Huhtikuu. Vuodenajoista kivuliain, avohaava. Se masentaa minua ja monia muita vähintään yhtä paljon kuin marraskuu. Enemmänkin, eri tavalla.
Kevätmasennus on tehnyt tuloaan jo muutaman viikon. Ei paha sellainen, mutta ikävä kuitenkin. Kuten Laura kuvasi osuvasti jo viime kuussa, kevät aiheuttaa minullekin ”voi hyvä luoja” -reaktion. Kalpea, kylmien ja kuumien päivien vuorottelusta hämmentynyt iho näppylöineen ja maksaläikkineen yllättää joka vuosi. Samoin kalvakkaa ihoa vasten liian tumma tukka, tyvestä puskeva harmaa ja meikkivoiteen tahrima takinkaulus. Vaatevalinnat, jotka ovat joka päivä liian kylmiä, kuumia, hiostavia ja hiertäviä. Helvetin typerän näköisiä.
Huhtikuussa peiliin tulee katsottua monella muullakin tavalla. Marraskuussa kärsin lähinnä väsymyksestä ja turtumuksesta. Huhtikuussa väsymykseen sekoittuu valon lisääntymisen aiheuttamaa huonovointisuutta, univaikeuksia ja ajoittaista hyperaktiivisuutta. Työpäivät tuntuvat tahmeilta, mutta illalla koneisto kiihtyy. Erehdyn googlailemaan vääriä asioita ja vääriä ihmisiä. Hakemalla haen ja miettimällä mietin asioita, joita en ole ehtinyt ja älynnyt tehdä ja joissa olen surkea.
Siinä sitä sitten mennään. Tähän masentuneeseen kiihtymykseen eivät tehoa ristikot, Kotikatu-maratonit tai meditointi. Makaan sängyssä, kuulen jokaisen narahduksen ja ärsyynnyn jokaisesta valoläikästä. Mietin, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä, miten vähän olen saanut aikaan.
Lukiossa psykologianopettajamme puhui tunnistetusta huhtikuumasennuksesta ja kevätpiikistä itsemurhatilastoissa. Hän pohti, että ehkä lisääntyvä valo paljastaa paitsi lakastuneen ruohon, myös ihmisen rujouden. Oma keskeneräisyys ja epäonnistumiset tuntuvat sietämättömiltä, kun luonto alkaa elpyä. Kun vielä kaikkialla toitotetaan kevätsiivousta, bikinikuntoa, ylioppilaskirjoituksia, kesätöitä, pääsykokeita ja lomia, ahdistus on taattu.
Kevätmasennukseeni liittyy paitsi kiihtymystä kaikesta siitä, mikä pitäisi tehdä ihan just nyt heti, myös surua kaikesta siitä, mille en enää mahda mitään. Olen huomannut, etten ole tämän katkeran haikeuden kanssa yksin. Kevät on aikaa, jolloin surraan syntymättömiä lapsia ja kuolleita rakkauksia, kadonneita ystäviä ja menetettyjä tilaisuuksia. Keväällä mietitään, miksi en silloin uskaltanut. Miksi en sanonut, miksi en kieltänyt. Miksi en suostunut ja miksi en yrittänyt.
Nuorempana kevätahdistus liittyi konkreettisiin, sillä hetkellä ajankohtaisiin asioihin. Stressasin kokeita ja kevättodistuksen arvosanaa, kirjoituksia ja pääsykokeita. Yliopistossa huhtikuu oli sietämätöntä aikaa. Parhaat kesätyöpaikat oli jaettu, mielessä takoi cv ja rahojen riittävyys. Paniikista versoi hillitön kateus niitä kohtaan, jotka pääsivät tiedottajiksi suuriin firmoihin tai kesätoimittajiksi Ylelle.
Lopulta pyörin kaiket yöt unettomana ja mietin, mitä typeryyksiä olin kirjoittanut työhakemuksiini. Miksi en ottanut sivuaineeksi kauppatieteitä tai historiaa? Miksi en hakenut aikoinaan helpommalle alalle ja päässyt suoraan lukiosta yliopistoon? Ei olisi tullut välivuosia ja olisin jo töissä, helpommalla ja varmemmalla alalla.
