70-luvun ruoka

Et hei maksamuhennoksella päällystettyä banaanisalaattia ottais? Kurkistus 70-luvun keittiöön

Sain äidiltäni jouluna pinon vanhoja Menu-lehtiä, joita olen selaillut nyt muutaman viikon naurusta tirskuen. Voin kertoa, että vanhat aikakauslehdet ovat pirun hauska tapa viihdyttää vieraita vaikka ravintolaillan jatkoilla. Lehdet ovat keväältä ja kesältä 1977.

Lehtiin liittyy hauska detalji. Ne ovat nimittäin tulleet Sylvi Haikoselle, joka on yksi tamperelaisen ravintolakulttuurin legendoista. Sylvi oli vuosikaudet Tillikassa töissä, ja vanhempani tutustuivat siellä häneen. Lehdet ovat joskus kulkeutuneet äidilleni, joka löysi ne nyt, lähes 40 vuoden jälkeen.

 

 

Lehdistä huomaa, miten valtavasti suomalainen ruokakulttuuri on kehittynyt muutamassa kymmenessä vuodessa. 70-luvun lopulla eksotiikan huippua edustavat tanskalaiset voileivät, joille on omistettu peräti kokonainen numero.

Samassa aviisissa esitellään aivan erityistä tanskalaista ruoanlaittomenetelmää, savipadassa hauduttamista. Tästä tuli mummola mieleen. Mummoni haudutti kaikki paremmat pataruoat savipadassa, ja sitä jaksettiin aina ihmetellä ja päivitellä. ”Että oikein savipadassa haudutit, aijai”.

70-luvun ruoka

Ehkä silmiinpistävintä resepteissä on niiden yksinkertaisuus nykykokkailuun verrattuna. Mausteita käytetään vähän ja yksipuolisesti. Reseptistä toiseen toistuvat suola, pippuri ja laakerinkehti. Jos ruokaan halutaan erityistä ytyä, joukkoon voidaan lisätä hieman meiramia, kuminaa tai neilikkaa. Yhdessäkään reseptissä ei mainita nykyisiä perusyrttejä, siis basilikaa, oreganoa, minttua tai korianteria. Eipä niitä tainnut Suomesta saadakaan, ehkä kuivattuna isommista kaupoista.

Toisaalta näitä vanhoja, pataruokiin sopivia mausteita käytetään nykyään vähemmän. Kuinka monen arkimausteisiin kuuluvat vaikkapa lipstikka tai laakerinlehti? Sen sijaan 2000-luvun suosikki, chili, loistaa poissaolollaan. Tulisin bongaamani resepti taitaa olla curryvartaiden ohje. Marinadiin tulee peräti 4 teelusikallista currya. Eikä sitten muuta. Jeps, ei edes suolaa. Porsaan sisäfilee saa kaverikseen pekonia, banaania ja niin kovin herkullisia säilykeananasrenkaita. Kuvatekstissä lupaillaan, että vartaat maistuvat voimakkaiden mausteiden ystäville.

Toisessa lehdessä on kiinalaisen kukkakaalin ohje. Kiinalaisinta koko soosissa taitaa olla soija. Sen kaveriksi keitellään kukkakaalia, nauhapastaa, sianlihaa ja sipulia. Mausteeksi kokonaiset 2 ruokalusikallista soijaa, hieman lihalientä ja suurusteeksi maissijauhoja. Huh huh, uskaltaakohan näin eksoottista sörsseliä edes maistaa, eihän siinä ole perunaakaan.

70-luvun ruokalehdet

Kukkakaali ja ananas tuntuvat olevan aikakauden muotiraaka-aineita. Halpoja herkkuja esittelevässä numerossa kukkakaalille on omistettu useita aukeamia. On muun muassa maustettu kukkakaali, johon tulee peräti teelusikallinen rosmariinia ja puolikas teelusikallinen muskottia. Puolalaista kukkakaalia kuvaillaan todelliseksi herkuttelijan ruoaksi. En ihan päässyt hajulle siitä, mikä tekee tästä ruokalajista erityisen puolalaisen. Kukkakaalin lisäksi siihen tulee vain korrppujauhoja, voita, persiljaa ja yksi kovaksi keitetty muna. Ehkä se on sitten se muna.

