Teatteriminäni on aktivoitunut aivan liian pitkän tauon jälkeen. En ole tainnut puhua siitä täällä aikaisemmin, mutta minulla oli teini-ikään asti vakava haave tulla näyttelijäksi (tosin halusin olla myös taidemaalari, kirjailija, sarjakuvapiirtäjä, kirurgi ja seksikäs agentti). Se oli hassua, sillä olin lapsena ja nuorena kamalan ujo, mutta näyttelemisestä pidin. Minulla oli raivostuttavan hyvä muisti, ja ala-asteella sain aina näytelmien pääosat, koska opettelin koko näytelmän yhdessä illassa ulkoa. Huutelin sekä omat että muiden replat, ja lopulta opettajan piti antaa minulle joku iso rooli, koska muistin ainakin vuorosanat varmasti ulkoa.
Näyttelijähaaveeni karahtivat lukioaikoina, kun tapasin oikeasti todella lahjakkaita nuoria. Olimme ilmaisutaitolukiossa, ja monesta luokkakaveristani tuli sittemmin tunnettuja näyttelijöitä, muusikoita, tanssijoita ja taiteilijoita. Minä tajusin lukiossa, että vaikka meikäläiseltä tulee juttua vaikka millä mitalla, fysiikkani on onneton. Olen puhuva pää. Päätin vuodattaa höpinäni paperille ja antaa niiden näytellä, jotka osaavat ilmaista itseään joka solullaan.
Vielä yliopistoaikoina harrastin näyttelemistä tamperelaisessa Legioonateatterissa. Sitten harrastus vain jäi, koska aika ei opintojen ja töiden ohessa riittänyt kaikkeen. Nyt olen tajunnut, miten hirvittävä ikävä teatteria minulla on. Tuli melkein itku silmään, kun kävimme ravintolapäivänä Ylioppilasteatterissa syömässä vohveleita. Katselin lastani, joka ihaili näyttämöä, valoja ja varjoja, ja olin aivan lumoutunut. Olisipa ihanaa, jos tuo pieni papupata alkaisi harrastaa joskus teatteria.
Kävin viime viikolla Tampereen työväenteatterin tiedostustilaisuudessa kuulemassa ensi syksyn kantaesityksistä. Ennen teatteria on kuitenkin suoritettava eräs tärkeä rituaali: syötävä hyvin.
Olen hehkuttanut tätä ennenkin, mutta Pikkubistro Kattila on yksi Tampereen parhaita lounaspaikkoja. 10 eurolla saat alkusalaatin, pääruoan ja leivän. Listalla on aina tarjolla myös kasvisvaihtoehto, joka vaikuttaisi olevan lähes aina vegaaninen. Ruoat ovat usein erilaisia patoja, risottoja ja tuhteja keittoja. Juuri sellaista bistromaista ja rustiikkista ruokaa, josta pidän. Raaka-aineissa suositaan luomua, lähiruokaa ja villiyrttejä.
Pieni kaunis alkusalaatti ja tinkimättömät yksityiskohdat nostavat annokset tavallisten kotiruokalounaiden ohi. Kermaisen kalakeiton kanssa tarjoiltiin pehmeää ruisleipää ja itse tehtyä munavoita, alkupalana Nizzan salaattia. Kattilan ranskalainen tunnelma aiheuttaa sen, että minun on aina pakko ottaa täällä pieni, noin 8 sentin maistelulasillinen viiniä. Viinin ja jälkiruokakahvin kanssa lounas maksoi 18 euroa.
Kävin eilen Kattilan ja Viinitallin tastingissa maistelemassa viinejä ja tapaksia. Kirjoittelen tästä vielä tarkemman postauksen, mutta kerrottakoon jo, että löysin aivan mielettömän kiinnostavan ranskalaisen luomu-Pinot´n. Myös tapakset olivat ihania. Tomaattichutney on kuulkaas se juttu.
Mutta takaisin teatteriin. Tampereen työväenteatterin yt-neuvottelut ja leikkaukset eivät näyttäisi vaikuttaneen ohjelmiston laatuun, vaikka kantaesitysten määrää on vähennetty. Minulle jäi enemmänkin sellainen fiilis, että teatteri uskaltaa käsitellä yhteiskunnallisia aiheita eikä ala hädissään syytää vain helppoja musikaaleja houkutellakseen varmaa yleisöä.