Nyt, kun ikää on sen verran, että kutsun itseäni tytön sijaan naiseksi, olen alkanut surra entistä enemmän huhtikuussa. Vaikka elämäntilanteeni on parempi kuin koskaan aikaisemmin, mietin menetyksiäni ja epäonnistumisiani. Viimeisten kuuden vuoden aikana niitä on ollut aika paljon.
Ennen kuin freelance-työt alkoivat sujua, koin useammankin kerran ”hirveen kiva ja hyvä oot ja kiitos, mutta ei kiitos” -tilanteita. Suuria lupauksia sisältäneitä työviritelmiä, joista ei kuitenkaan tullut mitään. Jalka hiertyi ovien välissä, mutta ei edennyt sen pidemmälle. Ei tullut ammatillista big bangia, arvostusta, vakisopparia ja rauhoittavaa summaa pankkitilille kuukausittain. Samaan aikaan tein erästä yli neljä vuotta kestänyttä kirjoitusproggista, joka meni osittain itsestäni riippumattomista syistä kummalliseen solmuun ja raukesi.
Pettymysten muisteleminen ja ikätovereideni elämän seuraaminen nostavat katkeran kevätkaihon pintaan. Lehdet täyttyvät opiskelujutuista ja pinkeäposkiset parikymppiset kertovat hakevansa lääkikseen, oikikseen ja teatterikorkeaan. Ihailen heidän intoaan ja itseluottamustaan, mutta olen samaan aikaan jumalattoman kade. Mutisen itsekseni kuin kuivakka mummo, että voi kun tietäisitte, kyllä se Siperia vielä opettaa.
Oman lapsi tuo haikeuden vielä lähemmäksi. Pieni kipu muistuttaa olemassalostaan aina, kun katselen ihmistä, jonka pettymykset ja onnistumiset ovat vasta edessä. Ensin pitää tutkia nurmikkoa ja kukkia, polttaa sääret nokkosiin ja kaatuilla pyörällä. Laulaa Suvivirsi ainakin yhdeksän kertaa ja hakea kesätyöpaikkoja, joita hakee 1500 muuta aktiivista ja iloista nuorta. Pitää hikoilla takapuolensa kipeäksi luentosaleissa, jakaa postia ja pettyä päättäjäisbileissä, kun se tyyppi kaulaileekin jotain toista.
Mutta hän ei tiedä tästä kaikesta vielä mitään. Ei pätkätöistä tai murentuvasta eläkekertymästä, ei tyytymisestä, yrityksistä ja epäonnistumisista. Hän tietää vasta nokkosista ja kukista, ja hänen innostuksensa katselu on kaiken haikeuden keskellä mielettömän liikuttavaa. Ja tällainen ylitunteilija kun olen, liikutus ruokkii kevätsuruani, suru iloa.
Sitten mennään taas.
Googletellaan ja pohditaan vielä kolmatta koulutusta. Mietitään, mitä sitä elämältään haluaisi. Murehditaan sekavaksi myllättyä vaatekaappia ja pölystä sameita ikkunoita. Kiukutellaan, kun ”kaikkien muiden” elämä on muka helpompaa. Kun ne kaikki muut kirjoittavat kirjoja ja voittavat journalistipalkintoja ja kehittävät innovaatioita ja juoksevat maratoneja ja voittavat perkele yli 80 miljoonaa vastikkeetonta rahaa Eurojackpotissa.
Taaskaan ei nukuta. Kuunnellaan autojen suhahduksia ja hikoillaan lakanat märiksi. Valitellaan kevätmigreeniä ja lasketaan minuutteja herätyskellon pirahdukseen. Yskitään koivua ja katupölyä, hikoillaan ja hytistään vuorotellen.
Ja kun syysmasennus taas marraskuussa iskee, haaveillaan huhtikuusta. Kun se on niin toiveikasta aikaa se kevät.
Jos mitään muuta hyvää syytä valtion virkamiehen työuraani (joka ei edes enää ole valtion virkamiesuraa) keksi, niin sen että koirat haukkuu vuodesta toiseen ja karavaani kulkee. Eli työelämässä on saanut olla edes jossain rauhassa. Ja sitten on se pohjoisessa syntyneen mentaliteetti, puolet vuodesta ollaan valossa, puolet pimeydessä.
