Olen aivan poikki, kuten monena arki-iltana, samoin mies. Some-kanavieni perusteella voi tosin päätellä muuta. Olenhan ehtinyt narista Instagramin My Storyssa, miten hankalaa tekstin editointi on. Olen kertonut haaveilevani kansantanssiristeilystä (jep), mussuttanut suklaata ja esitellyt leipomaani kurpitsakakkua. Olen märissyt editoimisen vaikeudesta myös Twitterissä ja paheksunut taas jotakin Facebookissa. Olen tehnyt koko päivän töitä kotona meikkamattomana. Ai että on löysää löllöttelyä.
Niin, ulospäin varmaankin onkin. Sen sijaan aivoni kiehuvat. Ne ovat täydellisen uuvuksissa kaikesta siitä informaatiosta, jota olen pyöritellyt päivän aikana mielessäni. Olen editoinut kaksi tekstiä ja suunnitellut kolmea muuta. Vastannut sähköposteihin ja lähettänyt niitä. Hakenut valtavasti tietoa, tarkistanut nimiä, vuosilukuja ja termejä. Miettinyt, mitä kannattaisi laittaa ruoaksi, jotta kasvikset eivät pilaannu jääkaappiin. Suunnitellut seuraavan kahden viikon työurakkaani, juttujen aiheita ja kirjoittamisen jakamista eri päiville.
Mies aloitti työpäivänsä aamupalaverissa. En halua edes ajatella, kuinka moneen mailiin hän on vastannut ja kuinka monta kertaa jokin on keskeyttänyt hänet. Hänen työpäivänsä jatkuu kahdeksalta illalla kotona, koska Jenkkilän bisneskumppanit aloittavat työpäivänsä silloin. Puhelinpalaverin ohella hän yrittää laittaa lapselle iltapalaa samalla, kun minä ladon likapyykiä koneeseen. Saatuamme lapsen nukkumaan lösähdämme sohvalle ja mietimme, miksi olemme taas niin helvetin väsyneitä, vaikka elämämme on niin kovin helppoa.
Tämän viikon somekohu koskee vanhempien välinpitämättömyyttä. Helsingin kaupungin markkinointikampanja julistaa, että välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa. Kuvassa on somemaailmaan uppoutunut äiti ja epätoivoisesti huomiota kerjäävä lapsi.
Kampanja on suututtanut ihmiset, koska moni nainen kokee sen syyllistävän ennen kaikkea äitejä. Kampanjaa on puolusteltu sanomalla, että isä ei ole kuvassa edes somettamassa, koska isät ovat usein niin vähän läsnä lastensa elämässä. Kohu on kuulemma juuri se reaktio, joka haluttiin saada aikaan. Mainos ärsyttää myös siksi, että viestin voidaan tulkita tarkoittavan sitä, että fyysinen väkivalta ei ole enää ongelma, vaan tilalle on tullut vanhempien kännykän näprääminen.
Minua mietitytti tällä viikolla tämä mainos ja pari muuta tekstiä. Lueskelin aamulla Viva-lehteä, jossa oli juttu laulaja Erkki Liikasesta ja hänen vaimostaan Annesta. Pariskunta on ollut yhdessä yli 50 vuotta ja homma toimii, koska työnjako on aina ollut selkeä. Erkki keikkaili, Anne hoiti työnsä lisäksi kodin. Anne kertoi liiton toimivuuden salaisuudeksi sen, että hän on pyrkinyt noudattamaan Erkin ohjetta ”kotiin täytyy olla hyvä olla”.
Juttu sai minut muistelemaan Hesarin kuukausiliitteen artikkelia Mika Waltarin kodista. Siinä mainittiin ohimennen, että Mikan vaimo Marjatta Waltari oli kotirouva. Parilla oli vain yksi lapsi, mutta heillä oli siitä huolimatta sekä lapsenhoitaja että kodinhoitaja.
Kaiken tämän ajatteleminen sai minut huokaisemaan jälleen kerran, että voi saatana tätä elämää. Voi saatana tätä syyllistämisen määrää, voi saatana tätä ymmärtämättömyyttä ja voi saatana näitä yleistyksiä, joita nykyihmiset joutuvat kuuntelemaan. Niitä tulee wanhemmilta ja wiisaammilta, keskustelupalstojen kaikkitietäviltä ja medioiden mielipideautomaateilta.
Ei, en kiellä sitä, etteikö Suomessa olisi huonoja vanhempia, jotka kohtelevat lapsiaan henkisesti ja fyysisesti kaltoin. En kiellä sitä, etteikö nykyaika olisi monessa mielessä helppoa ja hauskaa. Onhan se nyt kiva, että Whirlpool pesee pyykit, eikä niitä tarvitse liottaa paljain käsin avannossa. Kenenkään kodissa on tuskin enää luteita, eikä köyhien tarvitse myydä lapsiaan huutolaisiksi.
Epäkohdista pitää puhua. Sitä kovempaan ääneen, mitä heikompia ihmisiä epäkohdat sortavat. Siitä huolimatta olisi kiva, että nykyaikuisille annettaisiin myös tunnustusta.
