Arvio: Bistro Le Pot uudistaa tamperelaisten käsitystä perinneravintoloista

Arvostelin pari päivää sitten Hellan ja Huoneen, ja nyt on luvassa kakkososa: Arto Rastaan toinen tamperelainen iltaravintola, Bistro Le Pot.

Olin todella innoissani, kun kuulin Le Potin tulevan rautatieasemalle entisen Sevillan tiloihin. Sevilla veteli viimeisiään jo monta vuotta, ja tila oli markiiseja ja teippauksia myöten kulahtanut. Mielestäni Tampere kaipaa matalan kynnyksen ravintoloita, joissa ei kuitenkaan tingitä ruoan laadusta. Le Potin, Huberin ja vastaavien kaltaiset paikat voivat hiljalleen opettaa nekin ihmiset käymään ravintoloissa, joiden käsitys ulkona syömisestä rajoittuu metsästäjänleikkeeseen, jonka he ovat tilanneet viimeiset 20 vuotta siinä yhdessä paikassa, jossa korkeintaan hääpäivänä käyvät. Lisäksi on mukavaa saada muunkinlaista perinneruokaa kuin suomalaisista ravintoloista tuttuja muikkuja, pottuvoita ja sienikeittoa.

Le Pot tarjoilee maalaisranskalaista ruokaa. Siis hartaudella haudutettuja patoja, sipulikeiton ja Tarte tatinin kaltaisia klassikoita sekä sveitsiläisestä keittiöstä napattua fondueta. Kävin täällä uutenavuotena fondueillallisella ja heti seuraavana päivänä lasillisella.

Miljöö on jotain aivan muuta kuin minimalistisissa trendiravintoloissa. Täällä ollaan reilusti runsaita. Sisustuksessa on koukeroiseksi kaiverrettua tummaa puuta, värikästä lasia, kristallikruunuja ja patsaita. Normaalisti pitäisin tyyliä mauttomana, mutta Le Potissa en saanut 80-lukuihottumaa tai tuntenut myötähäpeää. Vaikka sali on suuri, se on kuin luotu intiimiä illallista varten.

Fonduekabinettia koristivat tummat puukapit.
Fonduekabinettia koristivat tummat puukapit.

Sen sijaan paperimenut olivat ristiriidassa rustiikkisen tunnelman kanssa. Ymmärrän, että pöydässä valmiina oleva julistemainen menu tekee asioinnista helpompaa ja rennompaa. Kansissa olevan menun selailu tuo illalliseen kuitenkin juhlavuutta.

Alkupaloiksi seurueemme tilasi ranskalaista sipulikeittoa (9 e), maalaissalaattia ja ilmakuivattua kinkkua (9 e) sekä etanoita valkosipuli-timjamivoissa Roquefort-juustolla (6/12 kpl, 9,50/15 e,).

Sipulikeitto oli ihana. Sipulia oli haudutettu pitkään ja hartaasti. Se oli karamellisoitunut sopivan makeaksi, ja paksu liemi oli niin mehevää, että aloin epäillä, oliko keitto todellakin täysin kasvispohjainen. Lientä olisi tosin voinut olla hieman enemmän. Keiton päällä kellunut leipäpala oli päällystetty runsaalla juustolla, jonka suolaisuus sopi hyvin makeahkoon keittoon. Kovakuorinen leipä kirjaimellisesti suli keittoon, joten syöminen onnistui helposti. Muistan joskus singonneeni kovan leivänkannikan keitosta viereisessä pöydässä istuneen takaraivoon.

Kaverimme kehui maalaissalaattiaan. Testasin annoksen heti seuraavana päivänä. Oivallinen annos pieneen suolaisennälkään punaviinin kera. Salaatin makeahkon voimakas kastike on taatusti keittiön omaa. Kananmuna oli kypsennetty juuri sopivaksi, pehmeäksi, mutta hyytyneeksi. Sen sijaan salaatin krutongit voisivat olla pienempiä. Itse tehdyt leipäkuutiot ovat todella isoja, ja niitä on vaikea syödä, koska ne ovat kovaksi paahdettuja. Suuret krutongit vaikeuttivat myös fonduen lisukesalaatin syömistä. Pieni pyyntö siis: puolittakaa krutongit, maku on kohdillaan.

