Arvio: Bistro Le Pot uudistaa tamperelaisten käsitystä perinneravintoloista

Arvostelin pari päivää sitten Hellan ja Huoneen, ja nyt on luvassa kakkososa: Arto Rastaan toinen tamperelainen iltaravintola, Bistro Le Pot.

Olin todella innoissani, kun kuulin Le Potin tulevan rautatieasemalle entisen Sevillan tiloihin. Sevilla veteli viimeisiään jo monta vuotta, ja tila oli markiiseja ja teippauksia myöten kulahtanut. Mielestäni Tampere kaipaa matalan kynnyksen ravintoloita, joissa ei kuitenkaan tingitä ruoan laadusta. Le Potin, Huberin ja vastaavien kaltaiset paikat voivat hiljalleen opettaa nekin ihmiset käymään ravintoloissa, joiden käsitys ulkona syömisestä rajoittuu metsästäjänleikkeeseen, jonka he ovat tilanneet viimeiset 20 vuotta siinä yhdessä paikassa, jossa korkeintaan hääpäivänä käyvät. Lisäksi on mukavaa saada muunkinlaista perinneruokaa kuin suomalaisista ravintoloista tuttuja muikkuja, pottuvoita ja sienikeittoa.

Le Pot tarjoilee maalaisranskalaista ruokaa. Siis hartaudella haudutettuja patoja, sipulikeiton ja Tarte tatinin kaltaisia klassikoita sekä sveitsiläisestä keittiöstä napattua fondueta. Kävin täällä uutenavuotena fondueillallisella ja heti seuraavana päivänä lasillisella.

Miljöö on jotain aivan muuta kuin minimalistisissa trendiravintoloissa. Täällä ollaan reilusti runsaita. Sisustuksessa on koukeroiseksi kaiverrettua tummaa puuta, värikästä lasia, kristallikruunuja ja patsaita. Normaalisti pitäisin tyyliä mauttomana, mutta Le Potissa en saanut 80-lukuihottumaa tai tuntenut myötähäpeää. Vaikka sali on suuri, se on kuin luotu intiimiä illallista varten.

Fonduekabinettia koristivat tummat puukapit.
Fonduekabinettia koristivat tummat puukapit.

Sen sijaan paperimenut olivat ristiriidassa rustiikkisen tunnelman kanssa. Ymmärrän, että pöydässä valmiina oleva julistemainen menu tekee asioinnista helpompaa ja rennompaa. Kansissa olevan menun selailu tuo illalliseen kuitenkin juhlavuutta.

Alkupaloiksi seurueemme tilasi ranskalaista sipulikeittoa (9 e), maalaissalaattia ja ilmakuivattua kinkkua (9 e) sekä etanoita valkosipuli-timjamivoissa Roquefort-juustolla (6/12 kpl, 9,50/15 e,).

Sipulikeitto oli ihana. Sipulia oli haudutettu pitkään ja hartaasti. Se oli karamellisoitunut sopivan makeaksi, ja paksu liemi oli niin mehevää, että aloin epäillä, oliko keitto todellakin täysin kasvispohjainen. Lientä olisi tosin voinut olla hieman enemmän. Keiton päällä kellunut leipäpala oli päällystetty runsaalla juustolla, jonka suolaisuus sopi hyvin makeahkoon keittoon. Kovakuorinen leipä kirjaimellisesti suli keittoon, joten syöminen onnistui helposti. Muistan joskus singonneeni kovan leivänkannikan keitosta viereisessä pöydässä istuneen takaraivoon.

Kaverimme kehui maalaissalaattiaan. Testasin annoksen heti seuraavana päivänä. Oivallinen annos pieneen suolaisennälkään punaviinin kera. Salaatin makeahkon voimakas kastike on taatusti keittiön omaa. Kananmuna oli kypsennetty juuri sopivaksi, pehmeäksi, mutta hyytyneeksi. Sen sijaan salaatin krutongit voisivat olla pienempiä. Itse tehdyt leipäkuutiot ovat todella isoja, ja niitä on vaikea syödä, koska ne ovat kovaksi paahdettuja. Suuret krutongit vaikeuttivat myös fonduen lisukesalaatin syömistä. Pieni pyyntö siis: puolittakaa krutongit, maku on kohdillaan.

Suurin osa seurueestamme skippasi etanat ja simpukat. Kun on tottunut todella hyviin äyriäisiin, on säilykkeiden syöminen aina hieman tympeää. Etanat ovat turvallinen ja varmasti suosittu annos, mutta alan olla jo aika kyllästynyt niihin. Sen jälkeen, kun maistoin porvoolaisessa ravintola Timbaalissa itse kasvatettuja luomuetanoita, en vain ole voinut tyytyä purkkietanoihin. Kotikeittiö on tietenkin poikkeus jo käytännön syistäkin.

