Bloggaajan kiirastuli: Kolme vuotta takana, mitä edessä?

Vanhemmat puhuvat usein maagisesta kolmen vuoden iästä, kun on kyse lapsista. Kun se on kolmevuotias, kaikki helpottaa. Uhma tasoittuu, sitä ei tarvitse olla ihan joka jumalan sekunti vahtimassa (vain joka toinen), ja siitä tulee oikeasti hauska tyyppi. Sen kanssa on mukava viettää aikaa.

On juhlaviikko. Aloitin Savusuolan kirjoittamisen lähes päivälleen kolme vuotta sitten. Vanhojen bloggausten selaaminen tuntuu nyt nolottavalta, mutta sellaisella lämpöisellä tavalla. En minä itseäni häpeä, vaikka kiusaukseni korjailla esimerkiksi vanhojen bloggausten tökeröjä valokuvia on välillä lähes sietämätön. Mutta annan niiden punertavien, valkotasapainoltaan vituroillaan olevien otosten (ks. vaikkapa tuo Flamen burger) leijua täällä bittiavaruudessa. Blogin kehittymistä on kiehtovaa katsella.

En tiedä teistä, mutta ainakin minä tykkään joskus koluta tosi isoiksi kasvaneiden bloggaajien arkistoja ja petyn, kun alkutaival on joko kadonnut tai kadotettu. Siinä vaiheessa, kun lukijamäärä alkaa karttua, tulee yhteistyökumppaneita ja oppii edes jotakin niistä järjestelmäkameran säädöistä, himo alkutaipaleen kökköyksien poistamiseen on varmasti suuri. Mutta minä rakastan pitkää blogihistoriaa samalla tavalla kuin rakastan vanhojen valokuvien ja sanomalehtien selaamista. Voi luoja mikä otsatukka! Ai vitsi mikä taitto ja fontti näillä on ollut, katso mikä hölmö mainos!

Luulisin, että kolme vuotta on monelle blogille kriittinen ikä. Se on vedenjakaja, jolloin kirjoittaja kysyy itseltään, jaksanko, ehdinkö ja haluanko jaksaa. Minä en ole harkinnut lopettamista vakavissani oikeastaan koskaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö säännöllisin väliajoin rageaisi täällä kotona, että voi saatana tota blogia, pitääkö mun vielä tämäkin jaksaa.

Mutta onneksi olen jaksanut. Aloitin bloggaamisen, koska halusin vastapainoa työlleni. Toimittajan työ on koko ajan kiireisempää, on mietittävä tarkasti juttujen vetäviä otsikoita, klikkimääriä, hyödyllisyyttä ja kiinnostavuutta. Kirjan kirjoittamisessakin tuskallinen ja armoton editointi on suuri osa työtä, lähes suurempi, kuin itse tarinan kirjoittaminen. Se on välttämätöntä, mutta tuskallista työtä. Ja joskus olisi vain niin ihanaa unohtaa se kaikki. Antaa mennä, ja kirjoittaa juuri sitä, mitä huvittaa, ja olla kirjoittamatta, kun ei jaksa ja juttua ei irtoa.

viinitasting

Toki minä mietin tekstini kiinnostavuutta ja napakkuutta kirjoittaessani tännekin, mutta editointihinkkaaminen ja jatkuva kyseenalaistaminen eivät ohjaa kirjoittamistani. Savusuolaa on oma, ihanan itsekäs leikkikenttäni. Olen iloinen, jos joku saa minulta vinkin kivasta lounaspaikasta tai uskaltautuu kokeilemaan vähän uudenlaista kotiruokaa. En kuitenkaan mieti hysteerisesti, mitä te haluatte.

Sori, mutta niin se vain on. En kyttää maanisesti lukijamääriäni tai sijoittumisiani blogilistoilla, en tee Excel-taulukkoa blogini Facebook-sivun, Instagram- tai Twitter-fiidin seuraajista. Tsekkaan luvut ehkä kerran pari kuukaudessa ja iloitsen, jos olen saanut lisää seuraajia. Jos lukijamäärä jumittaa, en kauheasti ajattele asiaa. Suurin osa elämästä kun on yhtä perkeleen jumittamista. Tästä huolimatta olen jostain syystä onnistunut, jos mittareina käytetään niitä asioita, joita monet tavoittelevat aloittaessaan bloggauksen. Siis lukijamääriä ja kaikkea sitä kivaa ilmaishäppeninkiä ja hurlumheitä, jota bloggaajille tarjotaan.

Minä en kuitenkaan pidä noita oman onnistumiseni mittareina. Minun onnistumiseni on esimerkiksi tämä.

Tämän vuoden heinäkuussa uskalsin hypätä kylmään veteen, kiitos Emmi Nuorgamin, joka idean keksi. Pääsimme tamperelaisella bloggaajaporukalla suunnittelemaan menun, tekemään ruokaa ja tarjoilemaan ravinteli Berthaan. En ole ehkä koskaan jännittänyt niin paljon (no joo, jännitinpäs, kun tajusin, että nyt tää meidän lapsi syntyy), ja me selviydyimme siitä. Kaikkien kommellusten, paniikin ja katumuksenkin ylitse, selvisimme. Ja kiitos vielä kerran Hannu Järvimäelle kuvista.