Suurin osa seurueestamme skippasi etanat ja simpukat. Kun on tottunut todella hyviin äyriäisiin, on säilykkeiden syöminen aina hieman tympeää. Etanat ovat turvallinen ja varmasti suosittu annos, mutta alan olla jo aika kyllästynyt niihin. Sen jälkeen, kun maistoin porvoolaisessa ravintola Timbaalissa itse kasvatettuja luomuetanoita, en vain ole voinut tyytyä purkkietanoihin. Kotikeittiö on tietenkin poikkeus jo käytännön syistäkin.

Etanoiden ottaminen Le Potin listalle on kuitenkin perusteltua. Kyseessä on ranskalaisen keittiön klassikkoannos, joka on vakiinnuttanut asemansa suomalaisissa ravintoloissa. Etanat ovat usein ensimmäinen ruoka, josta aloitetaan erikoisempiin raaka-aineisiin tutustuminen. On aika hauskaa, että etanoista on tullut monen sellaisen ihmisen suosikkiannos, jotka haluavat ravintolasta tuttuja ja turvallisia elämyksiä. Märinäni etanoiden tylsyydestä liittyy siis ennen kaikkea omaan kyllästymiseeni.

Tilasimme seurueellemme sekä juusto- että lihafonduet. Fondue tarjoillaan minimissään kahdelle syöjälle, ja ateria maksaa 20 euroa per henkilö. Lihafondue on padassa tarjoiltava kuuma lihaliemi, joka porisee kaasuliekin yllä. Pöytään tuotiin härkää ja karitsaa suurehkoina paloina, jotka sai keittää sopivan kypsiksi padassa. Juustofonduessa padassa pulputtaa sula juusto, johon dipataan valkoista leipää.

Fondueiden lisukkeina tarjoiltiin yrteillä maustettua perunagratiinia, salaattia, tomaatteja, pieniä suolakurkkuja, hillosipuleita, herkkusieniä, majoneesia ja tartarkastiketta. Siis yksinkertaisia ja tuttuja raaka-aineita. Annoksen hinta-laatusuhde on mielestäni erittäin kohdallaan. Erityistä plussaa annan lihafonduen lihoista, jotka olivat todella laadukkaita.

Kaikkein parasta fonduessa on ruokailun sosialisuus. Myös seurueemme ainoa äyriäispadan (19 e) tilaaja huomasi tämän nopeasti. Siinä vaiheessa, kun hän oli jo lusikoinut annoksensa, me muut vasta aloittelimme. Pöydän ympärillä oli trafiikkia, ongimme juustoon uponneita leipäkuutioita, välillä toinen pata ylikuumeni ja huhuilimme tarjoilijaa hätiin. Mutta näin hauskaa syöminen ei ole ollut aikoihin. Suosittelen fonduekabinetin varaamista, kun olet liikkeellä isolla porukalla. Voisin kuvitella, että hieman vieraammassa seurassa tämä on loistava jäänmurtaja: puhuttavaa löytyy ainakin ruoasta.

Vaikka juustoa tarttuu leivän pintaan ohuesti, tunsin katkerasti seuraavan päivänä syöneeni "hieman" suolaa...
Vaikka juustoa tarttuu leivän pintaan ohuesti, tunsin katkerasti seuraavan päivänä syöneeni ”hieman” suolaa…

Äyriäispata ei valitettavasti ikuistunut valokuviin, enkä maistanut sitä itse. Annoksen syöjä on melkoinen kala- ja äyriäishifistelijä. Kalastajan lapsi on ymmärrettävästi keskimääräistä kriittisempi. Hän oli pettynyt pataan, koska siinä oli äyriäisiä ja kalaa niukasti. Syöjän mielestä pata hävisi 4 Vuodenajan kalakeitolle kirkkaasti. Kauppahallin kalakeitto on hänen mielestään jopa keskellä talvea runsas ja tuore. Le Potin pata ei ollut hänen makuunsa tarpeeksi näyttävä, ja täytteet maistuivat purkista tulleilta.

