(*Söin ja join Pyyssä ilmaiseksi. TTT:n avoimet harjoitukset ovat ilmaisia ja kaikille avoimia, mutta niihin pitää varata paikka.)
Maanantaina pääsin kokemaan yhden hauskimmista jutuista, joihin bloggaaminen on minut vienyt. Tampereen Työväen Teatteri nimittäin järjesti bloggaajapäivän, jonka aikana pääsimme kurkistamaan monien kulissien taakse. Aloitimme kierroksen suurelta näyttämöltä, siis ihan näyttämön puolelta. Oli huikeaa päästä kokeilemaan, miltä katsomo näyttää lavalta käsin. Vinkki: älä kaiva nenääsi takarivissä. Näyttämöltä näkee pimeässäkin yllättävän hyvin syrjäisimpiinkin sopukoihin.
En ole tiennyt, että teatterissa on myös kaksi vuokrattavaa aitiota. Sekä taka- että sivuaition vuokra sisältää väliaikatarjoilut ja narikat. Jonotukset voi välttää, koska aitioissa on omat vessat. Molemmista aitioista on myös huikeat näkymät.
Vasta näyttämöllä tajusin kunnolla, miten suuria lavasteet ovat. Sekä näyttämön takana että alla on valtava määrä tilaa ja tekniikkaa. Lavan alle mahtuu jopa kokonainen talo, joka sieltä nousi esimerkiksi Suruttomissa. Esiripun takana minulle myös selvisi, mitä tekee järjestäjä. Olen aina kuvitellut, että järjestäjä on jonkinlainen yleismies Jantunen, jonka duuni liittyy jotenkin lavasteisiin ja puvustukseen.
Noups. Järjestäjä on se, joka pitää kaikki langat käsissään. Hän tietää koko ajan, mitä näyttämöllä tapahtuu, kenen siellä pitää olla, kenen on valmistauduttava omaan sisääntuloonsa ja miten kauan mihinkin on aikaa. Järjestäjän työpiste on kirjaimellisesti näyttämön hermokeskus. Kyse on siis ”pikkuisen” erilaisesta hommasta kuin kadonneiden peruukkien etsimisestä. Tässä työssä vaaditaan hermoja, organisointitaitoja ja ymmärrystä esityksestä elävänä ja hengittävänä kokonaisuutena.
Entä hypättiinkö nyt jonnekin tehtaalle tai puusepänverstaalle? Ehei, teatterissa ollaan edelleen, nimittäin lavastamossa. En napsinut kuvia valmiista lavasteista tekijänoikeuksien vuoksi, mutta tästä alkutekijöissään olevasta rungosta saa hyvän kuvan lavasteiden mittasuhteista.
Lavastamo on täynnä sahoja, porakoneita ja puuta. Lavasteiden on kestettävä siirtelyä ja kovaa kulutusta, mutta niiden on oltava myös kevyitä. Ennen kuin varsinaista lavastusta aletaan tehdä, siitä tehdään pienoismalli. Malli auttaa hahmottamaan etäisyyksiä ja suunnittelemaan näyttelijöiden liikkumista ja pukuja.
Kaikki varmasti miettivät, mitä lavasteille tapahtuu, kun näytelmä loppuu. Suuri osa lavasteista kierrätetään. Pylvssängystä haaveilevan ei kannata yrittää ostaa lavastesänkyä, sillä harvoista lavasteista on käyttöhuonekaluiksi.
Lavastamosta siirryimme toiseen ihmemaahan, puvustamoon. Tämä oli erityisen lumoava paikka, sillä se nosti lapsuusmuistot pintaan. Isäni teki työuransa vaatteiden kaavoitukseen ja sarjontaan erikoistuneena vaatesuunnittelijana, siis mallimestarina. Olen elänyt kaavanippujen, kangaspalojen ja sovitusnukkejen keskellä isän työhuoneella. Leikin tuntikausia kaavojen leikkaamisesta syntyneellä pahvijätteellä, kun isä piirsi, leikkasi ja mallasi mittanauhaa.
Lavasteiden tapaan pukujen malleja ja materiaaleja suunnitellaan ensin piirtustusten avulla. Yllätyin siitä, että mittojen oton jälkeen valmis puku syntyy yleensä vain yhdellä sovituksella. Puku on näyttelijälle hyvä motivaattori mitoissa pysymiseen. Ompelija Inessa Tapala kertoi, että asuihin jätetään reilu saumavara. Toiveena kuitenkin on, ettei pukua tarvitse kovasti muokkailla kauden aikana.
Puvustamo miellytti kaltaistani nostalgikkoa, sillä nykyaika ei ole ulottanut lonkeroitaan liian syvälle. Tuhansista puvuista ja asusteista ei pidetä sähköistä rekisteriä, vaan tieto puvustamon aarteista kulkee työntekijöiden selkärangassa. Asut on toki järjestetty varastoihin teemoittain.
TTT:n asuja voi muuten vuokrata esimerkiksi juhliin ja naamiaisiin. Joskus teatterilla järjestetään myös kirpputoreja, joissa pukuja myydään.
Kierroksen jälkeen oli murkinan vuoro. Kävimme viereiseen kortteliin avautuneessa Pyyssä. Lisää kuvia Pyyn miljööstä ja ruokakokemuksia löytyy täältä. Ravintoloitsija Kalle Siukola oli tehnyt meille tasting-menun Pyyn tyyliin. Yleensähän tasting-menu vie ajatukset pikkuruisiin maisteluannoksiin. No, tällä kertaa luvassa oli jotain ihan muuta.