Värikäs kukkakaalisalaatti puolestaan syntyy kukkakaalista, pakastevihanneksista ja ripauksesta paprikajauhetta. 70-luvun lehdistä näkee muutenkin sen, että einesten käyttöä ei hävetä, päinvastoin. Bearnaise-kastike neuvotaan valmistamaan näppärästi jauheesta, ja modernien säilykkeiden käyttö on edistyksellisyyden merkki.

retroruoka

retroherkku

Siitä on kuitenkin annettava pisteet, että tutusta kotimaisesta raaka-aineesta on varioitu monenmoista. Nykypäivänä virittelisin kukkakaalia varmaankin etnisempään suuntaan, esimerkiksi erilaisiksi kasviscurryiksi. Mutta monesti reseptejä selatessani mietin, mitä järkeä on käyttää ympäri vuoden vaikkapa paprikoita ja tomaatteja? Miksi tavallinen porkkana, kaali tai palsternakka jopa pelottavat 2010-luvun kokkailijaa? Olen monesti saanut kummeksuvia katseita, kun olen kertonut käyttäväni pastakastikkeissa ja keitoissa lanttua, kaalia, palsternakkaa ja selleriä. Mitä tuolla kaapissa nyt kulloinkin sattuu olemaan.

Kaalin lisäksi resepteissä vilahtelee mainitsemani ananas. Tuoretta ananasta kehotetaan käyttämään harvoin. Suurin osa ohjeista on hyvin yksinkertaisia variaatioita säilykeananaksesta ja -kirsikoista. Ananas naitetaan yhteen niin rapujen, makkaroiden, porsaanfileen, pekonin, piparkakkujen ja jäätelön kanssa. Jopa puolukoiden. Ananas ja puolukka, suklaalastujen ja konjakin kera. Hmmm. Kuulostaa hiukan turhan innovatiiviselta makuuni. Ja jotenkin sitä itse keksii kymmeniä hienompia makeita kuin jälkiruokien kuningattareksi kehuttu, liivatteesta, kekseistä ja säilykeananaksesta syntyvä charlotte.

Parhaat pisteet vetää kuitenkin elsassilainen ananassalaatti. Kun haluat jotain oikein hyvää, kai sinunkin mieleesi pulpahtaa ensimmäisenä, että hei, otanpa ananaksen, täytän sen porsaankasslerilla, omenalla ja hapankaalilla. Höysteeksi hieman majoneesia, kermaa, tilliä ja rosmariinia. Ah, mikä makujen sinfonia! Koko komeus tarjoillaan näyttävästi koverretun ananaksen sisältä.

70-luvun ruoka

retroherkut

ananascharlotte

kaali-ananassalaatti
Uh. Jo tuota kuvaa katsoessa tulee kamalia flashbackeja 90-luvun kouluruokailusta. Tarjolla oli aina niin kaali-ananasraastetta ja aivan käsittämätöntä mössöä, jossa oli sekaisin kaalia ja puolukkahilloa.

Ananaksen lisäksi muutkin hedelmät näyttävät olleen vielä 70-luvulla melkoista ylellisyyttä. Ne riittävät moniin jälkiruokiin sellaisenaan, ja höysteeksi lisätään vain kermavaahtoa, suklaakastiketta ja makeita alkoholijuomia. Esimerkiksi päärynät kauniin Helenan tapaan sisältää päärynöiden lisäksi vain kanelia, sokeria, vaniljajäätelöä, vahvaa kahvia ja taloussuklaata. Roomalaisen sotapäällikkö Luculluksen mukaan nimetty hedelmäsalaatti syntyy greipeistä, jotka täytetään riisillä, liköörillä, kermavaahdolla ja säilykekirsikoilla.

Todellista glamouria. Ja mieti nyt. Ne ovat oikein Luculluksen greipit, eivät mitkä tahansa riisillä täytety happamat sitrushedelmät.