Jälkiruoaksi valitsin suklaista pähkinäkakkua kirsikkakompotin kera (9, 50 e). Muut ottivat crème brûléen. Suklaakakku tarjoiltiin pistaasijäätelön kera. Annoksessa ei ollut turhaa kikkailua, mutta se erosi edukseen lukuisten ravintoloiden mutakakuista. Koostumus oli pehmeä, hieman valuva, mutta helposti lusikoitava. Pistaasijäätelö ei ollut imelää, vaan selvästi itse tehtyä. Jäätelöä ei oltu pilattu keinoaromeilla ja väriaineilla, vaan siinä oli pistaasin luonnollinen, paahteinen ja kevyen karvas aromi. Kirsikkakompotti oli ennen kaikkea kirsikkainen, ei äitelä, käynyt tai hapan. Kirkkaasti kaupungin parhaita versioita tutusta jälkiruoasta.

Monessa paikassa crème brûlée on liialla liivatteella pilattu tytisevä hyytelö, joka on seissyt tuntikausia jääkaapissa. Tämä paahtovanukas sen sijaan oli toista maata. Sokeri oli todistettavasti paahdettu juuri ennen tarjoilua. Karamellisoitunut, voinen tuoksu leijui edelleen ilmassa. Annos ei myöskään muistuttanut hyytelöityä Sheba-annosta, vaan oli mukavan pehmeä. Annoksen tilanneet myhäilivät tyytyväisinä.

Le Potin viinilista yllätti positiivisesti. Arvostellessani Hellaa ja Huonetta nurisin siitä, että listan halvempi cava oli Alkon peruskamaa. Täällä nautimme alkukuohuvana Veuve Ambal Brutia (34 e), jota Alkon valikoimasta ei löydy. Yli sata vuotta toimineen, perheomisteisen tilan viini oli kuiva, mutta etenkin tuoksussa piisasi aromeja. Kun viini oli hetken avautunut lasissa, aistin tuoksusta mietoa hunajaa ja päärynää.

Termi ”talon viini” ei yleensä pahemmin houkuttele. Le Potin talon viini on todella osuva valinta. Hob Nobin Cabernet Sauvignonin saa Alkosta kympillä (täällä 28 e), mutta koin saavani viinin ravintolahinnallekin vastinetta. Hob Nob on voimakas viini, mutta sen vahvuus ei tule jylläävistä tanniineista, vaan marjoista ja hilloisuudesta. Viinissä on myös poikkeuksellisen runsaasti vaniljaa. Hob Nob on saanut hyvät arvostelu Viiniwebissä, ja se on ollut myös Viinilehden viikon vinkkinä. Tämä viini on hyvä esimerkki mainiosta hinta-laatusuhteesta. Se on pehmeä, mutta ei pliisu, voimakas, mutta ei liian hyökkäävä. Hob Nobia voi kuvailla hyväksi seurustelujuomaksi, eikä se tarkoita sitä, että viini olisi mitäänsanomaton. Äärihifistelijät eivät tietenkään tästä pidä, koska Hob Nob ei ole tarpeeksi mielenkiintoinen (lue: käsityömeiningillä tehty ja hankalasti saatavissa). Tällaiseen seurusteluravintolaan se on kuitenkin mitä parhain talon viini.

Käydessäni Le Potissa seuraavana päivänä hyödynsin cocktailkupongit, joita saimme aterian päätteeksi. Kupongilla sai talon cocktailin viidellä eurolla. En tarkasti muista drinkin koostumusta, mutta siinä oli ainakin raparperia, ja yksinkertaista juomaa koristi appelsiininkuoresta vuoltu lastu. Drinkkien lisäksi joimme lasilliset Hob Nobia, söimme maalaissalaattia, leipää voin ja oliivitahnan kera sekä crème brûléen.

Tältäkin käynniltä mukaan tarttui cocktailkuponkeja. Olen siis pakon edessä Le Pot -koukussa. Pakkohan nämä kupongit on joskus käyttää loppuun, ja minkäs teet, kun ravintola on näin hyvällä paikalla. Seurueemme otettiin lämpimästi vastaan, vaikka tulimme vain lasilliselle ja pienelle purtavalle. Takaoven lähellä oleva sohvaryhmä on kuin tehty rentoa loikoilua varten.

