Käväistessäni tänään hakemassa lounasta lähikaupasta törmäsin kahteen tamperelaisnaiseen, jotka vaihtoivat kuulumisia jauhohyllyjen välissä. En voinut itselleni mitään. Naiset väänsivät niin mehevää murretta, että minun oli pakko mennä muka tutkimaan jotain lesepakettia siihen viereen. Määt ja säät venyivät ja paukkuivat, ja arjen jokaista pientä sattumusta äimisteltiin ja taivateltiin nääs siihem malliin että ei sitä vaav voinuj jättääk kuuntelematta. Kais tiät.
Kyllä vain. Olen kyttääjä. Aivan mahdoton sellainen.
Tykkään asua kaupungissa, istua kahviloissa ja pyöriä kaupoissa. Elämä tarjoaa suunnattoman aarreaitan mielenkiintoisia keskustelunpätkiä ja kummallisia tilanteita, jos vain kuuntelee ja katselee tarkasti. Ja minähän kuuntelen. Olen joskus seurannut herkullisia tyyppejä korttelikaupalla, koska olen halunnut kuulla heidän juttunsa loppuun ja nähdä, mihin kohteeni on matkalla. Kytätessään kannattaa muuten leikkiä puhuvansa puhelimeen. Kunhan muistat laittaa sen luuri äänettömälle, koska on aika noloa olla puhuvinaan, ja yht´äkkiä puhelimesi alkaa piipittää.
Itsellenihän ei tietenkään ole koskaan käynyt näin. Kunhan varotoimenpiteenä asiasta mainitsin.
Voi voi, vieläkin harmittaa eräs bussimatka Hervantaan viime kesänä. Olin menossa kampaajalle, ja törmäsin bussissa mieheen, joka oli pukeutunut Jeesukseksi. Hänellä oli yllään lannevaate, olallaan vaaleanpunainen, pörröinen Hello Kitty -laukku ja sylissään vanhanaikaista, reikäreunaista tulostepaperia. Taisi olla jonkinlainen asiakasrekisteri, jota Jeesus pläräsi ankaran keskittyneenä. Hän jäi pois samalla pysäkillä ja syöksyin Jeesuksen perään Hervannan metsään. Valitettavasti minun oli käännyttävä pian takaisin, koska olisin missannut kampaaja-aikani. Mihin Jeesus oli matkalla? Miksi Hello Kitty -laukku? Mitä paperit olivat ja mitä Jeesus niille teki? En tule koskaan saamaan vastauksia näihin kysymyksiin, ja se on tuskallista.
Mukavimpia kyttäyspaikkoja ovat kahvilat, koska ympärillä tapahtuu koko ajan. Kahvilakyttäyksessä ei sitä paitsi ole kyse uteliaisuudesta, vaan tilanteenmukaisesta käyttäytymisestä. Pienessä tilassa kun ollaan, miten siinä muka voi välttyä kuulemasta ympäristön puheensorinaa. Kyttääjä on vain olosuhteiden uhri.
Kyttäämisen kannalta mehevimpiä paikkoja on Hämeenkadun Wayne´s Coffee. Ai miksi? No ensinnäkin, siellä on paljon ihmisiä ja väki vaihtuu tiuhaan. Ja toisekseen, siellä on teinejä. Ihania joka suuntaan sinkoilevaa itsevarmuutta säkenöiviä ihmisentaimia, kaikkitietäviä nörttejä, angstisia taiteilijoita ja oman elämänsä bisnespohattoja, jotka pyörittelevät pöydällä isänsä Bemarin avaimia.
Yksi ikimuistoisimpia kyttäyshetkiäni Wayne´sissä oli eräiden treffien seuraaminen. Vaihtoehtopoika oli saanut houkuteltua tytön kanssaan kahville ja teki niin kovalla tohinalla vaikutusta, ettei tyttö saanut suunvuoroa lainkaan. Tai ehkäpä tyttö oli vain niin ihastunut pojan monologiin, ettei saanut pakahdukseltaan puhuttua.
