet, että kyseessä on keitto. Meille tuotiin ensin lautaset, joilla oli 64,7-asteiseksi kypsennettyä kananmunaa, sienisuolaa sekä pikkelöityä ja friteerattua maa-artisokkaa. Annoksen juju eli maa-artisokkakeitto kaadettiin lisukkeiden päälle.
Olen pannut merkille, että vatitarjoilu on taas yleistynyt ravintoloissa. Lautasella ei siis ole valmista annosta, vaan keittiömestari tulee usein kaatamaan liemen tai viimeistelemään annoksen pöytään ja samalla esittäytymään. Mielestäni tämä on mukava tyyli. Tarjoiluun tulee heti henkilökohtaisempi ote, ja iltaan jotakin pientä ohjelmaa.
Keitto oli hitusen liian viileä, mutta ei kylmä. Koostumus oli samettinen ja maku ihana. Eri tavoin käsitelty maa-artisokka toi suutuntumaan ja makumaailmaan vaihtelua. Oi kyllä!
Pääruoaksi oli vuorokauden ajan haudutettua häränrintaa (32 e). Liha oli maustettu ankanmaksalla ja serranokinkulla ja kääritty pekoniin. Lisukkeena tarjottiin parmesaani-perunakroketti ja confattua sipulia. Sipulikupeissa oli vielä liemevää punaviinikastiketta. Klassinen annos, ja Kristian tarjoili kroketit taas lautaselle.
Pitkästä haudutetuksesta huolimatta härkä oli jäänyt kuivaksi, vaikka sen ympärillä oli pekonia. Annoimme tästä Kristianille palautetta ja hän kertoi, että vähärasvaisen lihan mehevyyden säilyttäminen on haastavaa. Olisin kaivannut myös krokettiin reilusti enemmän parmesaania, sillä nyt en maistanut sitä juuri lainkaan. Ankanmaksaa annoksessa oli sopiva sipaisu, eikä maku lipsunut äiteläksi. Makeat ja napakat sipulikupit ja herkullinen kastike olivat annoksen kruunuja.
Annosten viimeistely pöydässä jatkui, kun siirryttiin jälkiruokaan (12 e). Lautasilla oli rosmariini-crumblea, marenkia ja sitruunakakkua. Rosmariinilla maustettu granite siroteltiin pedin päälle. Rosmariini on lempimausteeni ja se toi annokseen raikkautta ja vienoa metsäisyyttä. Yleensä en välitä tällaisista sirotteluannoksista, mutta crumble ja granite olivat nyt niin hyviä, että peukutin tätä. Hyvä yhdistelmä raikkautta ja makeutta. Talvisen pääruoan jälkeen tämä annos viritti mielen taas alkukesään.
Ihastuin kovasti jälkiruokaviininä tarjoiltuun Zoninin proseccoon. No niin, naurakaa taas aistiyliherkälle. Mutta minä maistoin ja haistoin tässä viinissä ihan selvästi lukioni. Kyllä vain. Vanhan kivirakennuksen, jonka lattiat on peitetty jälkeenpäin muovimatolla. Tähän sekoittui mehevä päärynän aromi.
Jälkimaku oli pitkä, ja viini jäi mieleen, vaikka mieltymykseni kuulostavat varmaan tosi oudoilta. Linoleumi ja päärynä on oikeasti maukas yhdistelmä!
Ravintolan hintatasoa on hilattu hitasen alaspäin syksystä. Tuolloin osa pääruoista maksoi lähes 40 euroa. Tuohon hintaan odotan jo jonkinasteista ruokataidetta, enkä saanut sitä ensikäynnillä, vaikka kaikki olikin maistuvaa.
Tässä menussa alku- ja jälkiruoan hinta-laatusuhde oli mielestäni kohdillaan. 32 euroa pääruoasta on kuitenkin aika korkea, kun huomioi, että annoksessa oli aika paljon perusraaka-aineita, ja liha oli päässyt kuivaksi. Ravintolan lista on kuitenkin nyt selkeämpi. Lautaselle ei yritetä mahduttaa yhtä aikaa poroa, mustikkakastiketta, tomaatteja ja sieniä, ja annoskokokin on fiksumpi. Syksyllä se oli todella iso, mikä miellyttää joitakin, mutta lähes puoli kiloa kalaa pääruoka-annoksessa veti energiat nolliin.
Viinilistalla on edelleen kalliita luksussamppanjoita, mutta myös Zoninin kaltaisia edullisia yllättäjiä. Jacob´s Creekiä ja Freixenetiä vastaan tosin kapinoin. Korkean profiilin ravintolan listalle löytyisi kiinnostavampiakin vaihtoehtoja. En halua juoda kalliissa paikassa viiniä, jota voin naukkailla kolmasosahintaan piknikillä.
Ravintola oli avattu nyt vain meitä varten. Fiilis oli hitusen aavemainen, kun muista huoneista ei kuulunut puheensorinaa. Lisäksi Kristian kertoi kuulleensa yläkerrasta outoja ääniä. Ja Silviakin puhui syksyllä, että siellä on nähty kummituksia.
Gulp.
Miljöö oli taas mahtipontinen ja ainutlaatuinen. Ja katsokaa nyt, miten nätisti kaikki olivat laittautuneet. Maiju ja Anna olivat ihan kuin wanhan ajan kartanonrouvia.
Illallisen jälkeen kävimme vielä ihastelemassa Näsilinnan puistoa. Kukkulan laella on Kuru-laivan uppoamisen muistoksi pystytetty vaikuttava patsas. Mäen päältä on myös huikeat näkymät Särkänniemeen.
Illallisen lisäksi Näsilinnassa tarjoillaan brunssia. Kartanossa on museo, jossa voi tutustua kartanon rakennuttaneen von Nottbeckin perheen vaiheisiin. Lisäksi esillä on nyt Suur-Merijoen kartanon jäämistöä. Museokäynnin lomassa voi istahtaa kahville tai lasilliselle. Illalliselle tullessa kannattaakin fiilistellä rauhassa upeaa ympäristöä. Ateria yhdessä Tampereen upeimmista paikoista on kokonaisvaltainen elämys etenkin vieraspaikkakuntalaiselle.
Menossa mukana olivat siis Sivumaku, Kipparin morsian, Asikaine, Emmi ja Mansen muijat. Jos Tampereen ravintolat kiinnostavat, suosittelen lukemaan kaikkien TFC-bloggaajien juttuja. Mietimme ensimmäisillä illallisilla, tuleeko postauksiin liikaa toistoa. Se oli turha pelko. Kaikilla on erilainen tyyli, oma makunsa ja mielipiteensä. Joku tykkää enemmän fine diningista, toinen bistrotyylistä, kolmas kiinnittää huomiota hintatasoon ja miljööseen, neljäs viineihin.
Ja minä olen se tyyppi, joka haistelee niitä lattioiden muovimattoja.