70-luvun ruoka

menneiden aikojen jälkiruoat
70-luvun ruoka

Kasviksilla ei juhlita näissä resepteissä. Yleisimmät käytetyt kasvikset ovat peruna, kaali ja erilaiset säilykevihannekset ja -sienet. Paprikaa ja tomaatteja näin vain parissa reseptissä. Munakoisosta ja kesäkurpitsasta harva varmaan edes tiesi. Kasviksia ei juurikaan yhdistellä, vaan sienimukakkaassa on vain sieniä, kukkakkaalia ja tonnikalaa -annoksessa tasan sitä kukkakaalia ja tonnikalaa.

Kasvisruoat ovat hyvin yksinkertaisia, enkä yhtään ihmettele, että vegetarismia on pidetty suorastaan masokistisena vaihtoehtona. Vai mitä tuumit tästä sveitsiläisen tohtori Bircher-Bennerin kehittämästä terveellisestä kuminaperunoita ja rahkaa -annoksesta? Miksi minä näen tässä kuvassa itsepintaisesti inhottavia loismatoja?

70-luvun ruoka
70-luvusta puhuttaessa mieleeni tulevat ananaksella koristellun porsaanleikkeen lisäksi aina katkarapu-avokadococktailit. Avokadon lisäksi sikurisalaatti näyttää olleen ylellisyystuote, jota kuvaillaan vielä hienommaksi ja kalliimmaksi kasvikseksi kuin samansukuinen endiivi. Resepteissä muistetaan mainita sekin, että sikurisalaatti on kevyttä. 100 grammassa on vain 17 kilokaloria.

Krhm.

Terveysvaikutukset vain taitavat haihtua taivaan tuuliin, jos sikuri tarjoillaan näin.

sikurisalaatti

Mikäs olisikaan leivitystä juhlavampi tapa minkä tahansa ruokalajin tarjoiluun, vaikka salaatin! Ehkä pitäisi virittää tästä reseptistä vuoden 2016 versio ja leivittää vaikka lehtikaalia. Vähän laihaa sianlihaa ja muskotilla maustettua rahkakastiketta kylkeen ja tilliä päälle, nam!

Ja tokihan ne katkaravutkin sieltä löytyivät. Sikuria voi kuule tarjota ihan minkä tahansa kanssa, rapujen, lihan, pähkinöiden, säilykemandariinien, you name it. Lisukkeeksi kastike, jossa on sekä aurajuustoa että smetanaa että majoneesia että öljyä. Sydän kiittää sydämen ystävää. Mutta hei, vain 17 kaloria 100 grammassa. Vain 17 kaloria.

70-luvun ruoka

Mutta älä nyt hyvä ihminen luule, että leivitetty sikuri olisi jotenkin hardcorea. 70-luvun salaatteihin perehtyminen on todellinen matka pimeyden sydämeen. Luin pari vuotta sitten Pentti Saarikosken päiväkirjoja. Penahan keskittyi lähinnä kehonsa nesteyttämiseen, mutta muutettuaan 70-luvulla Mia Bernerin luo Ruotsiin hän alkoi myös kokata. Sappinesteet nousivat suuhun, kun lueskelin Saarikosken salaattireseptiä, johon tuli silliä, banaaneja, mansikoita, porkkanaa ja selleriä. Kuvittelin, että sörsseli on vain yhden uusavuttoman juopporunoilijan sävellys, mutta ehei.

Aloitetaanpa kevyesti herkkusieni-parsasalaatista, joka sopii kuulemma pieneen iltanälkään. Itseäni ajatus tölkkiparsan, tölkkisienten, tomaatin, voin, viinietikan ja persiljan yhdistelmästä tökkii sen verran, että iltanälkä haihtuu tehokkaasti. Myöskään annoksen esillepano ei nosta ruokahaluani merkittävästi.