Poika laukoi totuuksia päivän politiikasta. Mitä sellaisesta kauneusvirheestä, että Antti Rinne ja Kaikkonen vähän menivätkin puheessa sekaisin. Politiikasta siirryttiin sujuvasti pojan kissaan, joka kärsi ilmeisesti pahoista vatsavaivoista, ja jonka ulostetta poika kuvaili värikkäästi. Ja tästä hypättiin yhtä kivuttomasti pojan tulevaisuudenhaaveisiin. Hän totesi menevänsä ehkä johonkin ministeriöön asiantuntijaksi. Tai jos sittenkin alkaisi suunnitella pelejä. Silleen, että ite niinku vaan suunnittelis isot linja ja joku toinen hoitais koodaamisen. Mutta josko sittenkin virkailijaksi hotelliin tai matkatoimistoon?
Ah. Tuo Runo-kahvilan parvi on myös oiva piilopaikka. Mutta palataanpa virkailijoihin.
Joskus kytätessäni mietin, miten avoimesti ihmiset puhuvat ties mistä – ties missä. Joitakin kuukausia sitten edessäni Lidlin jonossa oli kaksi nuorukaista, joista toinen työskenteli virkailijana jonkin hotellin tai firman aulassa. Poika latoi banaaneja liukuhihnalle ja kertoi kovaan ääneen kaverilleen, että hänen työpaikallaan oli järjestetty konferenssi, johon oli osallistunut todella vetävä nainen. Semmonen aika vanha, ainakin jotain kolkyt ja jakkupuku päällä, tiäkkö, ehhehh. Poika kertoi ottaneensa naisen henkilötiedot ylös tämän ilmoittautuessa tilaisuuteen. Odotellessaan muita osallistujia nainen oli jutellut nuorukaisen kanssa musiikista, ja paljastui, että daamikin piti kovasti Iron Maidenista.
– Siis Maidenista, vaikka se oli niin vanha ja sillä oli jakkupuku! Mää oon luullu, että semmoset kuuntelee jotain Antti Tuiskua.
Poika pohdiskeli myös, pitäisikö hänen ottaa naiseen yhteyttä ja pyytää tätä treffeille, koska hän tiesi nyt naisen kaikki yhteystiedot. Kuunnellessani keskustelua mietiskelin, a.) onko moisen harkitseminen tietosuojan mukaista, b.) millä logiikalla juuri Antti Tuisku on älyttömän vanhan kolmekymppisen bisnesnaisen lempimusiikkia ja c.) miten suuret tsäänssit innokkaalla rakastajallamme mahtoi olla tämän Maidenista diggaavan vanhuksen hurmaamiseen?
Joskus naapuripöytien keskustelut ovat niin meheviä, etten voi vastustaa kiusausta niiden taltioimiseen. Teen välillä kahviloissa töitä, enkä voi olla kirjoittamatta ylös parhaita dialoginpätkiä. Vai miksi luulitte näppäimistöni sauhuavan niin kiivaasti? Luulitteko, että kirjoitan jotain lehtijuttuja, hah!
Wayne´sin lisäksi toinen suosikkipaikkani on Metson kahvila. Kirjastossa on jokin taika, sillä ihmiset puhuvat yläkerran kahvilassa hämmästyttävän kipeistäkin asioista, vaikka tuntematon kuulija olisi vain parin metrin päässä. Kulttuuri-ihmisenä en voi olla ajattelematta, että kirjaston kaltaiset paikat avaavat ihmisissä joitain lukkoja.
Kirjastot ovat mielettömiä paikkoja siksikin, että niissä tapaa lyhyessä ajassa eniten ihmisiä laidasta laitaan. Joku etsii kirjastosta tenttikirjaa, toinen pänttää lukusalissa ylioppilaskirjoituksiin. Kolmas lintsaa koulusta ja tappaa aikaa, neljäs tulee tänne, koska hänellä ei ole muutakaan paikkaa. Päiviin pitää saada rytmiä, täytettä ja järkeä, on lähdettävä ulos asunnosta ja yritettävä pysyä kiinni maailmassa. Joku on autuaan tietämätön tästä kaikesta ja ryntää luentosaliin kuuntelemaan esitystä viisikymppisten naisten voimaantumisesta.