Etanoiden ottaminen Le Potin listalle on kuitenkin perusteltua. Kyseessä on ranskalaisen keittiön klassikkoannos, joka on vakiinnuttanut asemansa suomalaisissa ravintoloissa. Etanat ovat usein ensimmäinen ruoka, josta aloitetaan erikoisempiin raaka-aineisiin tutustuminen. On aika hauskaa, että etanoista on tullut monen sellaisen ihmisen suosikkiannos, jotka haluavat ravintolasta tuttuja ja turvallisia elämyksiä. Märinäni etanoiden tylsyydestä liittyy siis ennen kaikkea omaan kyllästymiseeni.

Tilasimme seurueellemme sekä juusto- että lihafonduet. Fondue tarjoillaan minimissään kahdelle syöjälle, ja ateria maksaa 20 euroa per henkilö. Lihafondue on padassa tarjoiltava kuuma lihaliemi, joka porisee kaasuliekin yllä. Pöytään tuotiin härkää ja karitsaa suurehkoina paloina, jotka sai keittää sopivan kypsiksi padassa. Juustofonduessa padassa pulputtaa sula juusto, johon dipataan valkoista leipää.

Fondueiden lisukkeina tarjoiltiin yrteillä maustettua perunagratiinia, salaattia, tomaatteja, pieniä suolakurkkuja, hillosipuleita, herkkusieniä, majoneesia ja tartarkastiketta. Siis yksinkertaisia ja tuttuja raaka-aineita. Annoksen hinta-laatusuhde on mielestäni erittäin kohdallaan. Erityistä plussaa annan lihafonduen lihoista, jotka olivat todella laadukkaita.

Kaikkein parasta fonduessa on ruokailun sosialisuus. Myös seurueemme ainoa äyriäispadan (19 e) tilaaja huomasi tämän nopeasti. Siinä vaiheessa, kun hän oli jo lusikoinut annoksensa, me muut vasta aloittelimme. Pöydän ympärillä oli trafiikkia, ongimme juustoon uponneita leipäkuutioita, välillä toinen pata ylikuumeni ja huhuilimme tarjoilijaa hätiin. Mutta näin hauskaa syöminen ei ole ollut aikoihin. Suosittelen fonduekabinetin varaamista, kun olet liikkeellä isolla porukalla. Voisin kuvitella, että hieman vieraammassa seurassa tämä on loistava jäänmurtaja: puhuttavaa löytyy ainakin ruoasta.

Vaikka juustoa tarttuu leivän pintaan ohuesti, tunsin katkerasti seuraavan päivänä syöneeni "hieman" suolaa...
Vaikka juustoa tarttuu leivän pintaan ohuesti, tunsin katkerasti seuraavan päivänä syöneeni ”hieman” suolaa…

Äyriäispata ei valitettavasti ikuistunut valokuviin, enkä maistanut sitä itse. Annoksen syöjä on melkoinen kala- ja äyriäishifistelijä. Kalastajan lapsi on ymmärrettävästi keskimääräistä kriittisempi. Hän oli pettynyt pataan, koska siinä oli äyriäisiä ja kalaa niukasti. Syöjän mielestä pata hävisi 4 Vuodenajan kalakeitolle kirkkaasti. Kauppahallin kalakeitto on hänen mielestään jopa keskellä talvea runsas ja tuore. Le Potin pata ei ollut hänen makuunsa tarpeeksi näyttävä, ja täytteet maistuivat purkista tulleilta.

Jälkiruoaksi valitsin suklaista pähkinäkakkua kirsikkakompotin kera (9, 50 e). Muut ottivat crème brûléen. Suklaakakku tarjoiltiin pistaasijäätelön kera. Annoksessa ei ollut turhaa kikkailua, mutta se erosi edukseen lukuisten ravintoloiden mutakakuista. Koostumus oli pehmeä, hieman valuva, mutta helposti lusikoitava. Pistaasijäätelö ei ollut imelää, vaan selvästi itse tehtyä. Jäätelöä ei oltu pilattu keinoaromeilla ja väriaineilla, vaan siinä oli pistaasin luonnollinen, paahteinen ja kevyen karvas aromi. Kirsikkakompotti oli ennen kaikkea kirsikkainen, ei äitelä, käynyt tai hapan. Kirkkaasti kaupungin parhaita versioita tutusta jälkiruoasta.

Monessa paikassa crème brûlée on liialla liivatteella pilattu tytisevä hyytelö, joka on seissyt tuntikausia jääkaapissa. Tämä paahtovanukas sen sijaan oli toista maata. Sokeri oli todistettavasti paahdettu juuri ennen tarjoilua. Karamellisoitunut, voinen tuoksu leijui edelleen ilmassa. Annos ei myöskään muistuttanut hyytelöityä Sheba-annosta, vaan oli mukavan pehmeä. Annoksen tilanneet myhäilivät tyytyväisinä.

Le Potin viinilista yllätti positiivisesti. Arvostellessani Hellaa ja Huonetta nurisin siitä, että listan halvempi cava oli Alkon peruskamaa. Täällä nautimme alkukuohuvana Veuve Ambal Brutia (34 e), jota Alkon valikoimasta ei löydy. Yli sata vuotta toimineen, perheomisteisen tilan viini oli kuiva, mutta etenkin tuoksussa piisasi aromeja. Kun viini oli hetken avautunut lasissa, aistin tuoksusta mietoa hunajaa ja päärynää.