Todellisen makuelämyksen tarjoaa kuitenkin salaatti Duchesse, jonka hehkutetaan kelpaavan vaikka herttuattarelle. Tämä salaattien aatelinen syntyy tölkkiparsasta, selleristä, perunoista, banaanista, tomaatista, iduista ja tillistä. Sitten vielä kastike majoneesista, jugurtista, kermasta, sitruunasta ja valkopippurista ja ei kun nauttimaan.

70-luvun lehtien stailaus on kovin pelkistettyä nykyajan kuviin verrattuna. Missään ei näy ruokablogeistakin tuttuja tikkuisia -ei kun siis rustiikkisia puupöytiä, rutistettuja pellavaliinoja, jauhopölyä ja sinne tänne siroteltuja siemeniä. Padan kansi asetetaan korkeintaan leikkisästi kallelleen pataa vasten, viereen pätkäistään patonki ja taustalle punaviinilasi – jonka sisältö on oikeasti marjamehua.

Osa kuvista on suorastaan inhorealistisia. Tämän kuvan perusteella en nyt heti kiljahda riemusta ja päätä loihtia maksamuhennoksella, tölkkisienillä, sitruunalla ja ananaksella täytettyä paahtoleipää.

maksaleipä

Aikakauden sukupuoliroolit välittyvät Menu-lehdestä. Päätoimittaja on tietenkin mies, mutta toimitustyöstä ja reseptiikasta vastaavat vain naiset. Taittaja tosin näkyy olleen mies, kun on vähän teknisempää hommaa nääs. Talous- ja levikkipäälliköiden jobit ovat luonnollisesti miesten heinää. Toimittajien koulutukseksi ja titteleiksi kerrotaan kotitalousopettaja, maa- ja metsätaloustieteiden maisteri sekä suurtalouden emäntä. Kaukana ovat vielä ne ajat, kun tatuoidut mieskokit valtaavat ruokalehtien sivut, ja alalle kouluttamattomat bloggaajat pääsevät jakamaan omat suosikkireseptinsä.

Lehdessä pitää kolumnia nimimerkki Patarouva, ja yhden tekstin aihe on ”mies keittiössä”. Aihetta käsitellään leikillisesti. Patarouva jakaa miehet viiteen kategoriaan, joita ovat kannenraottelijat, kaappisyöpöt, herkuttelevat herrat, salakeittäjät ja asianharrastajat. Vain viimeksi mainitut harrastavat ruoanlaittoa julkisesti ja ylpeästi. Muuten miehen rooli on olla passattava, vähän avuton reppana, joka toisaalta huomauttaa hanakasti, jos ruoka ei ole hänen mieleensä.

Kolumninsa lopussa Patarouva vakavoituu. Hän toivoo, että miehet uskaltautuvat keittiöön jo pienestä pitäen, ja poikia rohkaistaisiin osallistumaan enemmän kotitaloustunneilla.

Pakko kopioida tähän vielä pari Patarouvan mehukkainta lausetta:

”Mies on aina ollut metsästäjä. Ihan aluksi hän metsästi itselleen naisen ja alisti tämän keittäjäkseen, herkkujen loihtijaksi.”

”Mies menee ravintolaan. Lounaalle, päivälliselle, illalliselle. Jos nainen käyttäisi osankaan noista rahoista talousmenoihinsa, siitä seuraisi myrsky aamukahvipöydässä.”

”Mikä ihana keitos siitä tuleekaan, kun yhdistetään naisen kokemus ja miehen ennakkaoluulottomuus, hänen maustamisvinkkinsä ja kaikki ne ideat, jotka mies on imenyt itseensä lehdistä, kirjoista sekä lukuisista työmaalounaistaan.”

Patarouvan kommentit ovat osittain ironisia, osittain täyttä totta. Osittain ne vain vahvistavat niitä stereotypioita, joiden kolumnisti toivoo murtuvan – ja jotka ovat onneksi murtuneet ja edelleen murtumassa. Yksi asia vain tuntuu pitävän vieläkin harmillisen paljon paikkansa:

”Maailmankuulujen mieskokkien nimiä kuulee aina, naiskokkien ei.”