Kirjastoon tullaan purkamaan myös kiukutusta ja turhautumista. Lukekaapas joskus Metson ilmoitustaululla olevia palautelappuja. Valituksenaihetta löytyy niin siivottomista vessoista, sokeiden opaskoirista kuin narisevista lattioistakin. Virkailijakaan ei hymyillyt lainauspisteessä. Siis ei siinä, että minä olisin sille hymyillyt, MUTTA KUN SE EI HYMYILLYT MINULLE JA SILLE MAKSETAAN SENTÄÄN PALKKAA!
Vaikka lähestynkin aihettani huumorin kautta, en voi olla vakavoitumatta. Mieleeni tuli Hesarin köyhyyskysely, joka on kuohuttanut mieliä ja syystäkin. Jos alat epäillä, että elät kuplassa, jossa ihmisen onni ja onnettomuus palautuvat vain hänen omiin valintoihinsa, poikkeapas Metson kahvilaan. Katsele, kuuntele ja ole hetki hiljaa. Saatat kuulla vaikkapa samanlaisen keskustelupätkän kuin minä.
– Mää laskin, että siihen keittiön laittamiseen menis yhtä paljon rahaa kun näihin hampaisiin. Ajattelin antaa hampaiden mätiä, koska kotonahan mää vaan on, ja kai ihmisellä ny koti pitää olla.
Hampaat vai koti.
Joku pohtii sitä sillä hetkellä, kun minä mietin, ostanko kahvin kaveriksi Pätkiksen vai en. Kannattaa pitää korvat ja silmät auki. Toisinaan siitä saa iloa, ja aina välillä se palauttaa takaisin maan pinnalle. Molemmat kokemukset tekevät hyvää.
Tämä kirjoitus toi niin hauskoja muistoja Tampereen kahviloista. Runon parvella todellakin kuuli kaikenlaista, kerran jopa lähes parisuhdeterapiaistunnon. Ja joissakin paikoissa kävi tietty vakiporukka, joilla oli niin hupaisat jutut ettei mukaan otetun kirjan lukemisesta mitään tullut. Kirjoittelinpa minäkin usein muiden dialogien pätkiä ylös, niiden tarinaa hieman eteenpäin elävöittäen.
Myös junamatkoilla olen usein ihmetellyt, miten niinkin intiimissä tilassa ihmiset puhuvat varsin henkilökohtaisia asioita puhelimitse. Joskus on tullut jo sellainen sormet korviin ”laalaalaa” -olo, en halua tietää enempää 😀
Junissa tapaa ihan hulluja ihmisiä! Kävin marraskuussa Helsingissä ja minulle tuli kauhea kiire paluujunaan, koska saatoinpa juttua oluelle aseman baariin… No, juoksin päistikkaa junaan enkä ehtinyt katsoa kunnolla, missä vaunussa olin. Varmistin paikallani istuneelta naiselta, että kai tämä on vaunu yksi, etten häädä sinua siitä turhaan pois. Nainen tokaisi happamesti, että ”minulla on kuukausilippu eikä minun tarvitse miettiä mitään paikkoja, ja eikös ykkösvaunu yleensä ole junan tässä päässä”. Matkan puolivälissä menin vessaan ja pahoittelin, kun kinkesin itseni hänen vierestään ikkunapaikalta pois. Nainen murahti, että ”kannattaa hoitaa ne vessassa ja ravintolavaunussa käynnit heti matkan alussa, ettei tarvitse hyppyyttää muita”. Hän jäi Toijalassa pois, joten ehkä se selitti hänen käyttäytymistään.
Mieleeni on jäänyt myös puhelimeen mölöttänyt mies toiselta junamatkalta. Mies oli ilmeisesti ollut tuomarina jossain koiranäyttelyssä, mutta tokaisu ”se narttu oli kyllä täysin luokaton” kuulosti melko erikoiselta kontekstistaan irrotettuna. 😀
Voi! Sun pitäis alkaa käymään aamuisin yhdellä kaupungin ylläpitämistä kuntosaleista. Siellä on semmosta vakiopappaa, joilla juttu lentää ja tässä useamman vuoden aikana olen kuullut totuudet mm. talvisodasta, politiikasta ja radiossa soivista biiseistä. Tämä toki on välillä hieman vaarallista, jos tangossa on kunnolla rautaa ja pokka pettää kesken liikkeen 🙂
Maaseudun pikkukaupoissa nuo kyttääjämummot ihan huippuja. Kun olet mennyt ohi, niin toinen ”kuiskaa” toiselle: tunsiksää ketä toi oli?
