Pari viikkoa sitten illastin pitkästä aikaa Tiiliholvissa. Moni kriitikko rankkaa Tiiliholvin yhdeksi kaupungin parhaista paikoista, mutta minä en ole koskaan syttynyt täysillä. Suhteeni Tiiliholviin on hiukan kompleksinen. Miljööhän on mitä ihanin. Vanhan pankin kellarikerrokseen rakennetussa ravintolassa on juurikin niitä tiiliholvia, kynttilöitä, kattokruunuja, hämyä. Eikä Tiiliholvin ruoka ole perinteistä huonossa mielessä, vaikka perinteikäs ravintola onkin. Siis ei pöydän kokoisia lankkupihvejä ja ämpärillistä rasvaista sienikastiketta.
Minulle jäi kuitenkin paikasta nuiva kuva muutaman vuoden takaisen käynnin jälkeen. Sain syntymäpäivälahjaksi yllätysillallisen, ja fiilis oli korkealla. Tunnelmaa kuitenkin latisti tarjoilija, joka suhtautui meihin kuin pikkulapsiin. Olimme kieltämättä salin nuorimmat asiakkaat, mutta mitä sitten. Aivan aikuisia ihmisiä ja maksavia asiakkaita kuitenkin. Kun pohdiskelin ääneen, ottaisinko aperitiiviksi cavaa vai roseeta, tuli tarjoilij selventämään, että ”toinen on sellaista valkoista kuplajuomaa ja toinen kuplatonta mutta vaaleanpunaista”. Kauheen kiva. Saisko vielä pimeässä hohtavan rannerenkaan ja hassun hatun kaupan päälle.
Aika on kuitenkin arpeuttanut haavoja, ja olin aika innoissani tästä illallisesta. Olimme liikkeellä isolla seurueella, jolle tarjoiltaisiin kahdeksan ruokalajin yllätysmenu viinipaketteineen. Tiedossa oli siis pitkää ja rauhallista nautiskelua, mukavaa jännitystä ja yllätyksiä.
Ilta aloitettiin talon suunnittelemilla aperitiiveilla, joissa oli Absolut Wild Tea -vodkaa ja ginger alea. Vesilinjalla olleille tarjoiltiin pelkkää ginger alea.
Aperitiivin jälkeen oli vuorossa keittiön tervehdys: pannacotta maa-artisokasta kurkun kera. Kurkku oli kypsennetty al denteksi pikkelsityyppisesti. Nopealla vilkaisulla olisin luullut tätä kesäkurpitsaksi. Hieman hapanimelä kurkku toimi todella hyvin maakellarimaisen artisokan kanssa. Keittiön tervehdys oli yksi illallisen huippuja, joidenkin mielestä jopa paras annos.
Tervehdyksen jälkeen alkoi varsinainen kahdeksan ruokalajin urakka. Aloitus oli onneksi kevyt, borssikeitto. Kaikki oli keitossa kohdillaan, maan maku, etikkaisuus, rasvainen lisuke, sipuli. Jotain pientä vänkää olisin kuitenkin kaivannut tähän – niin kuin oikeastaan lähes kaikkiin ruokiin. Borssin kanssa tarjoiltiin yksi parhaista maistamistani Pinot Noireista. Viini oli poikkeuksellisen hilloinen ja aromikas, todellinen syysviini. Mainittakoon jo tässä vaiheessa, että Tiiliholvin viinipaketti oli yksi kovimmista pitkään aikaan.
Borssin jälkeen tarjolla oli ankkaa. Lisukkeena oli ankanmaksaa kahtena erilaisena vaahtona ja kokonaisuutta raikastavia karpaloita. Ankanmaksa on riskaabeli aines. Sitä on valitettavan usein annoksissa aivan liikaa, jolloin lopputulos on vastenmielisen raskas. Tämä annos oli kuitenkin ilahduttavan kevyt, eikä sen kanssa tarjottu valkoviinikään tuntunut enää niin erikoiselta valinnalta. Seurueessamme oli myös illastajia, jotka eivät syöneet punaista lihaa. Heille tarjoiltiin niin kaunis – ja kuulemma myös herkullinen – nieriäannos, että annoskateus alkoi hieman kolkuttaa.
Nieriällä jatkettiin myös seuraavassa annoksessa, joka oli keittiön tervehdyksen ohella suosikkini. Paahdettu nieriä oli saanut seurakseen maukasta kurpitsarisottoa ja kurpitsansiemeniä. Tosin kalan paistopinta oli päässyt turhan tummaksi.
Kalan jälkeen pääsin maistelemaan ensimmäistä kertaa elämässäni peltopyytä. Suhtaudun aina hieman skeptisesti siivekkäisiin, sillä villilintujen liha on niukempaa ja kuivempaa kuin tehotuotettujen pullabroitsujen. Omenakastikkeen ja tummien linssien kera tarjoiltu peltopyy oli kuitenkin mureaa. Kasvissyöjille tarjoiltiin vaalean kastikkeen kanssa falafelia, jota kehuttiin kerrankin meheväksi.