Le Potin salihenkilökunta on nuorta, ja kokemuksen puute näkyy pienenä arkuutena ja kömpelyytenä. Mitään virheitä kummallakaan kerralla ei käynyt, mutta olen kuullut aika paljon kritiikkiä alkuhaparoinnista. Toivotaan, että itsevarmuus kasvaa ajan myötä. Hieman rempseämpikin tyyli voisi sopia tähän paikkaan. Fonduen odottelussa ja laskujen saamisessa kesti melko pitkään, vaikka ravintola ei ollut täynnä. Toisaalta oli ihan mukavaa istuskella ja seurustella ajan kanssa. Kiire taitaa olla usein omien korvien välissä.

Le Potin alku on äärimmäisen lupaava. Olen kuullut kehuja paikan lounaasta, ja sali näyttää täydeltä arkisinkin. Listalla on annoksia, joiden tekemisessä ei säästellä vaivaa. Esimerkiksi Tarte tatinin tilaajan on valmistauduttava noin 20 minuutin odotteluun. Toisaalta hiomistakin on. Esimerkiksi kalapadan kohdalla voisi vielä miettiä, miten annoksesta saisi houkuttelevan silloinkin, kun vuodenaika rajoittaa raaka-aineiden saatavuutta.

Hinta-laatusuhde on viilattu kohdalleen. Vai mitä sanotte tästä: kahden hengen fonduet, yksi alku- ja jälkiruoka, kaksi aperitiivia, kaksi reilua punaviinilasillista = yhteensä 94,85 euroa. Le Pot ei kilpaile fine dining -paikkojen kanssa, mutta se on mukana vahvistamassa todella tärkeää ravintolaryhmää, joka on ollut Tampereella melko heikoissa kantimissa. Kaupunki tarvitsee laadukkaita, mutta rentoja ravintoloita, jotka tuovat jotain uutta pihvi potuilla -perinteeseen.

Tuomio: 4 tähteä

PS. Ja vielä ihan asiasta aasiin. Taannoin parjaamani, epätasaisuudesta kärsinyt hampurilaispaikka Flame on sulkenut ovensa. Ikävä sanoa, mutta en ihmettele yhtään. En nähnyt salia koskaan täytenä lukuisista tarjouksista huolimatta. Tarjoilijat tuntuivat vaihtuvan tiuhaan, ja ruoan laatu vaihteli samalla ateriallakin hurjasti.

Ravintoloitsijoiden kannattaisi oikeasti miettiä, kuinka monta hampurilaispaikkaa te luulette Tampereelle vielä mahtuvan? Nyt olisi jo luksushampurilaisten vuoro. Siis sellaisten, joita saa esim. Midhillistä, mutta mielellään lämpiminä ja miellyttävämmässä miljöössä.

 

21 kommenttia

  1. Campasimpukka

    Tämänkin laitan muistiin seuraavaa Tampereen reissua varten ja myönnän olevani pikkuisen kateellinen Tampereen ravintolatarjonnasta, meillä Jyväskylässä olisi niin tällaisellekin ravintolalle tilaa. Mutten tiedä olisiko asiakkaita…

    • Tampereelle on tosiaan viime vuosina tullut koko liuta mielenkiintoisia ravintoloita. Muutos on tapahtunut todella nopeasti. Vielä 2000-luvun alussa Näsinneula oli kaupungin fine diningin huippu. Muita vaihtoehtoja olivat Manhattan Steakhousen tyyliset pihvipaikat ja perinneravintolat, joissa tarjoiltiin mainitsemiani muikkuja muusin kanssa. Ei siinä, että muikuissa ja voilla kyllästetyssä muusissa mitään vikaa olisi, mutta vaihtoehdot rikastavat tätäkin kulttuuria.

  2. ihan oikea kokki

    Kirjoitat näin:”Monessa paikassa crème brûlée on liialla liivatteella pilattu tytisevä hyytelö, joka on seissyt tuntikausia jääkaapissa.”

    Kommentti panee ihan hiukkasen epäilemään ruuanlaittotietouttasi ja samalla kompetenssiasi toimia ravintolakriitikkona. Creme bruleeseen kun ei koskaan edes käytetä liivatetta, saatikka että sitä voitaisiin käyttää liikaa. Ei koskaan, ei ikinä, sillä jos siinä on liivatetta, sen nimi on pannacotta. Ja creme bruleen kuuluu ihan oikeasti seistä jääkaapissa vähintään puoli vuorokautta ennen kuin se sokeroidaan ja sokeri paahdetaan.