Öh, olenko jotenkin outo kun kannan mukanani muistikirjaa, johon saatan raapustaa kuulemiani keskustelunpätkiä? Voin jakaa pari:
Bussissa lapsia about 8-9-v menossa kouluun:
”Veikkaa mitä unta mä näin? Näin unta että hakkasin pedofiilejä pesäpallomailalla. Ne tuli jostain metsästä ja kun niitä löi päähän, kuului sellainen kolahdus ja niiden pää notkahti taaksepäin. Oli ihan v*tun siistiä!”
Poika noin 13-v kirjakaupassa: ”Tosi turhaa maksaa jostain tekstistä.”
Eräässä pelikaupassa:
Myyjä: ”You have a very unusual last name, where are you from?”
Mies: ”Wel, it’s like a sealed last name, it’s like a national treasure in my country, like, you can only get it by marrying into the family. I’m from Transylvania, Romania!”
Joskus sitä kuulee vaan kaikkea jännää 😀
Ojjojjoj miten ihanaan mehevää kyttäyskeskustelua täällä on!
Kieppis, unohdin mainita kokonaan kuntosalini. Se on parhaita kyttäyspaikkoja koskaan! En ikinä unohda seuraavaa kohtausta:
Kaksi nättiä teinityttöä venyttelee kanssani rentoutustilassa. Ohitsemme kävelee iloinen, ruskettunut jumppaohjaaja, joka moikkaa meitä. Tytöt nyrpistävät nenäänsä ohjaajan selän takana.
Tyttö 1: Siis toi käy ihan liikaa solkussa.
Tyttö 2: Joo, se on ruskeempi ku mun aamupaska.
Jähmetyin paikoilleni ja taisin venyttää vasenta takareittäni pari senttiä oikeaa pidemmäksi, kun mietin, analysoiko tyttö kovinkin tarkasti aamu-ulosteensa väriä. Ja tämä kontrasti, että mielettömän söpö 16-vuotias laukaisee tuollaisen pubiruusun kommentin, se oli aivan hulvaton ja absurdi.
Pari vuotta sitten eräs veteraaniporukka naureskeli glögille ja pipareille, joita tarjoiltiin kuntosalin aulassa joulun alla. Piparivitsiä jaksettiin vääntää loputtomasti, ja samaan aikaan tuijoteltiin vihjailevasta lähellä treenaavien naisten haaroihin.
Ja Keijukainen, mä olen myös miettinyt, että pitäisi kantaa muistikirjaa mukana juuri näiden dialogien vuoksi. Olen kuullut ja nähnyt kaupungilla niin absurdeja kohtauksia, että en ikimaailmassa keksisi sellaisia itse.
Aivan loistavia 😛
Vuonna 2006 mansen silloisessa bussissa nro 26 (vai meneeköhän vieläkin sama Peltolammille..) istahti viereeni eräs aavistuksen laitapuolenkulkijan oloinen heebo. Tuijotti minua hetken sanomatta sanaakaan, kunnes aloitti keskustelun:
”Päivää. Olette piilokamerassa, voitte hymyillä. Tiedättekö mikä on voikukan nimi latinaksi”
Tämä oli absurdein bussireissu koko Tampereella asumiseni aikana. Hän kyllä asiallisesti kertoi voikukan latinankielisen nimen, jota en vieläkään muista. Hämärä keskustelu tyrehtyi harmillisesti, koska jäin pois pysäkilläni.
Oli heti pakko googlettaa tuo voikukan latinankielinen nimi, se on Taraxacum officinal.
Hah, mieleeni tuli myös erittäin pelottava hetki yliopiston alakuppilan vessasta. Olin pesemässä käsiäni peilin edessä, kun vieressäni ollut nainen otti minuun peilin kautta katsekontaktin, totesi ”saatana asuu kuvajaisessa”, korjasi huulikiiltoaan ja häipyi. Oli vähän erikoinen olo sen kohtaamisen jälkeen.