Toki suurella näyttämöllä nähdään musikaalikin, mutta millainen. Syyskuun alussa ensi-iltansa saa Cabaret, joka sijoittuu 20-luvun lopun Saksaan. Musikaali kertoo Kit Kat -klubilla esiintyvästä jazz-tyttö Sally Bowlesista (Emmi Kaislakari) ja amerikkalaiskirjailija Cliff Bradshaw´sta (Juha-Matti Koskela), heidän repivästä rakkaudestaan ja tuttavapiiristään. Tarinan tärkeämpi teema on kuitenkin natsisimin synty. Sally ja Cliff näkevät antisemitismin ja kansallissosialismin nousun, mutta 20-luvun lopulla ilmiöihin suhtauduttiin vielä suht pienen poliittisen piirin touhuiluna. Musikaalista on tehty myös elokuva, joka tavoittaa tarinan tunnelman oivallisesti: se on koko ajan jotenkin pahaenteinen, kalsea ja vahamainen.
Suosittelen tsekkamaan elokuvan jo pääosaa esittävän Liza Minellin mielettömien silmien vuoksi. Ja tämän kappaleen aion ehdottomasti mennä katsomaan syyskuussa. Cabaret on mielestäni nappiveto. Pintapuolisesti se on juuri sellainen kimaltava näytelmä, jolla suuri yleisö houkutellaan teatteriin. Mutta mikä voisikaan olla tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa osuvampi kannanotto? Todella hieno valinta, sekä viihdyttävä, että väkevä. Vau. Näytelmän ohjaaja on Tiina Puumalainen, ja näyttelijäkaartin lisäksi ensembleen kuuluu 14 tanssijaa ja kuorolaista.
Cabaretin lisäksi innostuin toisesta musiikkipitoisesta näytelmästä, vaikka en todellakaan ole mikään musikaalifani. TTT juhlistaa Lauri Viitaa, jonka syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Heikki Salon käsikirjoittama ja Sirkku Peltolan ohjaama näytelmä Viita 1949 kertoo Viidasta hieman totutusta poikkeavalla tavalla. Yleensähän Viitaa käsitellään mielenterveysongelmien ja onnettoman kuoleman kautta. Peltola ja Salo halusivat kuitenkin kuvata sitä Lauri Viitaa, jonka elämässä oli voimakas keskipäivän tuntu.
Sellaista elämää Viita eli vuonna 1949. Kirjailijanura oli alkanut hyvin, eikä skitsofrenia vielä riivannut. Tällöin Viita tosin sai myös kustantajaltaan hylsyn sittemmin ylistetystä Kukunor-runoelmasta. Hylkäys oli Viidalle tärkeä taitekohta kirjailijana, mutta se ei luhistanut häntä, ja näytelmä kuvaa tätä polttopistettä. Salo on saanut käyttää tekstinsä pohjana kirjeitä, joita Viita kirjoitti Kerttu-vaimolleen, ja tätä materiaalia on käytetty nyt ensimmäisen kerran Viita-kuvauksessa.
Kapellimestari Eeva Kontu on säveltänyt näytelmän musiikin, joka hieman yllättäen onkin rock- ja pop-vaikutteista. Säikähdin ensin, että ette kai te nyt hitto väännä Lauri Viidasta väkisin jotain Popedaa, mutta musiikkinäytteen jälkeen totesin, että siitä ei ole pelkoa. Kansaan uppoava musiikki sopii Pispalan poikaa kuvaavaan näytelmään, mutta ränttätäntän sijaan musiikki vaikutti sopivan mahtipontiselta, ja siinä oli kaikuja klasarista.
Pääosassa on Tommi Raitolehto, joka oli jo nyt omaksunut Viidan roolin eleitään myöten. Tämä on juurikin sitä fyysistä taitoa, joka minulta puuttuu. Jo hartioiden asennosta näkee, että tässä on Lauri Viita.
Antti Mikkola ohjaa TTT:n ja Teatteri Telakan yhteisproduktion Ei voi auttaa, sori. Näytelmää kuvaillaan parisuhdetarinaksi, joka käsittelee muutoksen vaikeutta. Kaikkein kiinnostavinta tässä esityksessä on se, että se esitetään siis sekä Telakalla että TTT:n Kellariteatterissa – ja näytelmän loppuratkaisu on näissä kahdessa eri paikassa erilainen! Minua houkuttaakin mennä katsomaan Ei voi auttaa, sori kaksi kertaa molempiin paikkoihin.
Komediatarjontaa edustaa käsikirjoitusguru Larry Davidin Broadway-hitti Suku on syvältä. Näytelmässä on vissiin aika härskiä huumoria, mikäli ohjaaja Tuomas Parkkista on uskominen. Kirjoittavana ihmisenä olen kiinnostunut ennen kaikkea siitä, miten Davidin sitcom-tausta Seinfeldin käsikirjoittajana näkyy dramaturgiassa.