Niin se valitettavasti tuntuu olevan edelleen. Tiedä sitten, mikä siihen on syynä. Varmaan osittain se, että naiset kokevat perhe-elämän ja kokin uran yhdistämisen mahdottomammaksi kuin miehet. Nämä valinnat kun eivät ole vain yhden ihmisen valintoja. Naisten uravalintoihin vaikuttaa edelleen selkästi se, kuinka halukas puoliso on auttamaan ja joustamaan, millaiset tukiverkostot perheellä on ja kuinka suuren osan päivähoitomaksut lohkaisevat palkasta.

Toisaalta tunnen kyllä monia ravintola-alalla työskenteleviä miehiäkin, jotka ovat vaihtaneet työtehtäviä tai koko alaa tajuttuaan, miten ilta- ja viikonloppupainotteista ja sitovaa työ on. Mukaan lukien ihan oma siippani, joka hyppäsi suoraan ravintolakoulusta teekkarihaalareihin. Hyvä puoli on se, että minä saan nauttia iltaisin paikalla olevasta puolisosta ja hyvistä pöperöistä 😀

vanhat mainokset
vanhat mainokset
Yleisvaikutelma 70-luvun lopun ruoasta on kovin lihapitoinen. Saksalaisessa lihapadassa on todellakin lihaa: broilerinkoipia, pekonia, porsaanfilettä ja naudanmaksaa. Maustaminen on hyvin yksinkertaista, ja ruokaan kuin ruokaan sujautetaan voita tai margariinia, jopa salaattiin. Kastikkeet ovat rasvaisia, ja niissä saattaa olla sekaisin kolmea tai neljää jynkkyä ainesosaa, kuten majoneesia, kermaa, ranskankermaa ja öljyä.

Toisaalta resepteissä on välillä hassu logiikka. Samaan ruokaan tulee sekä pekonia että laihaa sianlihaa, ja ohjeessa painotetaan, että sianlihan pitää sitten olla todellakin laihaa. Erään salaatin kastikkeeseen tulee kuohukermaa, mutta kevytmajoneesia. Onko tässä nyt tarkoitus keventää jotakin?

Mutta jäi näistä lehdistä jotain itämäänkin mieleen, esimerkiksi liemet. Vaikka mausteita käytetään niukasti ja pakastevihannekset jyräävät kasvislisukkeissa, kunnollista liha- ja kanalientä osataan arvostaa. Kuinkas moni keittelee nykyään koskaan itse liemiä? Myönnän tekeväni sitä itsekin hävettävän harvoin. Pitäisikin taas keittää peuranroippeista ja juureksista lientä ja laittaa sitä pakkaseen valmiiksi. Kunhan saadaan tyhjennettyä boksia hiukan marjoista.

Resepteistä tuli myös kivalla tavalla back to basics -fiilis. Välillä tuntuu siltä, että nykyään resepteihin lisätään esimerkiksi granaattiomenaa ja manteleita ihan vain siksi, että kaikessa nyt pitää olla granaattiomenaa ja manteleita. Eksoottiset ei-sesongin hedelmät ja kasvikset sekä pähkinät kasvattavat arkista ruokalaskua aika paljon, eikä ilmasto tykkää siitä, että kaikkea on saatavilla aina ja ihan helvetillisiä määriä. Sen lisäksi, että osaamme kokata kymmentä erilaista maustetahnaa, olisi hyvä, jos osaisimme pyöräyttää jotakin maukasta ihan vain kaalista.

Ja tietenkin vähän öljyssä lilluvia säilykesieniä, pari ananasviipaletta, kauhallinen maksakastiketta ja hapankermaa siihen päälle, ai ai. Älä unohda persiljatupsua!

PS. Meinasin unohtaa tämän. Bismarckin silli on loogisesti nimetty Bismarckin mukaan, joka ei erityisesti sillistä pitänyt. Älkää kysykö. Minulla ei ole vastauksia. Minulla on vain näitä kuvia.