    Joku muu kokki saattaisi kommentoida muita huomioitasi, mutta tällä kertaa tälläisiä terveisiä oikealta jälkiruokakokilta

    • Ensinnäkin: en ole tietääkseni ravintolakriitikko, vaan ihan tavallinen ihminen, joka kirjoittaa ruoka- ja ravintola-aiheista blogia. Ymmärtääkseni se, että käyn runsaasti ravintoloissa, on ihan riittävä meriitti voidakseni kertoa omasta kokemuksestani ja arvioida sitä. Toki on sekin mahdollisuus, että olen äärettömän tyhmä (ei ollenkaan possuljettu vaihtoehto, olenhan syntyperäinen tamperelainen), ja minulta on jäänyt hoksaamatta se, että ravintoloissa saavat käydä ja mielipiteitään saavat jakaa vain ravintola-alan koulutuksen saaneet ihmiset. Olen pahoillani, jos jälkimmäinen pitää paikkansa. Mutta ehkä saan siinäkin tapauksessa käydä vielä ravintolassa; onhan puolisoni ex-kokki ja sisareni tarjoilija, joten ehkä minut voidaan laskea sisään takaoven kautta ja ohjata pimeimpään nurkkapöytään.

      Toiseksi: Olet oikeassa siinä, että crème brûlée valmistetaan ilman liivatetta, pannacotta taas sen kera. Uskallan kuitenkin väittää syöneeni tamperelaisissa ravintoloissa aika helvatun monta kertaa crème brûléeksi nimetyn, selvästi liivatteella hyydytetyn tutisevan neliön. Eri asia on toki se, onko tämä oikeaoppista tai hyvää kokkaamista. Itse en suhtaudu kovin änkyröivästi siihen, onko pannacottaa ja crème brûléeta nyt vähän varioitu ja miksailtu keittiön puolella. Juntin suussa lopputulos ratkaisee: en voi sietää vanukasmaista jälkiruokaa, jos se on a.) tummanruskeaa Jacky-makupalaa muistuttava tutiseva hyytelö tai b.) veteliksi kököiksi hajoava mössö. En myöskään pidä siitä, että vanukas saa sokerin paahtamisen jälkeen hyytyä viileässä niin kauan, että sokerikuorrutteen murskaamiseen tarvitsisi pienen taltan. Tämä vanukas hyväili syöjien makuhermoja, koska sokeri oli selvästi paahdettu juuri ennen tarjoilua, eikä siihen ollut tarttunut jääkaapissa seisottamisen aiheuttamaa tympeää metallimaista aromia.

      Kolmanneksi: Kirjoittamisen ammattilaisena minun on huomautettava, että crème brûlée kirjoitetaan crème brûlée, ei creme brulee. Lisäksi sana tällainen kirjoitetaan vain yhdellä ä:llä, vaikka puhekielessä sana lausutaan kahdella ä:llä (ks. J. Korpelan Kielenopas http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielenopas/6.4.html). Nämä virheet savat epäilemään kompetenssiasi esittää asiasi kirjallisesti ja näsäviisastella ruoasta kiinnostuneen taviksen blogissa, joka ei edes yritä olla minkäänlainen virallinen ravintolakritiikin kanava.

      Mutta siis, suosittelen sinulle lukemiseksi esimerkiksi oivallisesti toimitettua, ruoka- ja juomabisneksen ammattilaisten Aromi-lehteä, jos maallikon mielipide kirpaisee. Kummää vaan syäj ja juan enkä mistääm mitään tiä nääs nääs nääs!

  3. Itse pidän tässä blogissa juuri siitä, että ote on hieman rennompi. Tiukkapipoiset ruoka-ainesnobailulla marinoidut arvostelut ja kritiikit voi sitten lukea vaikkapa Aamulehdestä.

  4. Hienoa kuulla, että Le Pot on ottanut hyvän lähdön! Kovat odotukset sen suhteen, ravintola tarjoaa järkevää hinta-laatusuhdetta ja tuohon slottiin olisi Tampereella tilaa! Vesa aikoo testata paikan huomenna, minä suuntaan Kööpenhaminaan ravintolakierrokselle.

