Elämän pyykkikori täyttyy aina, vaikka kuinka konmarittaisit

Missä se purkkapussi on? Enkö ostanutkaan etikkaa, jota varta vasten lähdin hakemaan? Eikö meillä ole leipää?

Viime vuoden keväällä ihmettelin lähes jokaisen kauppareissuni jälkeen kadonneita tavaroita. Muistilistoista huolimatta unohdin aina ostaa jotakin. Ja jos muistin ostokset, unohdin jotakin kassalle. Suomessa kun ollaan, kukaan ei huudellut perääni, ja hassasin parin kuukauden aikana sievoisen summan rahaa kassalle jääneisiin deodorantteihin ja maitopurkkeihin.

Urakoiminen voi johtaa urautumiseen

Lähimuistin pätkiminen ei kuitenkaan ollut ongelmani, vaan ongelman oire. Olin hirvittävän väsynyt ja hirvittävän urautunut. Olin tehnyt töitä sata lasissa ja vuoden ympäri hoitovapaan loppumisesta asti, siis neljä vuotta putkeen. Juu juu, maailma on väärällään ihmisiä, jotka ovat neljäkymmentä vuotta nääntyneitä. Minä uuvun kuitenkin lyhytaikaisestakin ylikuormituksesta, sillä olen polttanut itseni loppuun tai ainakin ollut burn outin partaalla useita kertoja lukioikäisestä asti. Tietääkseni jokainen uupumus altistaa tutkituskin entistä helpommin seuraavalle.

Ongelmani ei ollut vain se, että tekemistä olisi ollut liikaa. Suurin kivi kengässäni oli urautuminen. Tein töitä kuin kuopankaivaja, joka tavallaan etenee, muuttuuhan kuoppa koko ajan syvemmäksi. En kuitenkaan nähnyt, mitä yläpuolellani ja ympärilläni tapahtui, sillä olin poikki kuopan kaivamisesta. Työelämästä kantautui houkuttelevia ääniä ja tuoksuja, ja olin kade niille, jotka saivat nauttia monipuolisemmasta ja värikkäämmästä maailmasta. En kuitenkaan jaksanut kivuta montusta, koska olin kahminut itselleni niin valtavasti aivotyötä, jonka tekemiseltä jäänyt energiaa luovuudelle tai uuden oppimiselle.

Tai oikeastaan urautumistakin suurempi ongelma oli vääränlainen arvomaailma. Sellainen luterilaisessa yhteiskunnassa perinteinen olemisen tapa, johon kannustetaan. Työn sankaruus. Itsensä arvottaminen työelämän saavutusten ja tienaamisen kautta, mitä näitä nyt onkaan.

Mitä jos tästä postauksesta seuraa somemyrksy ja…

Olen ymmärtänyt vuosikausia, että olen ylisuorittaja. Toisaalta olen kuullut, että se on huono juttu, mutta samalla olen saanut kiitosta ja kannustusta marttyyrimaisesta raatamisestani. Asiaa ei ole helpottanut se, että vielä tämän vuosikymmenen alussa oli paljon vaikeampaa olla viestintäalan freelancer kuin nyt. Jouduin todistelemaan niin ammattiliitolleni kuin hyvänpäivän tutuille, että olen yhteiskuntakelpoinen, oikeaa ja monesti hyödyllistäkin työtä tekevä ihminen, en epämääräinen loinen.

Nykyään lähipiirissäni on valtavasti freelancareita, pien- ja mikroyrittäjiä. Kaikilla on sama verkostoitumisen ja identiteetin löytämisen tarve, samoin samat vaikeudet löytää tasapainoa sopivan työ- ja lepomäärän välillä.

Ostosten unohtelun lisäksi huomasin kuormittumiseni siitä, että vastuullisuuteni alkoi kääntyä pakko-oireiluksi, joka ei lisää työtehoani tai paranna työni laatua. Olin kuin ihminen, joka tarkistaa lieden satoja kertoja ennen kuin hän voi poistua kodistaan. Siltikin mielessä takoo, mitä jos koti palaa kun olen poissa?