 

9 kommenttia

  1. Minä keitän itse liemet! Ja yritän levittää liemien ihanuutta eteenpäin, eli vaikka ne eivät periaatteessa tarvitse mitään reseptejä, laitan niitä kumminkin blogiin säännöllisin väliajoin. Viimeksi laitoin sinne kaksi peuralientä, tumman ja vaalean. Keitän pikkuliemiä myös kaikenlaisista jämistä, kuten grillibroilerin luista (joo, syödään meillä joskus niitäkin) ja vaikka kasvisten ylijäävistä osista, Ja kyllä, käytän lipstikkaa ja laakerinlehteä paljon, samoin tilliä. Ja suosin valkopippuria, vaikka kaikki tunkevat mustapippuria joka paikkaan, ja käytän myös vanhaa hyvää maustepippuria. Perusasiat pysyy, ja aina välillä ovat trendikkäitäkin 😉

    Kyllähän se 70-luku oli varmaan ankeita aikaa suomalaisessa ruokaperinteessä, jossei nyt nälänhätiä lasketa mukaan. Alkoi jo siitä, että vastasyntyneille piti antaa appselsiinimehua imettämisen sijaan, kun kerran siinä mehussa oli c-vitamiinia tai jotain. Toisaalta, eihän tämä nykytilannekaan ole tarkoituksenmukainen että kaikkea saa kaiken aikaa.

    Tuohon aikaan annoskoot olivat muuten vielä järkeviä. Eli vaikka lihaa syötiin ”paljon”, ei sitä määrällisesti kuitenkaan syöty samalla tapaa kuin nykyään. Ja silloin oli vielä eroa juhlalla ja arjella, nykyään syödään yleisemmin kuin olisi juhla aina. Tai näin ajattelen. Mutta onneksi ei olla enää 70-luvulla, tämä aikamatka taas todisti sen.

    • Mä aina ihailenkin sinun ihania liemiäsi!

      Tuota tuoremehua taidettiin juottaa vielä melkein 90-luvun alkuun. Muistelen latkineeni sitä itse lapsena 80-luvulla, ja olisikohan siskollekin vielä 90-luvun alussa juotettu sitä. Ja valkopippuri, mä olen myös alkanut käyttää sitä uudelleen tietyissä ruoissa! Tosin annostelun kanssa pitää olla tarkempi kuin mustan kanssa, pippurista tulee muuten jotenkin tympeä jälkimaku. Ja roseepippurista pidän myös, sekin taitaa olla todella epätrendikästä tällä hetkellä.

  2. Ai niin, unohdin sanoa, että tuohon aikaan curry.mausteseoksessa oli yleensä aina suolaa. Todennäköisesti yli puolet, eli kyllä ruokaan suolaa tuli, maustetta sitten vähän vähemmän 😀

  3. Ihan mahtava kirjoitus! Tämä katsaus oli alkuvuoden merkittävin (ruoka)kulttuuriteko.

    PS. Puolison mielestä meillä syödään piakkoin elsassilaista ananassalaattia. Kiitti.

  4. voi luoja. VOI LUOJA 🙂 kaikessa koomisuudessaan tämä antoi taas kivasti perspektiiviä asioihin – onneksi näissä asioissa on tultu melkoisin harppauksin eteenpäin. Kiitos päivän nauruista 🙂

  5. Kyllähän näistä tuli paljonkin muistoja 70-luvulta. Äidinkin kätköissä voi hyvinkin olla näitä lehtiä, vaikka hänen ruokalehtensä oli muistini mukaan Kasari, jolla viitataan siis keittoastiaan, ei vuosikymmeneen.

    Kannattaa katsoa myös Vanamon ja Kolmosen 70-luvun ruokaohjelmia, niitä tulee yleensä kesäisin Teemalta uusintana. Mustavalkoisuus antaa ankeuteen ihan uuden tulokulman. Eikä suolan määrässä pihistellä!