Kirjoittelin tämän myös Savusuolan Fb-keskusteluun, mutta rustaan vielä tännekin. Minä luulen, että omassa tapauksessani herkkyyteni selittää tätä kevätkipuilua eniten. Muistan, että kaiho iski ensimmäisen kerran, kun täytin kuusi. Tajusin, etten ole enää pikkulapsi, ja osa varhaislapsuuden jutuista alkoi sinä keväänä tuntua lapsellisilta.
Masennus iski myös sinä keväänä, kun täytin kymmenen. Osasin jo aavistella tulevia murrosiän kipuja. Se, ettei ikäni alkaisi enää koskaan yhdellä numerolla, ahdisti ihan hitosti. Se oli jotenkin kauhean konkreettinen lapsuuden loppu ja murrosiän alku.
Pari-kolmekymppisenä kevätkipu on konkretisoitunut työ- ja opiskeluasioihin, koska tässä elämänvaiheessa ne ovat pinnalla. Varmaankin ikä tulee muuttamaan kipuilun aiheita vielä monet kerrat.
Työelämää enemmän minun kohdallani lienee siis kyse äärimmäisestä tunneherkkyydestä. Siihen kun lisätään valon lisääntymisen vaikutus kroppaan ja aivotoimintaan, lopputulos on tämä.
Onneksi toukokuussa aina helpottaa! Olen niin ymmärtänyt sen vanhan Oi ihana toukokuu -sarjan nimen. Toukokuu on toivoa täynnä!
Kadehdittavaa miten hyvin tunnet itsesi ja olet ilmeisesti tuntenut jo lapsena. Itse olen seilaillut tunnemyrskyjen aallokoissa ja vasta nyt yli kolmekymppisenä alkanut hahmottaa miten niinkin yksinkertaiset asiat, kuin vaihtuvat vuodenajat voi vaikuttaa mieleen. Vuosi vuodelta keväät ja syksyt tuntuvat entistä raskaammilta ja on lohduttavaa kuulla etten ole yksin näiden tunteiden kanssa. Toivon todella että se toukokuu tulee ja muuttaa kaiken iloksi jälleen, mutta sitä ennen lienee vain parasta antautua tämän kevätmasennuksen vietäväksi. Voimia toveri!
On tämä vaatinut minultakin melkoista opettelua. Asiaa ei ole helpottanut se, että olen koko elämäni saanut kuulla naljailua siitä, että olen liian herkkä, dramaattinen, negatiivinen, milloin mitäkin. Pitäisi karaistua, nähdä lasit aina puoliksi täysinä ja tyhjät lasit mielenkiintoisina haasteina.
Onneksi aikuisiässä olen alkanut suhtautua mieleeni ja sen liikahduksiin hyväksyvästi, mutta objektiivisesti. Olen todennut, että koska olen perusluonteeltani herkkä haaveilija, ja olen kokenut elämäni aikana melko rankkoja asioita, on loogista, että reagoin voimakkaasti erilaisiin murroskausiin. Ja murroskausihan kevät on, sekä symbolisesti että konkreettisesti.
Ei ole mikään ihme, että nuoret ja opiskelijat ahdistuvat keväällä. Noihin pariin kuukauteen mahtuu hirveästi paineita, odotuksia ja vaatimuksia. Pitäisi suorittaa opinnot kunnialla ja hakea samalla vimmatusti seuraavaa opiskelu- tai työpaikkaa. Kun tähän vielä lisätään valon sekoittama unirytmi ja parit allergiat, on loogista, että kevät tuntuu rankalta.
Sitten on kevään symbolinen murros, josta lukion psykanopettajani puhui. Minun ei tarvitse hakea enää kesätöitä ja opiskelupaikkoja, mutta muistot kaikista haku- ja suorituskeväistä aktivoituvat huhtikuussa. Tunnen kehossani jännityksen, paniikin ja vimman, joka liittyi ylioppilaskirjoituksiin, kesätyöjännitykseen ja yliopiston pääsykokeisiin valtavissa luentosaleissa. Vaikka nuo muistot kuuluvat menneisyyteen, ne ovat ehdollistaneet minut ajattelemaan, että keväällä kuuluu pyrkiä ja saavuttaa jotakin. Kun vielä ympärillä luontokin heräilee ja muuttuu kovaa vauhtia, oma ”paikalleen jämähtäminen” tuntuu sietämättömältä.
