Somessa kiersi viime viikolla Epicuriousin juttu, jossa listataan 20 ärsyttävintä asiaa resepteissä. Lista sai minutkin miettimään aihetta niin paljon, että alkoi oikein syyhyttää ärsytyksestä. Olkoonkin, että osa listan asioista on turhaa nillitystä, jotka on keksitty luultavasti siksi, että kirjoittaja on halunnut juttunsa kivan tasaluvun tyyliin, 10 ärsyttävintä sitä tai 20 omituisinta tätä.
Itse en ärsyynny kuvattomista resepteistä, en ainakaan, jos kyse on todella simppelistä ja tutusta ruoasta, tyyliin ruskea kastike tai kauralastut. Sen sijaan seuraavat asiat resepteissä aiheuttavat minulle harmaita hiuksia. (No okei, onhan sitä harmaata aivan helvetisti jo omasta takaa. Jos en värjäisi tukkaani, olisin ihan Gandalfin näköinen.)
1. Tarpeettoman monimutkaiset reseptit
Erityisesti Helsingin Sanomien ruokaliitteen ohjeet ovat joskus tällaisia. Olen ällistynyt monta kertaa, kun pitkän reseptin takaa paljastuukin yksinkertainen risotto tai keitto. Resepti saadaan kuulostamaan työläältä ja vaikealta, jos kaikki kasvikset pitää paloitella eri muotoisiksi, ja ohjeessa neuvotaan, missä järjestyksessä bataattilohkot ja sipulimurska pitää nostaa muovikippoon odottelemaan pannulle pääsyä.
Olen yrittänyt karsia omista resepteistäni turhaa kädestä pitämistä. En neuvo kuullottamaan sipuleita ”pyörivin ottein”, jos kädenvatkaamisliikkellä ei oikeasti ole mitään tekemistä lopputuloksen kanssa, vaan kyse on vain omasta maneeristani.
Toki joskus on hyvä antaa pieniä kikkakolmosia, jotka helpottavat ja nopeuttavat ruoanlaittoa. Todella monet työvaiheet voi kuitenkin tehdä useilla tavoilla oikein. Kokematon kokki hämmentyy turhaan, jos ohjeessa neuvotaan, millaisella otteella hänen pitää tarttua nuolimeen ja koska saa hengittää.
2. Mausteiden pihtailu
Käytän mausteita lähes poikkeuksetta enemmän kuin resepteissä, ja tiedän monen kokkailuun hurahtaneen kaverini toimivan samoin. Kaikkein tarkin olen leivonnaisten maustamisen kanssa. Lisäksi on muutamia mausteita, joiden kanssa yritän himmailla intoani. Hyppysellinen valkopippuria antaa ruokaan kulmaa. Liian suuri määrä luo siihen tunkkaisen, pussikeitomaisen sivumaun. Myös vahvojen chilien kanssa on hyvä olla tarkkana.
Mielestäni maistelu on todella tärkeä osa ruoanlaittoa ja etenkin sen opettelua. Mausteita ei tarvitse pelätä. On hyvä lisätä niitä vähän kerrallaan, aina kämmenen tai lusikan kautta, jotta keittiöstä ei kuulu sitä surullisenkuuluisaa ohoa. Suolan ja sokerin määrän mittaan vain leivonnaisiin. Yleensä en merkitse omiin ohjeisiini tarkkoja määriä näille mausteille. Lisään sokeria lähes kaikkiin ruokiin hyppysellisen, koska se saa muut mausteet suorastaan kukkimaan. Tomaattipohjaisiin ruokiin sokeria voi lisätä yhtä paljon kuin suolaa.
Ymmärrän, että ravintoloiden ja suurkeittiöiden reseptiikassa tarvitaan tarkat maustemäärät, mutta kotikeittiössä voi toimia vapaammin. Makuaistini on kehittynyt juurikin maistelemalla, ei teelusikallisia tuijottamalla. Ja intialaiset ruoat, pliis. Ihanko oikeasti teelusikallinen currya ja puolikas garam masalaa riittää kuuden hengen annokseen?
3. Keskiaikaiset britti- ja jenkkimitat
Juu juu. Netti on pulloillaan hirveän käteviä ja kivoja laskureita. Niillä voi muuttaa kupilliset deseiksi ja unssit grammoiksi.
Mutta kun ei vain jaksaisi säätää.
Tämä taitaa olla suurin syy siihen, miksi en melkein koskaan käytä jenkki- ja brittireseptejä muina kuin innoittajina. Haen englanninkielisiltä ruokasivustoilta ideoita, ja onneksi aika monien reseptien mitat voi unohtaa ja käyttää makuaistiaan. Jos löydän hyvän leivonnaisreseptin, yritän googletella mahdollisimman samantyyppisen suomalaisen ohjeen, josta tarkistan mitat sen sijaan, että alkaisin muunnella niitä laskureilla.
Miksi oi miksi te ette voi siirtyä kilomittoihin? Miksi ilmoitatte pituudet ties minä kääpiönjalkoina ja painot keskiaikaisen munkin päivittäisenä vellikipollisena? Miksi?