Esimerkiksi tätä.
Pöytiin kannettiin kuumia pannuja, joista saimme tällä kertaa koota itse omat annoksemme. Härän sisäfileen kypsyys oli töydellinen. Pinnassa oli mukavan mausteista chimichurri-kastiketta ja lisukkeena Rosamunda-kiekkoja, joihin minä, perunalle nyrpistelijä, ihastuin jo viime kerralla. Liha oli niin hyvää, että väänsin melkein porua, kun en jaksanut syödä sitä enempää.
Alkupaloista mieleeni jäivät etenkin chilissä tiristetyt jättikatkaravut. Chili oli sopivan tulista. Sen maistoi, mutta näkö ei sumentunut. Chiliä oli pannun pohjalla reilusti ja sitä riitti myös leivän päälle. Nyt pääsin maistamaan myös Pyyn kalaa, kuhaa lakka-voikastikkeessa ja uunijuureksia. Juurekset olivat mielestäni liian pehmeitä, mutta kastikkeessa oli mukavasti hapokkuutta tasapainottamassa täyteläisyyttä.
Viineistä ihastuimme etenkin omenaiseen Spumanteen. Jälkiruoaksi söin valkosuklaapannacottaa omena-siiderikompotin kera. Annos oli meikäläiselle turhankin makea, mutta annoskoko oli mainio. En jaksa aterian jälkeen kakkuja tai vastaavia, mutta tällainen maltillinen annos makeaa kyllä uppoaa. Eniten ihastusta nostatti melonin kera tarjoiltu cava-sorbetti. Korkeasta maljasta tarjoiltu, pelkistetty annos oli todella lady. Juuri sellainen suunraikastaja, josta pidän.
Kalle ei onneksi joutunut vain passaamaan meitä köökin puolella, vaan aterian jälkeen hänkin lähti mukaamme teatteriin. TTT järjestää välillä yleisölle avoimia, ilmaisia harjoituksia. Kyse ei ole ihan normaaleista harjoituksista, vaan yleisölle tarjotaan ikään kuin trailereita tulevista näytelmistä.
Näimme pätkät kolmesta ensi syksyn musiikkinäytelmästä: Kilpakosijoista, Viita 1949:stä ja Cabaretista. Olen kirjoittanut näytelmistä tarkemmin jo aikaisemmin käydessäni teatterin pressitilaisuudessa. Jo tuolloin arvelin, että Viita ja Cabaret tulisivat kolahtamaan. Tuntumani vahvistui, ja vaikka en ole mikään musikaalifani, odotan Viidan sävellyksiä mielenkiinnolla. Viidan kuuluisan, äideistä kertovan Alfhild-runon musiikkisovitus jäi mieleeni vain kahden kuuntelun jälkeen.
Maagisen realismin ystävänä minua kiehtoo myös se, että näytelmässä Kukunorin ”Kukunor ja Kalahari, kuuden vanha peikkopari” herää henkiin. Viita on saanut kustantajalta hylsyn Kukunorista ja palaa Tampereelle. Kukunor ja Kalahari alkavat elää ja vaativat, että heidän tarinaansa ei saa tappaa.
Odotan kovasti myös Cabaretia, joka on paitsi 30-luvun Saksaan sijoittuva rakkaustarina, myös tarina natsismin noususta. Jo pelkkään lavastukseen liittyy hienoa symboliikkaa. Tyhjiä kirjahyllyjä ja kultakelloja, jotka muistuttavat sivistyksestä, jonka kirjaroviot tuhosivat.
Uumoilin aikaisemminkin, että Maiju Lassilan kansankomedia Kilpakosijat ei ole minun heiniäni. En vain innostu maalaishuumorista, ja musikaalin pitää olla todella vavahduttava, että se voittaa minut puolelleen. Näytelmän joukkokohtaukset ovat kuitenkin jo nyt upeita. Yleisö pääsi jopa lavalle avustamaan – ja esittämään seinää. 😀
Kuten kuvista näkyy, pääsimme seuraamaan harjoituksia taka-aitiosta. Aitoon pääsee hissillä, jonka olemassaolosta moni ei taida edes tietää. Mummot näyttivät aika hämmästyneiltä, kun täyteen ängetty hissi vilahti varoittamatta heidän ohitseen.
Tämä tempaus oli erityisen kiva, koska pääsin tapaamaan myös teatteribloggaajia. Kannattaa seurata silmä kovana seuraavia kirjoittajia, jos kaipaat analyysia avoimien harjoitusten antimista: One Night in Theatre, Some Superfluous Opinions ja Paljon Melua Teatterista.
Gekko kirjoittaa teatteriarvostelujen lisäksi elokuvista ja jopa sarjakuvista. Le Cool Tampereen Marco ja Mansen Muijat taas pitävät sinut ajan tasalla kaupungin pöhinöistä, esimerkiksi ravintoloista, keikoista ja festareista: Man Made Lifestyle, Le Cool Tampere, Mansen Muijat.
Muotia ja lifestylea tarjoilevat nämä blogit: Magicpoks, Curiouser & Curiouser, New Life by Jenni.