Olen myös varma, että kyse on osittain biologiasta. Valon vaikutus aivoihin, unirytmiin, mielialaan ja hormoneihin on tutkittu ilmiö. Syysväsymys ja -masennus ei ole mitään huuhaata. Elämme rankassa ilmastossa, joten olisi ihme, ellei myös valon raju lisäntyminen keväällä vaikuttaisi elimistöön samalla tavalla kuin pimeys.
Oloni siis helpottuu, kun ajattelen, että kyse on osittain biologiasta, osittain herkkyydestäni ja taustastani, osittain paineista, joita kulttuurimme lataa kevääseen. Minä hahmotan vuoden mielessäni visuaalisena kokemuksena, joka selittää myös syys- ja kevätmasennusta ja niiden eroja. Vuodenvaihde on vuorenhuippu. Tammikuussa sieltä lähdetään laskettelemaan pulkalla kiihtyvä vauhtia alaspäin. Aurinko osuu silmiin ja tekee lumesta häikäisevää, vettä roiskuu kasvoille, en näe mitään ja pelkään putoavani kyydistä.
Kesällä kyyti hiljentyy, laskeudun miellyttävään ja rauhalliseen laaksoon. Ihmiset lähtevät lomille. Toimistoissa on hiljaista, sähköposti nukkuu. Kattellaan syssymmällä. On Muumimaailmaa, Särkänniemeä, rantabileitä ja laiturilla makoilua.
Syyskuussa laaksosta pitää kavuta ylös. Olo on ryvettyneen rento, housunnapit eivät mene kiinni, sähköposti laulaa nopeammin kuin ehdin näpyttää vastauksia. Minun pitää vetää perässäni muonalla ja lämmikkeillä täytettyä pulkkaa ja kiskoa se vuoren huipulle. Marraskuussa eväsvarastot ovat ehtyneet, samoin voimani, mutta vielä pitää kiivetä. Jouluna saavutan vuoren laen. Saan taas levätä hetken ja ihastella pilvetöntä, tähtikirkasta yötä.
Sitten pitää taas hypätä pulkkaan ja kiitää alas kohti laaksoa.
Kiitos Janica kun avasit tätä. Olen kuunnellut ystäviänikin asiasta, ymmärtämättä kuitenkaan täysin mitä huhtimasennus on. Tämä teksti kiteytti sen täydellisesti.
Tämän kirjoittaminen tuli tarpeeseen itsellenikin. Mä nimittäin häpeän hirveästi (ja turhaan) tätä kevätmasennustani. Tässä kulttuurissa kun ihmisellä on lupa surra vain, jos joku on kuollut tai omin käsin rakennettu talo on palanut. Jos haikailet elämän katoavaisuutta ja suret omaa voimattomuuttasi Marcel Proustin tyyliin, olet tyhjästä valittaja ja pullamössömukula.
Tiedän, että omaan kevätmasennukseeni liittyy rankempiakin juttuja kuin nuo opiskelu-, työ- ja kasvukivut, joista kerron tässä. En kuitenkaan halua avata kaikkia yksityisasioitani blogissani, joten tyydyn sanomaan, että raskaat elämänkokemukset + herkkä mieli + kirkas valo + muistot kesätyöhausta ja tenttirumbasta + tyvikasvu + Martti Mäkimaan kuolema Kotikadussa = ei kiva yhdistelmä. 😀
Osaat pukea niin monia asioita ja tunnetiloja sanoiksi. En voi kuin ihailla ja ahistella yhtäaikaa. Kiitos Janica, että kirjoitat.
Voi apua, miten ihana kommentti. Kiitos itsellesi!
Jep, samaa mieltä, tämä oli superhyvä teksti, johon voin ainakin osittain samaistua. Alan jo syyskuussa odottamaan kesää ja yleensä huhtikuussa jotenkin voimat ehtyy, alkaa masentamaan. Tänä vuonna keksittiin karata maaliskuun puolessa välissä lämpöön pariksi viikoksi – ja se todella toimi! Kevät on ollut paljon helpompi 🙂
Me olimme myös reilun viikon verran Briteissä nyt pääsiäisen korvilla, kyllä teki hyvää! Olen tajunnut, että meikäläisen kannattaa pilkkoa loma vaikkapa niin, että pidän viikon keväällä, kaksi viikkoa kesällä ja taas viikon syksyllä. Tällä tavalla pieniä keventäviä breikkejä ja irtiottoja tulee tasaisemmin kuin yhdellä neljän viikon kesälomalla. Olen yrittänyt keksiä nyt myös kaikenlaista pientä arkikivaa. Ensi viikoksi ajattelin varata ajan jalkahoitoon, tänään menen illalla juoksukouluun, loppuviikolla saunomaan appivanhemmille jne.