4. Työläiden esivalmistelujen mainitseminen liian myöhään
En kauheasti tuijottele resepteihin merkittyjä valmistusaikoja. Haluan kuitenkin tietää, onko ruoassa jotakin todella työlästä esivalmisteltavaa, joka pitäisi tehdä mieluiten edellisenä päivänä. Yritän muistaa mainita omissa ohjeissani jo aluksi, että tätä soppaa saa sitten haudutella pari tuntia, tai näiden pähkinöiden kanssa joudut nyhvertämään.
On todella ärsyttävää törmätä vasta reseptin puolivälissä mainintaan ”anna fileiden marinoitua ainakin viisi tuntia” tai ”pane pavut likoamaan edellisenä iltana”. Juu juu, on tässä omaakin mokaa. Pitäisi aina malttaa lukea ohjeet tarkasti ennen kuin syöksyy kauppaan ja kauhan varteen.
Mutta silti. Jos minun pitää kasvattaa itse puu, jonka tuottaman sitruunan kuorta raastetaan hyppysellinen kanan päälle, haluan tietää tästä riittävän ajoissa.
5. Raaka-aineiden sekava järjestys
Yritän listata raaka-aineet omiin resepteihini isoimmasta pienimpään ja käsittelyjärjestyksessä. Jos teen vaikkapa uunipossua ja juureksia, järjestys on liha, kasvikset, mausteet. Menen ihan sekaisin, jos reseptin alussa mainitaan liha, sitten luetellaan lista itämaisia mausteita, väliin pomppaa jostain randomisti pari porkkanaa, sitten puhutaan kuullotuksessa käytetystä öljystä, heitetään väliin taas pari maustetta ja loppuun perunat. Wtf?
Jos reseptissä on useita osia, jotka maustetaan erikseen, toivon, että näiden osasten raaka-aineet erotellaan jo luettelossa. Jos teen vaikkapa kakun, jossa sekä taikinaan että kuorrutteeseen tulee tomusokeria, haluan, että resepti erotellaan ”kakkupohjaksi” ja ”kuorrutteeksi”. On todella hämäävää, jos raaka-ainelistassa lukee 2 desiä tomusokeria eikä erotella selvästi, että 1 desi sokeria tulee taikinaan, 1 desi kuorrutteeseen.
Tässä siis olivat omat, nopeasti mieleeni tulevat ärsytykset. Ja kun nyt tälle päälle satuin, ärsyttävyyksiä putkahtelee varmasti enemmänkin mieleen. Mikä olisikaan sen mukavampaa kuin nillittää todella tärkeistä, yhteiskuntaa ja yksilöä syvästi järisyttävistä aiheista? Kuten siitä, että vasta reseptin lopussa mainitaan, että ”älä sekoita taikinaa, jotta siihen ei tule sitkoa, vaan nostele jauhot varovasti munavaahtoon”.
Siis sen jälkeen, kun olet vatkannut taikinaa antaumuksella 20 minuuttia ja kuvitellut olevasi kovinkin perusteellinen ja näppärä kokki.
V***UH!!!!!!!!!!!!!!!
(Tämän vuoksi reseptiikan tärkein maininta on aina kokin marinointi.)
Näiden lisäksi yksi ruokapostausten ärsyttävimpiä asioita on 50 lähes samanlaista kuvaa, joiden scrollaamiseen menee älyttömästi aikaa ennen kuin pääsee varsinaiseen reseptiin asti. Kyllä lukija uskoo vähemmilläkin kuvilla, että ohjeesta tulee hyvää ruokaa.
Jep. Mä otan itse yleensä reseptipostauksiin 2-3 kuvaa itse ruoasta. Tyyliin ”hei, tältä annos näyttää kokonaisuutena” ja ”kato kuinka älyttömän kivasti zoomasin tähän mintulehteen”. Joskus lisään kuvia myös ruoanvalmistuksesta. Toisinaan tämä valinta johtuu siitä, että tulipahan nyt sellainen olo, että haluan vähän keittiöpöhinää mukaan. Toisinaan taas on hyvä näyttää, miten joku nyppiminen tai paloittelu kannattaa tehdä.
Mutta 5-7 kuvaa vaikkapa lasiin asetellusta jäähilegranitesta eri kulmista ja valaistuksissa on juu liikaa. 😀
Ravintola-arvosteluissa ja matkapostauksissa taas kaipaan kuvia. Tuntuu hölmöltä, jos kirjoittaja kuvailee ummet ja lammet upeaa ravintolasalia, ja sitten postauksessa onkin vain pari annoskuvaa eikä muuta. Matkapostauksissa rakastan kuvien runsautta. On ihanaa vain katsella ja aistia tunnelmaa kuvien kautta ja haaveilla, että pääsisi itsekin reissuun.