    • Le Pot on herättänyt kovasti tunteita ja mielipiteitä. Kun linkkasin tämän postauksen Facebook-sivulleni, alkoi keskustelu suorastaan tulvia. Moni otti esille mainitsemani haparoivan palvelun. Toisaalta sain kuulla vauvansa kanssa lounaalla käyneeltä kaveriltani, että palvelu oli ollut mainiota. Vauvalle oli tuotu jopa keittiöstä nuolin, jotta neiti sai viihdyttää itseään ja äiti syödä rauhassa. Lounasta on luonnehdittu niin Amica-tasoiseksi kuin hintaansa nähden todella hyväksi. Eli mitäpä muuta tässä voikaan tehdä kuin testata itse.

      Juurikin hinta-laatusuhde on se, jota minä tässä ravintolassa arvostan. Pääruoat maksavat järjestäen hieman yli 20 euroa, ja esimerkiksi jälkiruoat ovat tasahintaisia, kaikki 9 euroa. On aika hurjaa ajatella, että monet bulkkitason pihvi- ja hampurilaispaikat ovat saman hintaisia. Paikka on helppo: voisin kuvitella tulevani tänne niin ystävieni kuin vähemmän ravintoloissa käyvien sukulaismammojen kanssa. Listalla on jotain sekä ruokahifistelijälle että turvallisemman ruoan ystävälle. Minulle fondueiltamme oli elämys, vaikka fonduen raaka-aineet eivät eksoottisuudellaan räväyttäneet. Mutta jos kaksi ihmistä syö kokonaisen illallisen, jossa on jotain tavallisesta poikkeavaa, alle 100 eurolla, olen aikas tyytyväinen.

  5. Älä nyt kumminkaan suutu siitä että saat itse kritiikkiä, se on vaan välillä hinta joka täytyy maksaa jos leikkiin lähtee. Asiassa olet täysin oikeassa, eräs vanha ja kuuluisa keittiömestari opetti nuorelle kokille että jos haluat tietää keittiön tason tilaa paahtovanukas. Yksinkertainen mutta vaatii huolellisuutta, ammattitaitoa ja kunnioitusta raaka-ainetta kohtaan. Tämä pätee käytännössä kaikkeen mikä ruoanlaittoon liittyy. Kaikki kokit ei sitä vaan ikinä opi.
    Kiitos ja anteeks.

    • Siis enhän mä herranjumala suutu, perusluonteeltani tunnetusti tosi sosiaalisena ja humaanina tyyppinä olen vain niin kovin innoissani päästessäni keskustelemaan ihmisten kanssa. Olen jostain syystä tosi kyllästynyt vanukastyyppisiin jälkiruokiin. Ehkä siksi, että olen tehnyt kotona niin paljon valkosuklaapannacottaa, että harvoin jaksan ravintolassa innostua. Mutta tämä Le Potin versio pitää testata, olen päässyt nyt tuoksuttelemaan annosta ja kuunnellut kehuja. Ja jo pelkästään se tuoksu, ah….Mutta nyt suklaanhimo ajoi edelle – etenkin, kun tarjoilija kertoi kakun kanssa tarjottavasta pistaasijäätelöstä. Tähän makuun törmää suomalaisissa ravintoloissa valitettavan harvoin. Pidän kovasti pistaasin mausta, samaan aikaan pähkinäisestä ja karvaanmakeasta.

      Kiitos takaisin ja jaxuhalei 😀

      • Mutta nyt on kyllä pakko myöntää, että tuo ”jaxuhali” voidaan tulkita pieneksi kettuiluksi. Sori, en voinut itselleni mitään. Mä en ole koskaan, missään yhteydessä käyttänyt sanaa jaxuhali. Ja nyt vain tuli sellainen aivan järjetön pakkomielle, päässäni jauhoi ”kirjoita jaxuhali, kirjoita siihen jaxuhali”, ja sit se vaan tuli. Sori. Jaxuhali. Taas se tuli! Se tuntuu samalta kuin villatumppujen pureskelu lapsena. Aina oli pakko tehdä niin, vaikka hampaissa vihloi. Mutta nyt en sano sitä enää kertaakaan. En, vaikka koko kroppaani syyhyttää himosta kirjoittaa se sana tähän.