Ja vaikka tuo opiskelu- ja työnhakurumba onkin jo taakse jäänyttä elämää, tämä nykyinen työ aiheuttaa kyllä painetta aina noihin masennuskausiin, huhti- ja marraskuuhun. Moni toimitus haluaa ostaa keväällä ison pinon juttuja kesää varten, sama juttu loppuvuodesta ennen joululomia. Eli varmasti nämä työpiikitkin tuovat sitä stressiä ja alakuloa, vaikka työ onkin mielekästä ja tienaaminen ihanaa. Väsyneenä ja allergiapöhnissä kaikkien arkihommien tekeminen vain on niin tuskallista.
Minäkin kärsin keväästä. Nyt tasaisessa (ainakin tällä hetkellä) aikuisen elämässäni tosin vähemmän kuin nuorempana. Mutta ei tämä nytkään mitään herkkua ole. Sen olen kyllä huomannut, että etelän kuivat ja nopeasti etenevät keväät ovat tuntuneet vähemmän ahdistavilta kuin kotiseutujeni kolme kuukautta jatkuva loska, kura ja pitkään maassa pysyvä lumi yhdistettynä kirkkaaseen auringonvaloon. Migreeniherkän painajainen!
Henkisempääkin tuskaa olen keväisin tuntenut, mutta viime vuosina on ollut niin vähän aikaa ajatella (itseään), että se on jotenkin jäänyt. Tiedä sitten, kuinka terveellistä tällainen ajattelemattomuus lopulta on… Keräänkö helvetin isoja patoja – vai olenko oikeasti tullut vahingossa tasapainoiseksi?!
Oli miten oli, syksyä rakastan. Syksyllä olo on aina freesi ja eteerinen. En kärsi pimeästä, ja luonnon karu talvilepoon siirtyminenkin on minusta vain kaunista. Ajatukset liikkuvat avarina, eivätkä menneet pettymykset tai huoli tulevasta paina mielessä kuten keväisin.
Erilaisia olemme, ihmiset.
Plus siitepölyallergiat, todellakin! Sekä itsellä että kolmella lapsella. Mikä kevätpiina!
Silloin, kun opiskelin, syysdepis ei ollut ihan niin paha kuin nyt. Lapsena ja nuorena piristyin, kun pääsi näkemään, miten muut olivat kasvaneet ja muuttuneet kesän aikana, sain uusia kouluvälineitä ja vaatteita. Yliopistossa taas syksyyn liittyi sellainen fiilis, että kevään ja kesän työrumban jälkeen saa olla edes hetken rauhassa ja aloittaa uuden elämän vaikka jonkin uuden sivuaineen muodossa.
Viime vuodet syksy on ollut väsyttävää jumitusaikaa, koska työskentelen yksin. Yritän piristää itseäni kirkasvalolampulla, kahviloissa istumisella ja liikunnalla, mutta jos syksy sattuu olemaan sellaista flunssakierrettä kuin viime vuonna, se fyysinen väsymys vetää mielialankin alas.
Hitto, nyt on muuten hyvä olla. Ville lähti työmatkalle, ja minä tulin tytön kanssa anoppilaan evakkoon. Täällä maalla ilma on ihanan kosteaa, eikä kuiva katupöly kiusaa. Minusta pidetään huolta, ja olen tehnyt tässä koko päivän hyvällä tahdilla töitä, käynyt silti lenkillä, syönyt hyvin ja höpötellyt tytön ja appivanhempien kanssa. Kyllä se rakkaiden ihmisten voima on ihmeellinen – samoin jonkun toisen kokkaamien ruokien. 😀
Kuulostaa ihanalta. <3 Mulla on kanssa hyvä anoppila-zen. Se on arvokas asia.