Siis minähän olen kaikesta kaupallisuudesta täysin vapaa – not

”Tölkillinen säilyketomaatteja (mieluiten Muttin kirsikkatomaatteja)”.

Kirjoitin tuon lauseen viime viikolla, kun raapustin ylös voipapupastan reseptin. Jo korjatun kirjoitusvirheen lisäksi bongasin lauseesta jotain tärkeämpää, joka jäi kaivelemaan mieltä. Miksi minä suosittelen juuri Muttin kirsikkatomaatteja? Miksi mielestäni on täysin ok hehkuttaa kulttimerkiksi muuttunutta Muttia, ja samaan aikaan kokea olevani riippumaton bloggaaja?

Blogien kaupallisuus, riippumattomuus, piilomainonta, tuotelahjat, arvonnat…. siinä vasta suo, johon en ole ennen tätä jaksanut upota. Aiheesta on jauhettu niin loputtomasti blogeissa ja journalistipiireissä, että en enää jaksa. Kun minä haluan kirjoittaa vain ruoasta ja ravintoloista.

Ajatus kaupallisesta bloggaamisesta ja postausten kiintiömääristä ei houkuttele. En voi sietää huonosti kätkettyä tuotemainontaa ja kökköjä yhteistyökamppiksia. Sen sijaan, että bloggaaja kirjoittaisi reilusti, että ”sain ilmaisia tuotteita firmalta X, tykkäsin todella paljon kynsilakasta, mutta merkin huulipuna ei ollut minun juttuni”, kirjoitetaan hunajaisesti, miten ”pääsin firman X kutsumana hemmottelemaan itseäni tapahtumaan Y, ja firman tuotteesta Z tuli heti meikkilaukkuni luottopurkki”. Blaah.

Toisaalta olen yhtä allerginen kaupallisuuden täydelliselle tuomitsemiselle. Se on mielestäni naivia. Jos bloggaaja onnistuu tekemään itsestään ja hengentuotoksistaan houkuttelevan brändin, niin anti mennä. Jos bloggaamiseen käyttää hurjasti aikaa, panee koko persoonansa ja jopa intimiteettinsä peliin, on enemmänkin reilua, että uhrauksistaan saa fyrkkaa.

Myös vaatimus siitä, että bloggaajan pitäisi selittää lukijoilleen juurta jaksain bloginsa jokaisen yhteistyöviritelmän kaikki detaljit, on typerä. Ihmisillä saa olla yksityisasioita, firmoilla ja yrittäjillä liiketoimintasalaisuuksia, ja niin pitääkin. En oikein ymmärrä, millä logiikalla bloggaajan pitäisi raapustaa pitkät postaukset jokaisesta hemmetin mainosbanneristaan, ja samalla toljotamme joka ilta tv-mainoksia, eikä ruudun alareunassa pyöri pienellä präntättynä romaania siitä, ”miten tämä mainostaja on saatu Maikkarille, ja kuinka paljon hän on kampanjastaan maksanut”.

Lukijoita kohtaan on reilua, että bloggaaja kertoo tekevänsä yhteistyötä jonkin tahon kanssa ja saavansa siitä palkkaa, etuja tai ilmaistuotteita. Mutta ei hänen tarvitse ripittäytyä erikseen jokaisesta eurosta. On nurinkurista, että suomalaisten mielestä on noloa kysyä, mitä ihminen tienaa, mutta bloggaajien pitäisi selvittää tulonsa suurin piirtein jokaiselle vastaantulijalle. Kärjistetty esimerkkihän tämä on, mutta kuvailee mielestäni fiilistä, joka monista kaupallinen bloggaus vs. riippumattomuus -debateista huokuu.