Termi ”talon viini” ei yleensä pahemmin houkuttele. Le Potin talon viini on todella osuva valinta. Hob Nobin Cabernet Sauvignonin saa Alkosta kympillä (täällä 28 e), mutta koin saavani viinin ravintolahinnallekin vastinetta. Hob Nob on voimakas viini, mutta sen vahvuus ei tule jylläävistä tanniineista, vaan marjoista ja hilloisuudesta. Viinissä on myös poikkeuksellisen runsaasti vaniljaa. Hob Nob on saanut hyvät arvostelu Viiniwebissä, ja se on ollut myös Viinilehden viikon vinkkinä. Tämä viini on hyvä esimerkki mainiosta hinta-laatusuhteesta. Se on pehmeä, mutta ei pliisu, voimakas, mutta ei liian hyökkäävä. Hob Nobia voi kuvailla hyväksi seurustelujuomaksi, eikä se tarkoita sitä, että viini olisi mitäänsanomaton. Äärihifistelijät eivät tietenkään tästä pidä, koska Hob Nob ei ole tarpeeksi mielenkiintoinen (lue: käsityömeiningillä tehty ja hankalasti saatavissa). Tällaiseen seurusteluravintolaan se on kuitenkin mitä parhain talon viini.

Käydessäni Le Potissa seuraavana päivänä hyödynsin cocktailkupongit, joita saimme aterian päätteeksi. Kupongilla sai talon cocktailin viidellä eurolla. En tarkasti muista drinkin koostumusta, mutta siinä oli ainakin raparperia, ja yksinkertaista juomaa koristi appelsiininkuoresta vuoltu lastu. Drinkkien lisäksi joimme lasilliset Hob Nobia, söimme maalaissalaattia, leipää voin ja oliivitahnan kera sekä crème brûléen.

Tältäkin käynniltä mukaan tarttui cocktailkuponkeja. Olen siis pakon edessä Le Pot -koukussa. Pakkohan nämä kupongit on joskus käyttää loppuun, ja minkäs teet, kun ravintola on näin hyvällä paikalla. Seurueemme otettiin lämpimästi vastaan, vaikka tulimme vain lasilliselle ja pienelle purtavalle. Takaoven lähellä oleva sohvaryhmä on kuin tehty rentoa loikoilua varten.

Le Potin salihenkilökunta on nuorta, ja kokemuksen puute näkyy pienenä arkuutena ja kömpelyytenä. Mitään virheitä kummallakaan kerralla ei käynyt, mutta olen kuullut aika paljon kritiikkiä alkuhaparoinnista. Toivotaan, että itsevarmuus kasvaa ajan myötä. Hieman rempseämpikin tyyli voisi sopia tähän paikkaan. Fonduen odottelussa ja laskujen saamisessa kesti melko pitkään, vaikka ravintola ei ollut täynnä. Toisaalta oli ihan mukavaa istuskella ja seurustella ajan kanssa. Kiire taitaa olla usein omien korvien välissä.

Le Potin alku on äärimmäisen lupaava. Olen kuullut kehuja paikan lounaasta, ja sali näyttää täydeltä arkisinkin. Listalla on annoksia, joiden tekemisessä ei säästellä vaivaa. Esimerkiksi Tarte tatinin tilaajan on valmistauduttava noin 20 minuutin odotteluun. Toisaalta hiomistakin on. Esimerkiksi kalapadan kohdalla voisi vielä miettiä, miten annoksesta saisi houkuttelevan silloinkin, kun vuodenaika rajoittaa raaka-aineiden saatavuutta.

Hinta-laatusuhde on viilattu kohdalleen. Vai mitä sanotte tästä: kahden hengen fonduet, yksi alku- ja jälkiruoka, kaksi aperitiivia, kaksi reilua punaviinilasillista = yhteensä 94,85 euroa. Le Pot ei kilpaile fine dining -paikkojen kanssa, mutta se on mukana vahvistamassa todella tärkeää ravintolaryhmää, joka on ollut Tampereella melko heikoissa kantimissa. Kaupunki tarvitsee laadukkaita, mutta rentoja ravintoloita, jotka tuovat jotain uutta pihvi potuilla -perinteeseen.

Tuomio: 4 tähteä

PS. Ja vielä ihan asiasta aasiin. Taannoin parjaamani, epätasaisuudesta kärsinyt hampurilaispaikka Flame on sulkenut ovensa. Ikävä sanoa, mutta en ihmettele yhtään. En nähnyt salia koskaan täytenä lukuisista tarjouksista huolimatta. Tarjoilijat tuntuivat vaihtuvan tiuhaan, ja ruoan laatu vaihteli samalla ateriallakin hurjasti.

Ravintoloitsijoiden kannattaisi oikeasti miettiä, kuinka monta hampurilaispaikkaa te luulette Tampereelle vielä mahtuvan? Nyt olisi jo luksushampurilaisten vuoro. Siis sellaisten, joita saa esim. Midhillistä, mutta mielellään lämpiminä ja miellyttävämmässä miljöössä.

 

21 Comments

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.