Kevyiden lihojen ja kalan jälkeen oli vihdoin pääruoan eli raskaamman punaisen lihan vuoro. Entrecote tarjoiltiin todella perinteisesti mediumiksi paistettuna juureslohkojen ja tumman kastikkeen kanssa. Pääruoka oli sekä minulle että aika monelle muullekin illan suurin pettymys. Tällainen pihviannos on niin perinteinen, että tämän tason ravintolaa voi jo moittia laiskuudesta, vaikka annos olisi tehty kuinka hyvin. Lisäksi entrecote ei mielestäni todellakaan ole parhaimmillaan pihvinä. Näin rasvainen ja jänteikäs liha on maistuvinta grillattuna tai todella pitkään ylikypsäksi haudutettuna. Nyt lopputuloksena oli pihvi, jota sai pureskella olan takaa, vaikka liha laadukasta olikin. Lehtipersiljan tupsu annoksen päällä vei ajatukset niin syvälle 80-luvulle, että tuli mieleen, oliko tämä nyt jotain huumoria. Tässä vaiheessa myös viinipaketti oli sumentanut sen verran aisteja, että minulla ei ole mitään havaintoa siitä, mitä porukan veget söivät.
Lihan jälkeen saimme todella tervetulleen raikastuksen, vaniljasorbettia mustaherukan kera. Simppeli sorbettiannos toimi hyvin kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kotimaisten marjojen käyttö syysmenuussa on hyvällä tavalla itsestäänselvä valinta.
Sorbetin jälkeen palattiin taas hieman rasvaisempiin makuihin eli juustolautaselle. Lautaselta jäi parhaiten mieleeni Appenzeller, joka oli voimakas, mutta ei niin hyökkäävä kuin tämän lajin juustot usein ovat. Juustolautasella ollut mantelileipä jakoi mielipiteet. Minä pidän mantelista, ja maun tuominen tähän yhdistelmään periaatteessa toimi, mutta kova leipä olisi saanut olla ohuempi, lähes lastu. Näin paksuna leipä muistutti ikävällä tavalla korppua.
Viimein saavuimme matkan päätepisteeseen. Jälkiruoaksi oli täyteläistä suklaahyydykettä raparperijäädykkeen ja -kastikkeen kera. Suklaa ja raparperi toimivat todella hyvin yhdessä. Annoksessa oli myös kylmäkuivattua vadelmaa. Lisäksi päälle oli ripoteltu suussa poksuvia rakeita, jotka olivat suosittuja molekyyligastronomiaan nojaavissa keittiöissä 90- ja 00-luvuilla. Tämä efekti jakaa mielipiteet aina voimakkaasti. Minussa se herättää vain muistoja lapsuudesta, jolloin myynnissä oli tikkareita, jotka dipattiin samalla tavalla poksuvaan jauheeseen. Tässä annoksessa poksahtelu oli mielestäni tarpeetonta. Suklaa ja raparperi jutustelivat niin hyvin keskenään, ettei mitään ylimääräisiä fanfaareja oltaisi tarvittu.
Kuten alussa mainitsinkin, pidin aterian viinipaketista todella paljon. Olen harvoin saanut viinipakettia, jossa juomat mätsäisivät näin hyvin ruokiin. Tiiliholvilla on varsin mainittava viinilista. ”Tavallisen” puna- ja valkoviinivaraston lisäksi ravintolalla on kellarissaan harvinaisuuksia, joihin voi tutustua myös ravintolan nettisivuilla. Hyvä viinipaketti on mielestäni sellainen, josta nousee ainakin yksi helmi tai jonkinlainen ahaa-elämys, eikä yksikään viini ole pettymys. Minulle tämä viinipaketti oli käänteentekevä suhteessani Pinot Noiriin. Kyseinen rypäle on tähän asti tuonut mieleen luonteettomat litkupunkut, joita tintataan kotibileissä hanapakkauksista. Tämä paketti innoitti minut etsimään unelmieni Pinotia. Hilloista ja hehkuvaa, syvää, mutta ei hyökkäävää. Siis täydellistä viiniä talvisiin viikonloppuiltoihin elokuvan ääressä. Ja viinistä puheen ollen, katsokaas mitä lasista löytyi. Se on viinikiveä. Viinikivi ei ole pilaantumisen merkki, vaan etenkin valkkareissa merkki mineraaleista.
