Olen käynyt Pikkubistro Kattilassa lupaavalla lounaalla ja kutsuvierasbrunssilla. Lisäksi lähipiiristäni on tihkunut niin kovasti kehuja, että uskalsin rankata Kattilan yhdeksi Tampereen viime vuoden valopilkuista. Ravintola suosii raaka-aineissaan luomua ja villiyrttejä. Skandinaaviseen keittiöön sekoitetaan makuja myös muista ruokakulttuureista. Huolellisesti valitun viinilistan takana on sommelier Mika Pelttari, joka on monelle tuttu Saludista. Tällaista lounasta saa siis vain kympillä:
Pieni ja intiimi Kattila tuntui sopivalta paikalta kevään aloitukselle. Miljöö on bistromainen, tai ainakin minä miellän pienehkön tilan, kirkkaanpunaiset seinät ja kultaukset jollain tapaa ranskalaisiksi. Pidän siitä, että sisustustyyli poikkeaa pelkistetystä suomalaisuudesta – joskus saa ja pitää olla krumeluuria. Värit ja tuoreet kukat pääsivät oikeuksiinsa, kun ilta-aurinko pilkahti ikkunan takaa.
Maistelimme ensin lasilliset kuohuvaa ja perehdyimme listaan. Annosten hinta-laatusuhde vaikutti lupaavalta. Kaikki alkuruoat maksavat alle kympin, pääruoat alle 30 euroa ja jälkiruoat kympin pintaan. Kattila kertoo hinnoittelevansa viinipullot kiinteällä katteella, jonka ansiosta listalle voidaan ottaa myös harvinaisempia viinejä kohtuuhinnoin. Menua tutkiessamme pöytään saapui keittiön tervehdys: jättirapuja kimchi-kastikkeessa ja savustettua aiolia.
Napakka alkupala viritti odotukset korkealle. Tämä maistiainen nimittäin sai ruokahalun hyrräämään. Ravut olivat meheviä ja liha irtosi kuoresta hyvin. Kimchissä oli mukavasti potkua, ja kaiken kruunasi aioli. Koostumus oli todella hyvä, ja pienet pisarat oli helppo syödä. Savustettu valkosipuli antoi majoneesiin herkullisen, syvän pohjamaun.
Päätimme jakaa annoksia ja ottaa jokaiselle ruoalle pienen 8 sentin viinilasillisen. Pahoittelut jo tässä vaiheessa, viini-ihmiset. Tulen tässä jutussa kehumaan Kattilan viinejä, mutta en muista tarkasti, mitä viiniä join minkäkin ruokalajin kanssa. Onneksi kuitti paljastaa minun maistelleen ainakin Domaine Vogt -Rieslingiä, Kremstal von den Terassen –Grüner Veltlineriä ja Barco del Corneta –Verdejoa.
Olen diagnosoinut itselläni jonkinlaisen viinivärisokeuden, ainakin valkoviinien kohdalla. Yritän aina pinnistellä ja painaa rypäleet ja alueet mieleeni. Silti aina parin lasillisen jälkeen mutisen vain, että shiis tää on toshi hyvää, mutta emmä tiä mitä helvethiä mä juon. Jos pro-tason viinibloggaus kiinnostaa, lukekaa vaikkapa oivallista Pullonhenkeä. Minun ymmärrykseni on sillä tasolla, että voin hehkuttaa teille Piper Heidsieckin ja St. Clairin Vicar´s Choicen ihanuutta, mutta en osaa erottaa valkoviinin aromista auringossa kolme päivää levänneen tomaatinkuoren tuoksua.
Mutta takaisin tarinaan. Alkuruoiksi valitsimme riimisuolattua nautaa saman aiolin ja hyytelöidyn mustaherukan kera (9,5 e). Halusin myös mustajuurikeittoa, joka oli maustettu jännittävästi lakritsivaahdolla (8 e).
Riimihärkä oli todella hyvää. Pieni kypsyys pinnassa ja ihanaa punaista mureutta sisällä. Paahdettu aioli sopi vahvaan lihaan todella hyvin, ja mustaherukka raikasti suupalaa. Kastiketipat oli helppo napsia lihan kylkeen, koska niitä ei ollut levitetty taiteellisesti ympäri lautasta. Miehen mielestä esillepano oli pisaroiden ja runsaiden yrttien vuoksi vähän sekava. Minä taas pidin siitä, että annokset veivät ajatukset luontoon: pisaroita ja villejä köynnöksiä.
Mustajuurikeitto oli todella iso. Puolet pienempi annoskin olisi riittänyt hyvin alkuruoaksi. Keiton maku oli kovin hento, vaikka lisäsin sormisuolaa useampaan otteeseen. Mustajuuri on aika kinkkinen raaka-aine, koska se on niin mieto, ja maan maku olisi mukava pitää esillä. Lakritsi tuki juuren makua hienosti, mutta yhdistelmä olisi ollut toimivampi, jos keitto olisi ollut vahvemmin maustettua ja kunnolla vaahdotettua. Nyt lakritsivaahto upposi syvälle liemevään keittoon, ja lakritsivaahdon koostumus muistutti enemmän jäätelöä, se oli tiivistä ja painavaa. Koska keitossa oli sekä lakritsinokare että öljyä, yrttejä olisi voinut käyttää vähemmän ja asetella ne hiukan keskitetymmin.