Osa epäkaupallisiksi ja riippumattomiksi julistautuvista bloggaajista hehkuttaa kuitenkin tiettyjä kulttituotteita, kuten minä noita Muttin tomaatteja. Se, että jokin tuote on kulttituote, tuntuu tekevän hehkuttamisesta jotenkin hyväksyttävämpää. Tästä tulee mieleeni teini-ikä, jolloin olin kova Apulanta-fani. Tutustuin erääseen tyttöön, joka tunsi bändin ja oli ”sisäpiirissä”. Kun esittäydyin iloisesti, ”moi, oletko säkin Apis-fani”, tyttö tokaisi viileästi, ”en mä ole Apis-fani, mä olen Apis-diggari”.

Fanittaminen oli jotain noloa, lapsellista, räikeää, massan mukana menemistä. Hieman sama ilmiö tuntuu pätevän blogeissakin. On kulttituotteita, joita diggaillaan, koska aidon ruokabloggaajan kuuluu palvoa Muttin tomaatteja ja Martellin pastaa. Näiden tuotemerkkien ylivoimaisuuden todistelu on jotenkin vähemmän kaupallista ja epäilyttävää kuin se, että bloggaaja saa kasan ilmaisia meikkejä tai jauhopusseja ja esittelee niitä postauksissaan.

Tällainen varmasti ihan vilpitön ”epämainostaminen” on vielä ovelampaa ja tehokkaampaa markkinointia kuin tietoinen yhteistyökampanja. Tässä vaiheessahan valmistajan ei tarvitse enää sormeaan nostaa. Kuluttajat sekä ostavat tuotetta että markkinoivat sitä ilmaiseksi, eikä bloggaajille tarvitse syytää ilmaisia näytteitä. Kätevää. Tuotemerkkiä hehkuttava kuluttaja ei ajattele rakentavansa tuotteen brändiä, vaan korkeintaan omaansa. ”Minä teen ja syön hyvää ja laadukasta ruokaa, minä käytän laadukkaita raaka-aineita”.

Syy siihen, miksi suosittelin juuri Muttia, on se, että se on mielestäni parhaita Suomessa myytäviä tomaattisäilykemerkkejä. Toisaalta kokemukseni johtuu siitä, että tarjonta on suppea. Myynnissä on lähinnä kauppaketjujen omia, sitruunahapolla ryyditettyjä tuotteita, ja muutama italialainen täystomaattituote. Mutti on tunnettu brändi, ja kauppiaan on helppo valita se säilykehyllyn fiinimmäksi ja kalliimmaksi tomaattimurskaksi. Menekki on taattu. Jos asuisin Italiassa, saattaisin pitää Muttia ihan hyvänä, mutta en samalla tavalla erityisenä merkkinä. Sama juttu Martellin pastan kanssa. Se tuskin erottuisi samalla tavalla euroshoppereiden joukosta, jos kotitalon alakerrassa olisi huokea perheravintola, josta saisi yhtä hyvää käsin tehtyä pastaa.

Mutti ja Martelli ovat mielestäni huipputuotteita, ja käytän niitä jatkossakin. Mutta joka kerta, kun mainitsen nämä tuotteet nimeltä, mainostan niitä, ihan samaan tapaan kuin ilmaista majoneesia tai jugurttia saanut kaupallinen bloggaaja. Siksi näsäviisastelu piilomainonnan pahuudesta tuntuu välillä huvittavalta. Mieleeni tulee Ylen Tuhkimotarinoita -ohjelma, jossa stylisti esitteli näyttävästi jotakin kasvohierontalaitetta, jonka hän hehkutti olevan ”ainoa laite, jolla on todistetusti lääketieteellisiä vaikutuksia”. En ole ainakaan vielä huomannut JSN:n antaneen tästä huomautusta, vaikka kaupallisista radioista tehdäänkin koko ajan kanteluita.