Sen lisäksi, että vanhemmat somettavat ja hörppivät lattea, he pitävät lapsistaan parempaa huolta kuin koskaan aikaisemmin. Esimerkiksi lasten tapaturma- ja väkivaltakuolemien määrä on laskenut jyrkästi 70-luvulta lähtien. Vanhemmat myös viettävät tutkitusti lastensa kanssa enemmän aikaa kuin aikaisemmin. Aniharvalla keskiluokkaisella tai varakkaammallakaan on lasten- tai kodinhoitaja. Me teemme itse lastemme ruoan, pesemme lattiamme ja käymme perhemuskareissa. On väärin leimata kokonainen sukupolvi itsekkäiksi somevanhemmiksi.
Oli nykyaikuisella lapsia tai ei, hän saa osansa pullamössöhöpinästä myös työelämässä. Elämämme on kuulemma helvetin helppoa, koska tietokoneet tekevät kaiken työn ja kahvikin tulee automaatista. Se, että vanhempien ihmisten on vaikea päästä sisään digitalisoituvaan maailmaan, on kuulemma ymmärrettävää. Eivät he ole tottuneet sellaiseen.
Niin, eivät ole. Me olemme ja meidän on pakko, vaikka emme aina haluaisi ja jaksaisi. Emme voi olettaa, että kodinhoitaja tai vaimo pyörittää huushollia. Emme voi huikata lähtiessämme, että ”kotiin pitää olla kiva tulla, teetkö hei iltapalaksi lihapullia”. Emme voi rutista, että sähköposteihin vastaaminen on ärsyttävää, koska muuten suuri osa töistämme jäisi hunningolle.
Nykyvanhemmat ovat vastuussa sekä lapsista, pyykistä että palavereista, ja joskus kaikkien näiden maailmojen kannattelu omilla harteilla on jumalattoman raskasta. Kuinka monta kertaa pyykkääjän piti keskeyttää työnsä sähköpostin vuoksi? Tarvitsiko puiden pilkkojan pyörittää mielessään miljoonaa eri briiffiä, muistiota ja päivämäärää? Ei tarvinnut. Juu juu, hän mietti joka päivä, kuolisiko perhe nälkään. Se on hirvittävä huoli. Tietotyöläisen huolet ovat sen rinnalla erilaisia, mutta se, ovatko ne pienempiä, onkin sitten eri juttu. Huolet pitää suhteuttaa todellisuuteen, jossa elämme.
Jos tietotyöläinen mokaa, hän tuskin kuolee nälkään. Mokista ja huonosta tuurista voi kuitenkin versoa ongelmia, jotka haavoittavat tässä yhteiskunnassa elävää ihmistä. Haavoittavia ongelmia ovat esimerkiksi masennus, uupumus, työttömyys, syrjäytyminen ja yksinäisyys.
En halua heittäytyä liian dramaattiseksi. Ei tämä meikäläisen työpäivän jälkeinen väsymys onneksi burn outiin johda. Mutta se on kuitenkin väsymystä siinä missä fyysisen työn aiheuttama lihasten kolotuskin. Vähästä valittajia ja huonoja vanhempia on ollut aina, valitettavasti tulee aina olemaan. Toivon, että kaikkia ruuhkavuosien puristuksissa painivia ei kuitenkaan leimattaisi pädiä räplääviksi pullaposkiksi, jotka eivät välitä lapsistaan eivätkä tee oikeita töitä.
Ai niin. Se nyrkkipyykin huljuttelu avannossa johtaisi nykyään varmaankin lastensuojeluilmoitukseen.
Mukulathan oli tapana paimentaa ennen kotitöihin pienestä pitäen. Todennäköisesti siellä avannossa lilluisi myös pieni paleltunut käsipari. Ja vaikka ei lilluisi, joku soittaisi kuitenkin sossuun. Kun niiden lasten kanssa kuuluu olla, läsnäolevasti. Leikkiä ja höpötellä ja katsoa silmiin. Mutta tuolla tuo äiti vain uittaa lakanoita järvessä ja lapset juoksevat pitkin metsiä. Kukaan ei katso niiden perään ja perheen vuorovaikutuskin on mitä sattuu.
PS. Joka toinen viikko mediassa kauhistellaan nykyvanhempien laiskuutta ja välinpitämättömyyttä. Joka toinen viikko taas paheksutaan lapsiaan lelliviä kiintymysäitejä ja -isejä, jotka haluavat erityiselle ja ihmeelliselle Pyry-Einarilleen sitä ja tätä. Voisitteko viisaat ihmiset pliis päättää, kumpia me oikein olemme?
PPS. Harrastakaa ihmiset mieluummin tätä somea kuin mattojen kutomista tai ryijyjä. Lattemamman kirjoittaman huonon bloggauksen voi ohittaa, mutta mitäs teet mummon rakkaudella kirjomalle, helvetin rumalle ryijylle? Häh? Se on pakko ripustaa olohuoneen seinälle, ja ryijyn kohdalle jää vuosien saatossa vaalea neliö.
Perinneharrastukset ovat saatanasta, samoin kaikki, mikä liittyy puuhun tai pettuun.
Onneksi on netti.