  6. Vanamon ja Kolmosen kokkiohjelmia tuli taas Teemalta joulun alla, ja pakkohan niitä oli katsella. Siis jo ihan sen mieskaksikon sympaattisen höpinän ja nokittelun vuoksi. Ensin lanttumussakka tulille, vähän ruiskuorta päälle, saunaan, Kalevala-henkinen sarkapaita päälle ja nauttimaan. Kyytipojaksi hörppy raikasta naurismehua!

    Mulla alkoi nyt pyöriä mielessä kaikki eri vuosikymmenten ruokahupsutukset. Muistan, että omassa lapsuudessani 80- ja 90-luvuilla eineksillä ei ollut vielä pahaa kaikua. Oli tosi siistiä, jos jääkaappi oli täynnä erilaisia valmiskebabeja, -pizzoja ja -kiusauksia. Vähän niin kuin olisi saanut viimeisintä mallia olevan iPhonen. Bestikseni perheessä ei koskaan syöty eineksiä, koska heillä oli iso perhe, ja valmisruoat olivat heidän mielestään liian kalliita. Oli kuulemma luksusta päästä meille kylään, kun jääkaappimme pursuili valmishamppareita ja pakastin oli täynnä Jäätelöautosta ostettuja hervottoman kokoisia jädepaketteja.

    Jäätelöauto. Sekin tuntuu aivan absurdilta keksinnöltä nyt. Siis jäätelöauto Suomessa? Kuinka monessa perheessä vedetään oikeasti niin paljon jäätelöä ympäri vuoden, että toiminta voi olla kannattavaa. Eikös se mennytkin konkkaan, mutta joku sitten kai elvytti toiminnan? Muistan oikein hätkähtäneeni, kun jonkin aikaa sitten kuulin taas jäätelöauton tunnusmusiikin.

    Ja 2000-luvun alku, voi miten eksoottinen yhdistelmä olikaan tomaatti-basilika-mozzarella. Ja pesto, herramunjee! Italiassa reissannut kaverini opetti minut näihin makuihin lukiossa. Oli niin yybercoolia istua Siilinkarin kahvilassa röökaamassa ja nautiskella samalla lattea ja tomaatti-mozzarellafocacciaa.

  7. Ihana nostalgiapläjäys. Tosin pitää muistaa, että Menu on varmaan ollut jossain määrin harrastelehti – eihän nykyistä Makuakaan lueta joka huushollissa… Eli esim. meillä ei syöty katkarapuja, ananaksesta tehtiin vain rahkaa kermaa säästämättä ja kaiken kaikkiaan ruualla ei kokeiltu. Jokainen ruokalaji tehtiin lainkuuliaisesti sen ruokalajin ohjeella. Mutta trendit lehdestä tosiaan näkyvät!
    Itsekin olen muuten nyt vanhemmilla päivilläni alkanut uudestaan käyttää vuosia unhossa olleita mauste- ja valkopippuria. Hyvää, ja reilummalla kädellä.
    Niin, ja meillä oli tuore ananas kerran vuodessa jouluisessa hedelmäasetelmassa. Syötiin uunnavuonna, enkä muista ostettiinko se Isolta Kylältä, vai tilattiinko kyläkauppaan.
    P.S. Sunnuntaisin äiti keitti painekeittimessä broilerin (niitä oli jo pakasteena, ei siis kana) ja se maustettiin curryllä, jonka suolan määrä todella piti maustamisen aisoissa!

    • Juu, nämä Menut ovat tosiaan tulleet ravintola-alan ammattilaiselle. Mä muistan, että katkaravut olivat suurta herkkuani kun olin pieni, joskus 80-luvulla. Niitä ostettiin aina kalatiskiltä jäärouheen seasta rasiaan, ja pistelin rapuja sellaisenaan poskeeni kotona. Ananas ja vesimeloni olivat jotain ihan käsittämättömän eksoottista ja hienoa jo siksikin, että niistä sai koverrettua ja leikattua kaikkea hienoa. Voi herranjestas sitä riemua, kun sain ensimmäistä kertaa kovertaa vesimelonista samanlaisen kynttilälyhdyn kuin kaikissa jenkkiläisissä Halloween-leffoissa. 😀

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*