Viinien lisäksi meille tarjoiltiin Veenin mineraalivettä, joka on poikkeuksellisen pehmeää. Tarjoilija tiesi kertoa, että Veen on mm. Harrodsin tavaratalossa bisnesasiakkaille tarjoiltu vesi. No, ihan kivasti sillä vedellä oli hintaakin. Vai mitä sanotte yli 360 euron vesilaskusta. Seurue oli toki iso, mutta siitä huolimatta tuli sellainen fiilis, että aikamoista katetta paukutatte poijjaat. Kyseinen vesi maksaa Stockan Herkussa Tampereella 4 euroa pullo, Tiiliholvissa tuplat. Joo joo, ravintolassa on ravintolahinnat. Mutta tulee siitä hieman nahkea fiilis, kun tuonne mennään kuitenkin syömään ja juomaan viinejä isommalla rahalla, ja vedestäkin vetäistään tällainen hinta.
Vesi, leipä ja kahvi ovat niitä pieniä asioita, joilla on todella paljon merkitystä. Millainen fiilis jää, jos paikan ruoka on muuten hyvää, mutta leipä muistuttaa pizzapohjaa (täällä ei siis ollut näin, leipä oli todella hyvää)? Tai kun syötät kabinetillista jengiä monella tonnilla, ja kiitoksena tästä ravintola veloittaa vedestä tai kahvista tähtitieteellisen summan? Mielestäni pääruoat ja viinit pitäisi hinnoitella niin, että ravintola tekee tuloksensa niiden myynnillä, ja asiakkaille voidaan asiakaspalvelumielessä tarjoilla jotain ”ilmaista” tai edes edukasta. Vertailun vuoksi: kun illastimme pitkän kaavan mukaan C:ssä, saimme sekä runsaasti keittiön tervehdyksiä että kahvin kanssa lajitelman käsintehtyjä makeisia. Kiinnostus käydä C:ssä lähiaikoina uudelleen on aikas tapissa.
Myös saamamme asiakaspalvelu jakoi mielipiteet. Minä pidin todella paljon meitä palvelleesta herrasta, joka osasi vastata jokaiseen kysymykseen Tiiliholvin historiasta. Ruoat ja juomat esiteltiin paljon perusteellisemmin ja asiantuntevammin kuin monissa fiineissä paikoissa, joissa tarjoilija vain hädissään luettelee, mitä lautasella on. Toisaalta muutama seurueemme jäsen koki tarjoilijan puhuvan liikaa ja turhia. Totesimme, että tässä lienee kyseessä makuasia, josta ei voi kiistellä. Minä kun pidän todella paljon siitä, että saan annoksen kulttuurihistoriaa aterioinnin lomassa. Vesilinjalla liikenteessä olleet kritisoivat sitä, että heille ei oma-aloitteisesti tarjottu muuta alkoholitonta juotavaa kuin vettä. Osa koki myös tahdittomaksi sen, että tarjoilija hämmästeli sitä, että yksi seurueemme jäsenistä ehti juoda viinilasillisensa ennen ruoan tuloa. Tässä tapauksessa olisi kyllä ollut parempi vain kysyä, ottaisiko asiakas vielä tilkan viiniä ruoan kanssa.
Tiiliholvi on joka tasolla hyvä ravintola. Vaatimukset ja tyyli ovat kuitenkin muuttuneet Tampereella hurjasti viimeisen kolmen vuoden aikana. Pelkkä laadukas ja hyvä ruoka ei riitä. Ollakseen terävintä kärkeä ravintolan pitää luoda ainutlaatuinen kädenjälkensä. Illallisessa oli mieleenjääviä huippuja, kuten keittiön tervehdys ja todella hyvä viinipaketti. Myös miljöö on mahtava. Yhdeksään ruokalajiin mahtui kuitenkin paljon keskinkertaisia annoksia. Pääruoka oli tämän tason ravintolassa jopa rimanalitus. Nyt Tiiliholvi tarjosi sen, mitä tämän hintaluokan ja maineen ravintolan pitää vähintään tarjota. Pari viikkoa tämän jälkeen söin Berthassa huomattavasti edullisempaa ruokaa, joka jaksoi taas ihastuttaa ja yllättää; voiko ruokaa tehdä näinkin. Kalliiden fine dining -ravintoloiden genressä Tiiliholvi ei ole parhaasta päästä, ja arvostelen paikan nyt sillä asteikolla. Yleisesti kaupungin ravintolatarjontaan verrattuna Tiiliholvi on toki varman laadukas ja romanttinen paikka.
Tähdet: 3,5
Tuo veden hinta kuulostaa jo huijaukselta. Kierrän jatkossa paikan kaukaa.
Samanlainen taso on muistaakseni Näsinneulassa. Täällä kestitettiin taannoin keskieurooppalaisia vieraita, jotka ovat tottuneet syömään ravintolassa lähes päivittäin. Seurue oli tuolloin pienempi, mutta vesille pamahti hintaa kuitenkin noin 80 euroa. Se oli saksalaisten mielestä aika huvittavaa.