Tästä päästään toiseen verrattomaan asiaan, nimittäin uusiin kavereihin. Tampereella on kiva bloggaajaskene, ja jos siellä nyt joku kokee olevansa yksin ja hylättynä pimeydessä, nykäise hihasta! Tällä porukalla on kiva turista ruoan ja juoman parissa, ja joku uusi tempauskin voisi olla hauska. Ja eipä nyt puhuta vain bloggaajista, puhutaan Tampereesta. Täällä on ihmisiä, jotka tekevät valtavasti töitä ravintolamaailman, kulttuurin ja koko kaupungin elävöittämiseksi. Otan tähän esimerkkeinä nyt vaikkapa Arto Rastaan ja Chef Santerin, joiden mieli tuntuu kuhisevan ja pukkaavan ideaa idean perään. Nostan hattuni korkealle kaikille niille, jotka jaksavat järjestää, organisoida ja innostaa, vaikka tempauksilla ei useinkaan pääse rikastumaan.

Chef Santeri

Näsilinna ravintola

Itseäni kiitän siitä, että olen jaksanut blogata ja olen oppinut löysäämään pipoani. Blogatessa tulee tehneeksi väkisinkin hölmöjä mokia. Julkaiset vahingossa puolivalmiin jutun, väität luuta lihaksi ja pässinpäätä paistiksi, koska et ole tarkistanut faktoja kunnolla. Möyhöät, koska et malta – ja on niin hei tosi kiva päästä sanoon mun mielipide intterwebsissä ihan kaikille siis just nyt.

Tsiisus.

Etenkin jotkut alkuaikojen juttuni. Joo. Sen sortin mustavalkoista näsäviisastelua, että nyt saattaisin jättää jutut kirjoittamatta, tai ainakin hengittäisin pari sekuntia ennen julkaise-napin painamista. Mutta silti. Ihmisen pitää uskaltaa olla joskus vähän tyhmä ja honkkeli. Se opettaa ja pitää maan pinnalla. Ja virheensä voi myöntää ihan julkisestikin, kuten itse tein jutussa, jossa pohdin ravintolakritiikkien kirjoittamista. Teki oikeastaan tosi hyvää kertoa tuossa bloggauksessa typerästä ja huonosti kirjoitetusta ravintola-arvostelustani, jota yritin joskus rustata Aamulehden Valo-liitteeseen.

Ja eikös se mene niin, että alle kolmevuotiaat ovat sietämättömiä kitisijöitä, joilla ei ole käytöstapoja, mutta usko omaan kaikkivoipaisuuteen on sitäkin suurempi.  Panen siis kaiken epäkypsyyteni täysin luonnollisen kehityksen piikkiin. Toivon kuitenkin, että kolmen vuoden päästäkin uskallan vielä olla välillä nolo, tyhmä ja äkkipikainen. Se pitää ihmisen ihmisenä, eikä itseään ala tarkastella epätodellisena blogihahmona, jolla kuluu koko päivä yhden kuvan käsittelyyn ja julkaisupäätökseen.

Siispä, kiitos teille lukijani, ja hyvä minä! Arkinen, äkäinen, näsäviisas, laiska, ihan ok-kiva, tavallinen minä.

PS. Koska haluan nyt elää kuten saarnaan, en oikolue juttua enää toiseen kertaan, vaan julkaisen tällaisenaan. Jos siellä on kirjoitusvirheitä, en korjaa. Nyt menen syömään pizzaa ja juomaan kaljaa.

Moi.

PPS. Katsokaa nyt tota kuvaa. Siinä on maitopurkki skumppapullon takana. Ihan kuin minä.

 

14 Kommenttia

  1. Ihanaa kun kirjoitat, älä koskaan lopeta! <3

    • Kiitos! Varsinkin tällä hetkellä tämä blogin rustailu on kyllä mulle tosi tärkeeä. Ja kaikki se mukava pöhinä ja ihmiset, jotka tähän liittyvät.

  2. Onnea kolmevuotiaalle! Sun blogia on kyllä kiva lukea, koska täällä keskitytään olennaiseen, eli ruokaan ja kirjoitat siitä paitsi taitavasti, myös hauskasti. Jatka samaan malliin!

    Ja hei, mihin listaan pitää laittaa nimensä, että pääsee tamperelaiseen bloggaajaskeneen mukaan? 😉

  3. Olipas mukava, että olit koonnut ajatuksiasi koko bloggaamisajalta. Hienoa, että olet jaksanut ja kiitos vielä tuosta Ravinteli Berthan illasta! Se oli yhtälailla hieno muistettava kokemus meille salin pöydissä istuneille!