Käytin älyttömästi aikaa puolipisteiden viilaamiseen. Vapaa-aikani kului töitä tehden – ja etenkin työssä tekemiäni virheitä pelätessä. Viestintäalan friikkuna työskentely ei tätäkään pelkoa helpota. Jos teen virheen, se saattaa paisua somemyrskyksi. Siinä myrskyssä jäisin täysin yksin ilman työporukkaa, josta löytyy yleensä aina joku, joka sanoo ei se mitään, mullekin on käynyt noin.

Suoritin suorittamisen lopettamista

Vetkutin ja vatkutin pitkään töiden vähentämistä vastaan. Lamalapsen takaraivossa vaanii taloudellisen romahduksen pelko, vaikka patja olisi vuorattu seteleillä. Lopulta läheiseni kannustivat ja painostivat minua lempeän kärsivällisesti vähentämään töitä ja tekemään muita, mieltä virkistäviä asioita. Lepäämään, harrastamaan ja opiskelemaan.

Eiköhän tämä keissi ole taputeltu parissa kuukaudessa, totesi suorittajaminäni. Ajattelin, että lepo syksystä jouluun riittäisi, ja sen jälkeen olisin taas täydessä iskussa.

Väärin.

Olin koko syksyn niin väsynyt, etten jaksanut osallistua mukaviinkaan rientoihin. Onneksi en mökkeytynyt täysin kotiin, vaan jaksoin käydä läheisellä tanssisalilla. Pienetkin arjen askareet olivat silti välillä suuria ponnistuksia, ja olin pettynyt itseeni.

Mikä jumalauta on, kun akut eivät täyty?

Kyllä ne onneksi täyttyivät, mutta hitaasti. Nyt kesän jälkeen olen uskaltanut täytellä taas kalenteria hieman enemmän, eivätkä työt ahdista, vaan innostavat. Olen saanut ylisuorittamiseeni etäisyyttä ja näen, ettei yksityiskohtien hinkkaamisessa keskellä yötä ole mitään järkeä. Tajuan, että ihmisillä on oma elämänsä. He eivät haudo koko ajan nöyryytys- ja kostotoimia minua vastaan, eivätkä virheeni ole heidän elämänsä tärkeimpiä asioita. He murehtivat omia mokiaan.

Voisin päättää tämän tekstin julistukseen, jossa kerron, että kaikki on nyt forever and ever tosi hyvin. Olen henkistynyt, oivaltanut sitä sun tätä, konmarittanut ja kompensoinut.

En ole.

Elämä on kuin pyykkikori, ja joskus Omo on loppu

Elämäni on edelleen sekavaa ja keskeneräistä. Kaipaan ammatillisesti jotain uutta, mutta minulla ei ole mitään selkeää kuvaa siitä, mitä se uusi voisi olla. Tulen varmasti unohtamaan ostokseni vielä monet kerrat kassalle, tulen unohtamaan kaikki nämä oivallukset ja oppimaan ne uudelleen.

Tämän välitilinpäätöksen suurin oivallus onkin se, että pyykkikori täyttyy aina uudelleen. Vaikka kuinka istuisit retriiteissä, lukisit filosofiaa ja self help -oppaita, vaikka opettelisit sanomaan ei ja löytäisit sisimmästäsi yhtä sun toista. Ihminen muuttuu koko ajan, elämä virtaa ohi ja päälle, välillä kellutaan euforiassa laineiden mukana, välillä yritetään pitää paskamyrskyä patojen takana.

Jälleen kerran olen oppinut, että elämä on sarja viisauksia, jotka unohdetaan. Virheitä, jotka toistamme uudelleen. Karttoja, joiden päälle on läikkynyt niin paljon kahvia, että mitään selkeää määränpäätä on turha etsiä. Kunhan nyt rämmitään johonkin suuntaan. Välillä kaivaudutaan uupuneina luolaan talviunille ja vannotaan, että en tule täältä ikinä ulos. Sitten kevätvalo, linnunlaulu ja ihanat tuoksut alkavat taas houkuttaa.

Tämä postauskin on sekalainen kokoelma vähän sitä sun tätä. Kirjoitusvirheet katson Wordin oikoluvulla läpi, mutta välitosikoita en hinkkaa. En pohdi, tajusiko kukaan tästä mitään, ja miten tämä vaikuttaa asemaani henkilöbrändikeskeisillä työmarkkinoilla.

Elämä on kuin lankakerä, ja minä olen aina ollut paska käsitöissä.

 

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.