Sitten lisää herkkua tamperelaisille. Viidan lisäksi lavalle marssitetaan toinenkin tamperelainen voimahahmo, nainen. Vaatekauppiaasta taidemesenaatiksi noussut Sara Hildén elää edelleen Tampereella, muun muassa Sara Hildénin taidemuseossa. Näytelmä keskittyy kuvaamaan Hildénin ja hänen taiteilijamiehensä Erik Enrothin rakkaustarinaa. Maarit Pyökärin ohjaaman Saran ja Erikin päärooleissa nähdään Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen.
Liikenaisen ja luovan miehen intohimoista ja repivää tarinaa kerrotaan myös näyttämölle heijastettujen Enrothin maalausten avulla. Jo demoon sisällytetyt näyttämökuvat ja niiden symboliikka oli aikas huikeaa. Menee pakko nähdä -listalleni.
Kaikkein perinteisintä ohjelmistoa tuntui edustavan Maiju Lassilan näytelmä Kilpakosijat, joka on muokattu musikaaliksi suurelle näyttämölle. Tommi Auvisen ohjaamassa näytelmässä kuullaan Värttinästä tutun Sari Kaasisen musiikkia. Nimensä mukaisesti näytelmä kertoo naimakauppojen järjestämisestä. Isä ja poika nimittäin kisaavat samasta, varakkaasta morsiamesta ja hänen myötäjäisistään.
Nyt on pakko tunnustaa, että Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa on ainoa näytelmä, josta olen lähtenyt väliajalla pois. TTT:llä 2000-luvun alussa esitetty kansanmusikaali ei uponnut parikymppiseen meikäläiseen. Minulle oli vielä näytelmän puolivälissäkin epäselvää, kuka on kuka, ja mikä on niin helvetin hauskaa heinäkasaan kätketyssä viinapullossa.
Viinapullo tuntui olevan tässäkin näytelmässä aika tärkeässä roolissa. Yllätin itseni kuitenkin nauramasta laiskojen itäsuomalaisten äijien veistelylle. En tiedä, menenkö katsomaan Kilpakosijoita, mutta tämä uppoaa varmasti vanhempaan yleisöön, ja meille näytetyt tanssikohtaukset olivat todella hienoja.
Aloitin saagani lukiomuistoista, ja sinne se myös päättyy. TTT:n ensi syksyn lastennäytelmä on suosittuun kirjasarjaan perustuva Vesta-Linnea ja Aavelapsen arvoitus, jonka pääroolia näyttelee Maija Koivisto. Näytelmän on ohjannut Miika Muranen, joka on lukiokaverini juurikin sieltä tulevia näyttelijöitä pursuilevasta Tykistä. Ja Miikasta sitten tulikin sekä teatteriohjaaja että näyttelijä.
Kun Miika nousi lavalle esittelemään itsensä ja kertomaan näytelmästä, kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. Mieleeni tuli äidinkielentunti 16 vuotta sitten. Meidän piti esitellä itsemme, ja Miika marssi luokan eteen verkkareissa ja flanellipaidassa kertomaan, että ”moi, mie olen Miika ja mie tulen Tervolasta”. Nyt lavalle nousi aikuinen mies, joka oli niin erilainen, mutta kuitenkin ihanalla tavalla samanlainen kuin se suloinen teinipoika kauan sitten.
Tuntuu aivan mielettömältä nähdä, millaisen uran Miika on jo nyt tehnyt. Ensin hän opiskeli Teatterikorkeassa ohjaajaksi, pyrki vuosi toisensa jälkeen näyttelijälinjalle ja pääsi sinne nyt vihdoin kolmenkympin korvilla. Eipä sitä voi kun hattua nostaa. Kaappasin heti tiekkarin jälkeen Miikan halaukseen. Vedän täysin avoimesti ja häpeilemättä kotiinpäin ja suosittelen teille Vesta-Linneaa! 🙂
Jos haluat lueskella yksityiskohtaisempia tietoja TTT:n syksyn 2016 kantaesityksistä, klikkailepa tänne.
Voi voi. Nyt tuli niin valtaisa kaiho teatteria kohtaan. Olenhan minäkin haaveillut käsikirjoittamisesta ja dramatisointien tekemisestä. Vuonna 2006 pääsin hiukan maistamaan tätäkin maailmaa, kun voitin valtakunnallisen nuorisonäytelmäkilpailun käsikirjoituksellani Syrra. Kärkikolmikkoon sijoittuivat myös Tytti Heikkinen ja Tapio Huuska. Tytistä tuli sittemmin kehuttu runoilija, Tapiosta Cristal Snow ja minusta väsähtänyt 32-vuotias, viiniä lipittävä teatteriharrastaja.
Ehkä vielä joskus, jotain.