  4. Kiitokset Heli ja Maiju!

    Ja hei Maiju, sä pääset tähän huikean mystiseen tamperelaiseen bloggaajaskeneen tulemalla vaikka mun luo Noshin vaatekutsuille ensi maanantaina 30.11 klo 18. Tarjolla nakkipiiloja ja skumppaa. 😀

  5. Onnea kolmevuotiaalle!

    Mä en oo kauheesti jaksanut kuvia murehtia. Näissä neliöissä ei kuvauspaikkoja vaan ole kaikki on otettava yhdessä nurkassa hyvin läheltä ilman kelvollista valoa. Ei voi mitään, kun en halua taustalle huonekalujani, pommin jäljiltä olevaa pöytää ja haluan syödä ruokani lämpimänä. Jonkun lisävalon tietysti voisi yrittää virittää, mutta se tarkoittaisi taas yhtä jatkojohtoa. En ole kekdinyt, miksi kotikutoisen kokin kuvien pitäisi näyttää ammattimaisilta studiokuvilta.

  6. Ansku, ihan samojen probleemien kanssa painitaan täällä. Ensinnäkin, luonnonvaloa on talvella tarjolla ihan hiton vähän. Ja annokset nyt vain näyttävät luonnonvalossa paremmilta kuin keinovalossa. Etenkin kaamosaikaan mä ihmettelen, että mistä hitosta nää bloggaajat repivät keittiöönsä tuon ah niin heleän luonnollisen valon, kun sitä on tarjolla ehkä kaksi tuntia.

    Lisäksi me laitamme ruokaa illalla. En todellakaan ala ajoitella kokkailuani sen mukaan, mihin kellonaikaan saan valon kannalta parhaat kuvat blogiin. Ja illalla kun kokkailet ja kuvaat, tarjolla on väkisinkin sitä keinovaloa, joka vielä heijastuu pinnoista aika inhasti. Tosi monilla muilla ruokabloggaajilla näkyisi vielä olevan aina joku ihanan rustiikkinen, mattapintainen puupöytä, johon valo ei heijastu liikaa, ja jonka pinnalle huolettomasti ripotellut jauhot näyttävät samaan aikaan kotoisilta ja juuri sopivasti taiteellisilta – ei meillä. 😀

    Kyllä mä aina vähän noita valoja, kuvakulmia ja annoksen asettelua virittelen. Ja sen verran visualisti olen, että kaunis kuva saa sisimmän hyrräämään. Mutta pääpointtina on kuitenkin päästä syömään, kun ruoka on vielä valmista. Mieluummin nillitän vähemmän ja nautin enemmän. Ja sellainen supervalkoinen, korkeintaan seepialla koristeltu blogi ei ole edes tavoitteeni, en minä ole sellainen. Minun keittiössäni on hajuja, makuja, höyryä, kastikeroiskeita ja sotkua, ja mielestäni se myös kuuluu asiaan.

  7. Jauhot ihan unohdin. Helvetillinen siivo luututa vahingossa pölähtäneitäkin jauhojoa, saatikka kun kissa käy vähän tutustumassa.

    Väittäisin, että hyvien kuvien salaisuus on vaan erinomainen kalusto ja hyvä kuvaaja. Mulla ei ole rahaa, eikä intoa panostaa kameraan ja objektiiviin sellasia summia, että pystyis kuvaamaan ilman salamaa pimeessä kellarissa maksalaatikkoa. Valovoimainen objektiivi jo tekee ihmeitä, vaikka kameran takana kuva muodostetaankin.

  8. Campasimpukka

    Se on kyllä totta, ettei ihan alun kuvia tohdi enää katsoa 😀 Mutteivat ne uudemmatkaan ole aina niin häävejä … Tämä pimeys ja päivien olemattomuus.

    Minulla on ensi keväänä viisivuotissynttärit blogilla, siitä tulee erilainen blogisynttäri, olen silloin pitkällä kävelyllä ja voi olla, että Italia-teema jää jopa kokonaan väliin. Mutta blogi ei lopu!

    Samaa toivon muillekin kivoille tutuille blogeille, ei lopeteta, tehdään blogeja just niin kuin itse halutaan!

  9. Juurikin näin! Itseä varten ja hyvällä sykkeellä.

    Omat kuvat muuten näyttävät ainakin minun silmääni aina jotenkin tyhmiltä, mutta muiden eivät. Olen paljon, paljon armeliaampi muiden blogeille, enkä näe kuvissa niitä likaläikkiä, heijastuksia ja kaikenlaista kökköyttä kuin omissani.

  10. Hei ei niillä superbloggaajilla ole sen kummempi pöytä, vaan niillä on nurkat täynnä noita täysipuisia kuvausalustoja ja vaatehuone täytetty luonnonvalolampuilla ja kamerajalustoilla! 😀

  11. Äh, mua vituttaa jo nyt, kun imuri ja silityslauta kaatuvat aina päälle, kun avaan siivouskaapin, en varmasti hommaa sinne enempää mitään putkia ja lankkuja . 😀

  12. Nakkipiiloja ja skumppaa Nosh-kutsuilla, tarjous josta ei voi kieltäytyä! Sano vaan mille ovelle tuun koputteleen. 😀

  13. Pingback: Tämä blogi olemme me - EMMI NUORGAMEMMI NUORGAM

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.