Mutta mikä tässä annoksessa oli ihanaa? Aivan loistava viinivalinta. Kiittelinkin tarjoilijalle, että todella harvoin viinin ja ruoan yhdistelmä muodostaa suussa kolmannen makuelämyksen. Ihanan maanmakuinen, fenkolinen ja raikas kombo.
Pääruoiksi tilasimme kuhaa tatti-kukkakaalicouscousin, muhennetun punajuuren ja tillillä maustetun valkoviini-voikastikkeen kera (20 e). Toiseksi annokseksi valikoitui karamellisoitu luomuporsaanniska, joka tarjoiltiin bbq-kastikkeen, kimchin ja juurespyttipannun kanssa (18 e).
Kala oli tuoretta ja erinomaisesti perattua. Pidin todella paljon täyteläisestä couscousista. Tatti ja kukkakaali sopivat hyvin yhteen. Kastikkeessa oli käytetty melko säästeliäästi tilliä. Toisaalta liian suuri määrä olisi jyrännyt täyteläisyyden, joka oli annoksen idea. Punajuuri oli paahdettu sopivan al denteksi, mutta olisi kaivannut hiukan enemmän suolaa. Possunniska oli todella pehmeää. Karamellisointi ja kimchi-kastike pelasivat hyvin yhteen. Pisteet siitä, että pyttipannussa oli palsternakkaa, ja juureksissa sopivasti purutuntumaa.Pisteet taas valkoviinistä, joka todisti, että lihan kanssa ei todellakaan tarvitse aina juoda punkkua.
Annoskoot eivät olleet jättimäiset, mutta eivät todellakaan niin pientä piperrystä, että ison miehen pitäisi lähteä tämän jälkeen snägärille. Totesimme pääruokia syödessämme, että Kattila on paikka, jonne voi tuoda monenlaisia ihmisiä. Listalla on kiinnostavia juttuja ruokahifistelijöille, mutta tuttua ja turvallista kaipaavan pihvi-ihmisen ei tarvitse pelätä täällä. Annosten asettelua olisin miettinyt, koska nyt pääraaka-aine ja yrtit peittivät lisukkeet melkein kokonaan.
Pääruokien jälkeen olimme jo aika täynnä. Tässä vaiheessa tarjoilija toi meille päärynäisen viinitervehdyksen, mikä oli mukava yllätys. Ja kun tunnelma sopivasti suli, päätimme vielä maistaa parin sentin tilkan Les Vignerons D’Estézargues Domaine d’Andézon -alkuviiniä, jota voi siis tilata vaikka vain sentin maisteluannoksen.
En oikein tiedä, mitä tapahtui, mutta lähestyvästä ähkystä huolimatta huomasimme tilaavamme juustoa. Juustot olivat kuulemma lähes lopussa, ja saimme keittiön kaiken lopun savu-Hilman, siis valtavan annoksen. Juuston kanssa tarjottiin kurpitsatahnaa, joka oli todella hyvää. Luulin, että joukossa on maapähkinää, mutta pähkinäisyys tuli kuulemma siitä, että kurpitsakin oli paahdettu.
Maistelin alkuviiniä taannoisella brunssilla pari senttiä. Nyt, kun viiniä oli lasissa enemmän, se näytti paljon kirkkaammalta ja punaisemmalta. Sopi aika kivasti savujuuston pariksi, vaikka yhdistelmä oli vahinko. Alkuviini ei siis ole mikään omituisen makuinen, sakkainen kuriositeetti, vaan se sopii seurustelujuomaksi.
Ähkystä huolimatta otimme jälkiruokaa, koska olen nähnyt todella kauniita kuvia Kattilan makeista annoksista. Valitsimme sitruuna-lakritsijäädykkeen vaniljakastikkeella (9 e) ja paahdettua valkosuklaaganachea raparperikompotin kera (9 e). Jälkiruokaviinejä oli listalla oli harmiksi vain yksi, Château Le Clou Classic. Hyvä viini, mutta listalla voisi olla vielä jokin toinen, yllättävmpi vaihtoehto.
Sitruuna-lakritsi on yleensä aika kamala yhdistelmä, hyökkäävä ja esanssinen. Yllätyin iloisesti, kun jäädykkeen maku oli pehmeä ja luonnollinen. Lakritsi maistui lakritsijuurelta, ei teolliselta lakulta. Kaunis annos, jonka kolmessa palassa on sokerihiirelle takuulla tarpeeksi syötävää. Kova jäädyke vain olisi helpompi syödä laakealta lautaselta haarukalla, jotta palaset eivät lipsu.