  6. Laktoosittoman kaveri

    Hei!
    Alku on Le potissa ollut todella haparoiva ja toivotaan että jatkossa homma saadaan luistamaan. Heti alkumetreillä lounaalla käyneenä toivon, että laktoosittomat ja muut erikoisruokavaliot otetaan jatkossa paremmin huomioon. Kaksi kertaa käännyttiin ovelta takaisin, kun laktoositonta ruokaa olisi liharuoan sijaan ollut vain papumuhennos ja kasvisruokailijakin on syönyt kaikki kaksi kertaa samaa papumuhennosta, sitten hän ei enää seuraamme liittynytkään. Onhan se hienoa, et on rustiikkia, mutta asenne että kaikki erikoisruokavaliot voi mennä muualle, on vähän ikävä. =(

    • Ah, kasvisruoat. Mä niin kaipaan Tampereelle kunnollista kasvisruokapaikkaa. Paras taitaa tällä hetkellä olla Gopal, mutta niiden hinnoittelusysteemi on mielestäni kamalan kallis. Veganissimohan ei täällä menestynyt, mutta uskon, että kohtuuhintaiselle lounasbuffetille olisi kysyntää, jos tarjolla olisi vaihtelevia, hyvin maustettuja ja proteiinipitoisia ruokia.

  7. Savusuolan kirjoitukset parempia Eat.fi puolella, koska tiiviimpi ilmaisu. Pilkunviilaus blogin puolella oudoksuttaa.

  8. Chef Simeoni

    kuvista Päätellen ollaan jonkun kotona eikä ravintolassa? pitää käydä tuolla joskus kunhan tullee viel lisää kehuvia arvosteluja. palvelu kuulema ei täytä fine dining -odotuksia. ei kuulemma mitään odotuksia. odottaakin joutuu

    • Noup, ihan ravintolassa ollaan. Pahoittelen kuvien laatua, järkkäri ei ollut nyt mukana, joten turvauduin kännykkään. Le Potin miljöö ei tosiaan ole kovin trendikäs, jos käyttää mittapuuna vaaleaa ja pelkistettyä tyyliä. Sisustuksessa on elementtejä, jotka ovat vähän kitschejä, mutta toisaalta runsaus ja koristeellisuus sopivat paikkaan mielestäni hyvin. Tunnelma fonduepöydässä oli kuitenkin varsin kotoisa – hyvällä tavalla. Sellaista mukavaa, sosiaalista sähläämistä isolla porukalla.

      Le Pot taitaa olla eniten mielipiteitä jakanut paikka, josta olen kirjoittanut. Suosittelen testaamaan rohkeasti jo ihan siksikin, että tämä ei ole kallis ravintola. Eli vaikka kokemus ei sinua miellyttäisikään, voit kuitenkin selvitä illallisesta kohtuuhintaan.

  9. Mä olen käynyt Le Potissa kahdesti ja kummallakin kerralla kokemus on ollut ihan kiva. Palvelu tosiaan on aika kankeaa, eikä kumpikaan ilta ole sujunut ilman kömmähdyksiä – toisella kerralla tarjoilija kuitenkin jopa osasi nauraa mokilleen, kun taas ensimmäinen tarjoilija meni lähinnä paniikkiin. Olen kuullut, että henkilökunnan perehdytykset (viinimaahantuojien illat jne.) ovat olleet henksulle vapaaehtoisia, eikä noilta ole maksettu palkkaa. Sen perusteella sitten kukin on tehnyt valinnan osallistuuko perehdytykseen vai ei ja se saattanee selittää haparoinnin. En tiedä ketä siitä pitäisi syyttää – ravintoloitsijaa vai henksua?

    Mutta juu, komppailen sitä, että hintaluokassaan Le Pot on tervetullut lisä ja ruoka on aika simppeliä, mikä toivottavasti laskee sen ”tavallisen väen” kynnystä lähteä ulos syömään = tekee vain ja ainoastaan hyvää Tampereen ravintolaskenelle.