Arvatkaas vaan, aloinko heti ohjelman nähtyäni googlettaa, mistä lymfamasiinasta mahtoi olla kyse… (Olen edelleen kiinnostunut, joten vinkkaa, jos tiedät 😉 )

En missään nimessä toivo, että suomalainen media muuttuu yhtä tekopyhäksi kuin amerikkalainen. Tiedättehän, tissit saavat olla hyllyllä parhaaseen katseluaikaan, mutta siis ei herranjumala t-paidassa oleva logo saa näkyä, se pitää blurrata. Toivoisin kuitenkin suhteellisuudentajua itseään täydellisen epäkaupallisina ja riippumattomina pitäviltä medioilta ja bloggaajilta. Sovitut kampanjat ja ilmaislahjat eivät ole mainostamisen ainoita muotoja. Tuotemerkki saa mainosta aina, kun mainitset sen nimen ääneen. Vanha ”any publicity is good publicity” -ajattelu pätee monessa yhteydessä. Moni itseään kulutuskriittisenä pitävä kirjoittaja voi tietoisesti tai tahtomattaan vahvistaa jotakin brändiä aivan samalla tavalla kuin maksettu mainostaja, jopa tehokkaammin.

Tämän ajatusvyöryn tarkoitus ei ole oikeuttaa piilomainontaa, blogeja tai medioita, joissa on enemmän jutuiksi naamioituja mainoksia kuin todellista asiaa. Mutta silloin, kun bloggaaja julistautuu 100-prosenttisesti kaikesta riippumattomaksi, ja arvostelee kovin sanoin bloginsa tuotteistaneita kirjoittajia, mennään metsään. Jokainen julkinen lausuma, kirjoitus ja esiintulo on vähintään ihmisen oman brändin rakentamista. Kummasti moni kulutuskriitikkokin saa ainakin jonkin verran palkkatuloja siitä, että he arvostelevat kaupallisuutta.

Eiköhön se ollut siinä. Nyt keitän sumpit Nespresson riistokeittimelläni. Päättäkää itse, onko tämä hyvää vai huonoa mainontaa ja kenelle.

 

3 kommenttia

  1. Hyvät tuotteet on maineensa ansainneet (tai niiden valmistajat).

    Jos kehut Muttia, se on mielestäni enemmänkin hyvän raaka-aineen suosittelemista ja hyvän vinkin antamista muille kotikokkailijoille ja siten vain hyvä asia. Jokuhan saattaa vaikka jatkossa ostaa Reiskan tomaattimössön sijasta parempaa soosia, ja kokata siitä parempaa ruokaa. Mutta jos Mutti maksaa sulle, se on mainostamista. Sen hyvyys tai huonous onkin eri asia. Mukava kuitenkin lukea riippumatonta blogia, kuten muutakin tekstiä. Mainostus tekstissä vesittää itse asian ja jopa tekee siitä epäuskottavan, kuten esim. yritysten asiakaslehdissä. Koska mennää kalialle (sponsored by Olvi)?

    • Mainostus on ehkä turhan yksioikoinen termi kuvaamaan sitä, mitä ajattelin, mutta en tähän hätään keksinyt osuvampaakaan termiä. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa ylös nuo ajatukseni kaupallisuudesta, niin lukijat tietävät oman suhtautumiseni asiaan ja voivat päättää myös suhtautumisestaan blogiini.

      Muutamat ei-kaupallisuudella ratsastavat blogit ovat mielestäni muuttuneet kovin ristiriitaisiksi sen jälkeen, kun kirjoittaja on saanut suosiota ja hänelle on alkanut tipahdella yhteistyötarjouksia ja tuotteita. Yht´äkkiä parjattu kaupallisuus ei olekaan niin paha asia, ja bloggaaja puolustautuu sillä, että ”esittelen vain niitä tuotteita, joista pidän oikeasti, mutta en ole ollenkaan kaupallinen”. Sen jälkeen ajaudutaan yleensä hirveään vääntöön siitä, kuka mainostaa ja kuka ei, kuka on oikeasti riippumaton, eettinen, Jeesuksen reinkarnaatio jne.