Tulin lukemaan tätä valmiiksi otsa kurtussa, että mitä täällä valitetaan, mutta nämähän oli just niitä samoja, olisin voinut itse kirjoittaa samoista, nyt ei tartte 😀
Mausteista luettelen minäkin vain nimet, ellei ole leivonnasta kyse. Minä käytän tosi paljon amerikkalaisia ohjeita ja olen välillä kyllästynyt muuntelemiseen. Yleensä tehdessäni ruokaa käytän niitä jenkkikuppeja, mutta muunnan jo siinä vaiheessa muistiin kirjoitusvaihetta ajatellen. Minä tykkäisi eniten grammamääristä melkein kaikessa, nesteissäkin. Ei tarttisi arpoa.
Olen tismalleen samaa mieltä siitä, että 12 kuvaa samasta pullapalasta eri kohtiin tarkennettuna ja vähän eri kulmista on liioittelua. Ravintoloista taas en kehtaa ottaa paljon kuvia, eikä minulla yleensä ole oikeaa kameraa mukanakaan. Hyvä, jos ”uskallan” ottaa ne pari kuvaa annoksista. Talvella on usein vielä niin pimeääkin, ettei niitä kuvia voi edes julkaista, ettei loukkaa liiaksi. Alussa kuvailin sanallisesti ruokia enemmän, mutta nykyään en niinkään, vaan yleistä tunnelmaa.
Yksi äärettömän ärsyttävä, mutta erittäin pikkujuttu tulee mieleen vielä. Se kun eräs naispuolinen tv-kokki sanoo (ehkei kirjoissaan, en ole lukenut) sanoo laittavansa vaikkapa pastakastikkeeseen ”2 teelusikkaa sokeria, 2 teelusikkaa oreganoa”. Mahtaa olla kolinaa padassa, kun siellä on niin paljon lusikoita! Myönnän, todella lillukanvarsi.
Hei tuossapa hyvä postauksen aihe, näin muunnat jenkkimitat deseiksi ja grammoiksi. Lukisin ja ottaisin talteen!
Olin myös ennen hirvittävän arka kuvaamaan ravintoloissa. Nyt olen huomannut, että ei henkilökunta siitä pahastu, kun sanoo, että teillä on täällä tosi kivannäköisiä yksityiskohtia ja näitä kuvaa mielellään. Olen ollut ihan yllättynyt, kun mulle on vinkattu, että hei huomasitkos tuon lampun tuossa ja tämän seinäkankaan, ota nyt ihmeessä tuostakin kuva! 😀
Mutta joskus on ihanaa vain mennä ravintolaan SYÖMÄÄN ja jättää kamera kotiin. Mä haaveilen jo siitä, jos pääsisin kuun lopussa miehen kanssa kaksin teatteriin ja ravintolaan ihan vain tuijottelemaan toistemme naamoja. Oi voi näitä rankan ruokabloggaamisen ongelmia. 🙂
Kyllä tuo teelusikkahomma ärsyttäisi minuakin. Ja joskus jopa ravintola-alan ammattilaiset kutsuvat timjamia tinjamiksi n:llä, se ärsyttää jostain syystä aina tosi paljon. Nimim. Mulla kasvaa pari riviä lillukanvarsia tossa keittiön ikkunalla.
Tää oli hauska! Itsehän haluaisin, että reseptien ainesosat mainitaan aina samassa järjestyksessä kuin niitä käytetään, ettei jotain jää vahingossa pois. Kauppalista taas on parhaimmillaan niin, ostokset on valmiiksi jaoteltu osastoittain. =) Nim. inhoan kaupoissa pyörimistä.
Kyllä, kauppalistan organisointi! Mä pyrin aina jakamaan ainekset samoihin osastoihin, joilta ne löytyvät kaupassa. Tosin ärsyttävyyksiä aiheuttaa se, että esim. kananmunat ja raejuusto löytyvät kaupoista usein vähän sieltä sun täältä – puhumattakaan vaikkapa anjovisfileistä. Ja mitä isompi marketti, sen enemmän ahdistaa, jos kauppalistassa lukee anjovisfileitä tai pinjansiemeniä. Hehtaarimarketit saavat minussa aikaan järkyttävän ahdistusreaktion, kun mietin, kuinka monta sataa metriä pitää taas sahata ees sun taas etsimässä tuotetta, joka voi löytyä ehkä hevin viereisestä pähkinähyllystä tai jauhohyllyn päästä tai leivontaosastolta. Ja leivontaosasto, se vasta osataankin piilottaa.
Tutulta tuntuu. Itse olen eniten ihmetellyt tuota maustamista. Meillä lapsikin on pienestä lähtien syönyt maustetumpaa ruokaa.
Jep. Etenkin isoihin intialaistyylisiin curryihin heittelen joitakin mausteita varmaan ruokalusikallisia. Siksi onkin kummallista, että kokit, jotka maustavat safkoja tv-ohjelmissa runsaalla kädellä, kirjoittavat lehtien resepteihin hirvittävän varovaisia maustemääriä. On korkeintaan teelusikallinen sitä ja puolikas tätä. Maustaminen kotioloissa on mielestäni hirveän helppoa, kun vain malttaa lisäillä mausteita pikkuhiljaa ja maistelee koko ajan.
Hyvä ja samaistuttava listaus! 🙂
Kiitos! 😀