    • Emmi, kuvailit todella osuvasti omia ajatuksiani tästä ravintolasta ja palvelusta. Tuo koulutustieto oli mielenkiintoinen. Ja muuten, minun onkin pitänyt laittaa sinulle kysymystä ravintola C:stä. Muistelen, että et tainnut oikein pitää siitä? Olen itse suorastaan C-fani, ja olisi kiva kuulla tuollaiseen asialliseen sävyyn perusteltu, vastakkainen mielipide kyseisestä paikasta. Blogisi tyyli on makuuni, samaan aikaan älykäs, mutta rempseä 😀

  10. Tämän kirjoituksen innoittamana menimme ko. paikkaan syömään, herkullista oli! Kuten epäilitkin, sipulikeitto ei ole täysin kasvispohjainen. Se jäi maistamatta, koska sen sanottiin olevan tehty kanaliemeen. Onneksi huomasimme kysyä, olisi kasvissyöjälle tullut paha mieli =) Mielestäni tuollainen pikku juttu olisi hyvä mainita listassa, vaikkakin toki kasvissyöjänä olen tottunut kyselemään, mitä mikin sisältää.
    Palvelusta, jota kovasti olen kuullut moitittavan, jäi itselleni vain ja ainoastaan hyvä mieli. Asiantuntevaa, hymyilevää ja nopeaa.

    • Savusuolaa

      Juu, kyllä pitäisi ehdottomasti mainita menussa tuo kanaliemi. Tajusin, että meidänkin seurueessamme ainakin yksi kasvissyöjä tuli sitten syöneeksi tietämättään kanaliemeen tehtyä keittoa. Vaikka en ole kasvissyöjä, olen monta vuotta katsellut vegekavereideni tuskailua kaikissa mahdollisissa kahviloissa ja ravintoloissa. Järkyttävimmillään suhtautuminen on tasoa ”älä oo noin vaikee, kai sä nyt pienen palan lihaa voit syödä, jos se on niin pienenä mössönä ruoan seassa ettet huomaa sitä”. Olen joskus saanut rautalangasta vääntää tällaiselle lihansyöjälle, että kun olet yli 20 vuotta syönyt vain kasvikunnan tuotteita, pakki voi mennä aika kivasti sekaisin siitä viattomasta kanaliemestä tai lihanpalasta, vaikka et näkisi tai maistaisi sitä.

  11. Savusuolaa

    Palaanpa vielä liki yhdeksän kuukauden jälkeen tähän arviooni. Periaatteeni on yleensä se, että kun arvostelu on kerran kirjoitettu, se saa jäädä sellaiseksi kuin on. Sen jälkeen elämä jatkuu, ja myös ravintola elää ja toivon mukaan kehittyy ja uudistuu.

    Tämä arvostelu herätti keskustelua paitsi täällä, myös Facebookissa. Mielipiteet olivat todella intohimoisia puolin ja toisin. Allekirjoitan edelleen vuodenvaihteen kokemukseni. Haparoinnista huolimatta sain Le Potissa hyvää ruokaa, ja etenkin ravintolan hinta-laatusuhde on kohdillaan.

    Pari viimeisintä kokemusta tältä kesältä eivät valitettavasti yltäneet neljän tähden tasolle. Edelliskerralla yksi seurueen jäsen sai kuivan ankankoiven. Nyt pöytään tuotiin syömäkelvoton perunagratiini. Asiakas ei onneksi joutunut maksamaan mitään ruoasta, joka oli silmämääräisestikin karrelle palanut. Tarjoilija toki myönsi virheen, mutta mielestäni on arviointikyvyn puutetta tarjota asiakkaalle tällaista annosta.

    Kuulen Le Potista edelleenkin tasaisesti kehuja ja risuja. Viimeksi eilen tuttavani kehui viettäneensä täällä ihanan illan. Ravintolan taso ja palvelu tuntuisivat siis vaihtelevan.

    Tämä on myös itselleni muistutus siitä, että paikat olisi ehkä parempi arvioida vasta sitten, kun alkuinnostus (tai yskähtely) on tasaantunut, ja ravintola pääsee näyttämään todelliset kyntensä. Toisaalta tuntuisi hölmöltä panttailla arvioita liian pitkään. Kiertokulku ravintola-alalla on nopea, ja myös blogien lukijat haluavat kuulla tuoreita kokemuksia uusista paikoista.

    Tämänhetkisten kokemusteni pohjalta rankkaisin Le Potin varmaankin kolmen tähden paikaksi, koska todella hyvässä ravintolassa taso ei vaihtele näin rajusti. Blogiarvioinnin hyvä puoli on kuitenkin tämä. Kenenkään ei tarvitse jupista omaa eriävää mielipidettään kotona lehden ääressä, vaan asiasta voi keskustella heti kirjoittajan kanssa. Ja bloggaaja voi palata vanhaan aiheeseen ja täydentää sitä uusilla kokemuksillaan.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*