Briteissä asuvat kaverimme tulivat taas Suomeen, ja pääsimme viettämään parin päivän ex tempore -loman heidän sukulaistensa kesätalolle Mänttään. Täällä on vietetty paljon mukavia hetkiä ystävien, laiskottelun ja hyvän ruoan parissa, niin nytkin. Testasimme Myllyrannan lounaan ensimmäisenä päivänä, ja seuraavana suuntasimme historialliselle Mäntän Klubille.
Klubi on rakennettu Serlachiuksen juhlatilaksi vuonna 1920, ja rakennus on remontoitu 60-luvulla. Rakennuksessa näkyy siis kahden aikakauden kerrostumaa. Täällä voi kuvitella elävänsä patruunoiden aikaa, jolloin miehet tupakoivat kabineteissaan punaisiin tuoleihin uppoutuneina. Etenkin ravintolana palveleva juhlasali on upea. Katonrajaa kiertävät koristeelliset parvekkeet, huonekorkeutta on metrikaupalla ja ikkunat yltävät lattiasta kattoon. Harmikseni sisääntuloaulan lattiat on päällystetty 60-lukulaiseen tapaan muovimatoilla. Matka menneisyyteen olisi täydellinen, jos kenkien alla kopisisi alkuperäinen puu- tai kivilattia.
Klubilla voi tilata kolmen ruokalajin lounaan, ja pelkkä menun lukeminen saa minut kuolaamaan. Päädyimme buffetiin, joka kustantaa 17,50 euroa. Lapset syövät puoleen hintaan, ja taaperomme söi nimellisellä summalla tai peräti ilmaiseksi. En ole ihan varma, koska en ollut maksunaisena. Edellisenä päivänä kokeilemamme Myllyrannan buffet oli ihan kiva, mutta pöydässä oli pientä ontumista. Tyyliin höyrytettyjä, melko mauttomia babyporkkanoita ja omituinen majoneesissa uiva seiti. Ei lounas kuitenkaan huono ollut, riistalihapullista tykättiin ja italialaisessa alkukeitossa oli kunnolla valkosipulia.
Klubin buffetpöytä oli kuitenkin omaa luokkaansa. Keittiön linjana on yhdistää perinteistä suomalaisuutta, hienostunutta ranskalaisuutta ja sopivassa määrin jotain uudempaa ja rohkeampaa. Mielestäni tavoitteet onnistuivat mukavasti jopa noutopöydässä. Salaattipöydässä oli tasapainoisesti sekä laadukasta salaattia, kasviksia ja hedelmiä että marinoituja salaatteja ja silliä. Yllätyin iloisesti, kun sienisalaatti ja coleslaw eivät uineetkaan majoneesissa ja suolassa. Sienet maistuivat sieniltä, ja kaalisalaatissa oli täyteläisyyttä juuri sopiva silaus.
Pääruoaksi oli uunilohta ja muusia. Miljoonaan kertaa syöty, erittäin varman päälle pelattu ruokalaji, joka valitettavan usein pilataan liisterimäisellä pussimuusilla ja kuivaksi tikuksi kärvennetyllä kalalla. Ei nyt. Kaikki oli tehty niin hyvin, että jäin oikein ihastelemaan simppeliä annosta. Muusi oli tehty itse, siinä oli kunnolla makua ja samettinen rakenne. Ja lohi, se oli kypsennetty aivan täydellisesti, mikä on buffetpöydässä harvinaista. Kala lohkeili pehmeinä ja mehevinä palasina. Kerman sijaan se oli höystetty raikkaalla, hiukan kirpeällä yrttikastikkeella. Lisukkeeksi oli myös kuullotettuja kasviksia. Mums.
Lounaalla oli aika paljon vanhempia ihmisiä, jotka tuntuivat olevan tarjontaan tyytyväisiä. Jos ravintola onnistuu hurmaamaan sekä perinteisistä ruoista pitävät että nuoret nirsoilijat, se tekee jotain oikein. Aika montakin asiaa. Parivuotiaskin lähetti terveisiä, että lohi, feta ja sienet olivat hyviä.
Jälkiruoaksi noutopöydässä oli marjakiisseliä ja kermavaahtoa. Tylsähkö, mutta lounasaikaan ja paikan henkeen sopiva valinta. Kiisseli oli mukavan marjaisaa ja kirpsakkaa, ei liian sokerista. Ja kermavaahto oli oikeasta kermasta vatkattua, ei mitään purkista tursotettavaa saksalaista teknokermaa.
Jos kahvin lisukkeeksi olisi ollut maidon lisäksi tarjolla myös kermaa, aikamatka olisi ollut täydellinen. Jostain syystä laitan usein kahvilassa kahviin kermaa, vaikka en voisi kuvitellakaan tekeväni niin kotona. Etenkin vanhanaikaisissa paikoissa haluan aina kermaa.
Mitään varsinaista arvostelua en rohkene kirjoittaa yhden buffetlounaan perusteella, mutta ilosta kiljahdan, että menkää ja kokeilkaa! Mänttä on muutenkin yllättävän kiinnostava kaupunki Serlachius-historiansa ja vahvan kulttuuritarjontansa vuoksi. Aivan erityiset kiitokset annan ravintolan palvelusta. Klubilla saa kokea olevansa asiakas isolla aalla. Vedet, mehut ja maidot tarjoillaan pöytään, vaikka ostaisit buffetlounaan. Lautasia ei todellakaan tarvitse kiikuttaa itse mihinkään kärryyn, ja tarjoilija tsekkaillee pöydän tilannetta ja hakee ylimääräiset lautaset pois. Pöydissä on tietenkin valkoiset kangasliinat – silläkin uhalla, että asiakkaat sottaavat.
Olipahan taas kaikin puolin elvyttävä ja maukas miniloma. Kokkailimme meheviä burgereita ja makeanmausteisia ribsejä. Koira oli sekopäinen ja fiiliksissä jahdatessaan (kuvittelemiaan) kettuja. Tosin aloin taas vakavasti miettiä, että kyllä nyt saatana pitää jostain löytää piskille jotkut kengät, jotka vähentävät tuota sietämätöntä rapinaa. Yritin joskus pitää sillä sisälläkin semmoisia talvipakkasille tarkoitettuja koirien fleecetossuja, mutta miehen mielestä se alentaa mäyräkoiran arvoa. Ja on kuulemma ahdistavaa, kun kotona hiipii ninjakoira, joka hyökkää viereesi täysin äänettömästi ilman varoittavaa tassuttelua.
Mutta joo, sivuraiteille ja silleen. Ihanaa oli. Tyttöselle oli paljon auliita ja avuliaita leikittäjiä. Saunoimme ja puhuimme siitä, miten turhaa sitkuttelu on. Elämä on niin arvaamatonta, oli ihminen sitten kolme- tai kahdeksankymppinen. Siksi on ihan ok työntää käsi vielä kerran sinne sipsikulhoon, vaikka keskivartalosi kiljuisi mitä. Korkattujen kuohuviinipullojen määrää en kehtaa edes kertoa.
Eiköhän se ole hyvä loma se.