Ganache eli suklaasta ja voista tehty kiinteä vaahto oli muotoiltu jäätelöpalloa muistuttaviksi pisaroiksi. Pidin annoksesta todella paljon, koska se oli yksinkertaisesti tuhma. Rakastan paahdettua, voimaista makua. Tämä oli samalla tavalla ihanaa kuin C:ssä syömäni paahdetusta voista tehty jäätelö. Mies valitteli, että kaksi palloa oli vähän liikaa. No enpä tiedä, ehkä siinä rajoilla, mutta varsin viettelevää tämä oli. Raparperikompotti ja marjahyytelö toivat annokseen tarpeellista happoa.
Tämän illallisen jälkeen todella syöneeni ja juoneeni. Kolmen ruokalajin menu juustoineen ja viineineen maksoi 119 euroa, mikä on mielestäni todella kohtuullinen hinta tämän tason ruoasta – Kun vielä huomioi keittiön tervehdykset.
Pidin siitä, että keittiö yhdistelee luomua, suomalaisuutta ja trendikkäitä jippoja, kuten kimchiä ja lakritsaa. Annoksissa on samaan aikaan rouheutta ja hienostuneisuutta. Suolaa ja mausteita voisi käyttää rohkeammin, vaikka pöydissä on sormisuolaa, ja mieto on parempi vaihtoehto kuin tönkkösuolattu. Kaipailin jo syksyllä muuten todella laadukkaisiin lounasannoksiin vähän enemmän makuja. Possussa ja kimchissä oli ihanan runsaasti makuja, lisää tätä! Alkupalojen, ainakin keiton kanssa olisi kiva saada pari palaa leipää. Ja keittoannos olisi tosiaan voinut olla pienempi ja rakenteeltaan paksumpi, niin lakritsavaahto olisi pysynyt liemen pinnalla.
Nämä asiat ovat kuitenkin viilausta. Mitä parempi ravintola, sitä pienempiin asioihin alkaa kiinnittää huomiota; yrttien asetteluun, haarukoihin ja lihan asemointiin suhteessa lisukkeisiin. Tasapuolisuuden nimissä mainitaan myös parannuksia. Kattilaa on moitittu hälyiseksi paikaksi. En tiedä, onko akustiikalle tehty jotain, mutta ei puolitäyden ravintolan puheensorina minua häirinnyt. Keittiöstä ei myöskään tullut saliin paistinrasvan käryä, mistä muistan joidenkin valitelleen viime kesänä.
Ilta oli kokonaisuutena todella hyvä kokemus. Tarjoilija jutteli kanssamme ja vei keittiöön sekä kiitokset että kehitystoiveet. Viinit oli mietitty tarkasti, ja jopa kaltaiseni viinitavis huomasi sen. Kattila asettuu mielessäni jonnekin Berthan ja C:n tienoille. Näistä kolmesta Kattila on bistromaisin. Täällä tarjoillaankin lounaan lisäksi tapaksia iltapäivisin. Lauantaisin tarjolla on myös brunner, pöytiin tarjoiltu brunssin ja päivällisen välimuoto.
Nyt tiedän minne menemme ens keralla, kun Tampereelle pääsemme! Ai niin se Näsilinnan uusi ravintola… Joko siihen olet tutustunut? Sinnekin tahtoisin:)
Voi kuule täällä on nyt niin paljon uutta ja mielenkiintoista, että kukkaro ja aikataulu eivät pysy perässä! Katselin juuri aikas kivannäköisiä kuvia sieltä Näsilinnasta, terassi on kuulemma avattu. Mutta en ole siis vielä ehtinyt käydä. Ja Franklyn tyypit ovat perustaneet Hämeenkadulle bistro Bar Bertelin, tänne on tullut hot potia ja tänään aukeaa meze-paikka Tuomiokirkonkadulle… Olen ihan että whaat, siis onko tämä nyt se nääsville, jossa sai vielä pari vuotta sitten lähinnä vain hampurilaisia, pihvejä ja pastaa.
Olenkin pohdiskellut, että mihin sitä menisi seuraavaksi syömään hyvin ja tässähän ratkaisu! Minulla on huono tapa tuhlata varantoni reissuissa ja kotikonnulla menee enemmän säästöliekillä.
Kattilassa on hyvä hinta-laatusuhde kukkaroakin ajatellen. Kävelimme tänään kaupungilla ja vertailimme ravintoloiden menuita. Todella monessa aika perustason pihvipaikassakin pääruokien hinta alkaa 30 eurosta. Juu juu, liha maksaa, mutta annoksessa ei välttämättä ole mitään luovaa tai kekseliästä. Joku pippurilla maustettu kermakastike ja lohkoperunat lisukkeena. Lisäksi Kattila sopii oikein kivasti kesään ja kevääseen. Sijainti ei ole kauhean romanttinen Hallituskadun kulmassa, mutta sen onneksi unohtaa sisätilassa.