      Jos tarkastelemme kaupallisuutta laajempana ilmiönä kuin vain ostamisena, myymisenä ja mainostamisena, niin eihän länsimaisen ihmisen elämä mitään muuta olekaan kuin kaupallisuutta, osallistumista siihen jollain tavalla. Oma suhtautumiseni siihen on lähinnä sellainen, että noh, tämmöstä tää nyt on. Yritän jotenkin luovia tässä kuluttamaan yllyttävässä maailmassa.

      Blogien kaupallisuudessa ei ole muuta pahaa kuin se, että nykytilanteessa sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Lopputuloksena on pahimmillaan piilomainontalässytystä ja turhia postauksia, koska ”kuukauden juttumäärä pitää saada täyteen”. Parhaimmillaan kaupallisuus voi kuitenkin antaa bloggaajalle mahdollisuuksia sellaisen sisällön hankkimiseen, johon oma kukkaro ei venyisi. Mielestäni tuotelahjoituksissa ei ole mitään pahaa, kunhan niiden saamisen ehtona ei ole teennäisen positiivinen hehkutus. Eli kritiikkiä pitää voida antaa, jos se on tarpeen. Toisaalta ilmaiseksi saadusta tuotteesta pitää saada tykätäkin ihan aidosti. Asia on hyvin yksinkertainen, mutta se tuntuu menneen kauhean monimutkaiseksi.

      Jonkin aikaa sitten ruokabloggaajia pyydettiin yhteistyöhön vissiin Hellmann´sin majoneesien kanssa. Hellman´shan on myös tällainen ”kulttimerkki”. Muistan seuranneeni tuolloin pariakin porukeskustelua siitä, miten ”tuokin bloggaaja on varmaan mukana siinä Hellmann´sin yhteistyökuviossa mukana, se on myynyt sielunsa”. Mutta niille, jotka eivät olleet kampanjassa mukana, oli tietenkin ihan ok hehkuttaa ”Hellmann´sin klassikkomajoneesia”. Jep jep.

      Hei heitä vaan aikatauluideoita, lähden kaljalle koska vaan!

  2. Tuli vielä mieleeni, että tekstissä käyttämäni sanan mainonta voisi korvata puhumalla enemmän markkinoinnista ja riippumattomuudesta. Mainontahan on vain markkinoinnin yksi osa-alue. Viidakkorumpu, tuotesuositukset, sissimarkkinointi ja jopa negatiivinen julkisuus ovat markkinoinnin, pr-työn ja julkisuuden käsitteiden osia.

    Riippumattomuus on termi, jota viljellään aika huolettomasti. Aivan täydelliseen ja absoluuttiseen riippumattomuuteen pääseminen taitaa olla tässä maailmassa lähes mahdotonta. Vaikka kokisi olevansa kaupallisesti riippumaton, voi olla kuitenkin riippuvainen/sitoutunut/verkostoitunut monien ei-kaupallisten toimijoiden kanssa. Joskus tällaiset yhteistyökumppanit saattavat olla paljon suurempi pääoma kuin rahaa, tavaroita ja palveluja tarjoava sponsori.

    Blogimaailmassa aineettomaksi pääomaksi voidaan laskea vaikkapa se, että bloggaaja julkaisee kuvia ja mainitsee vähän väliä vaikkapa tunnettuja bloggaajakavereitaan, vaatesuunnittelijaystäviään, lempiravintolansa, julkaisee blogigaalaposeerauksia jne. Tuskin kovin moni ajattelee tietoisesti tätä name droppingia tehdessään hyödyntävänsä aineetonta kapitaaliaan. Kyse lienee useimmiten ihan aidosta halusta hehkuttaa mukavaa piknikkiä blogikavereiden kanssa. Mutta tapahtuipa se halusta kertoa kivoista päivälliskutsuista, tai halusta osoittaa, että hei, mulla on semi-julkkiskavereita, kyse on mielestäni verkostojen hyödyntämisestä.

    Eikä verkostojen hyödyntämisessä mitään pahaa ole. Arkisimmillaanhan kyse on siitä, että naapurisi vinkkaa, että talon kivijalkaan on muuten avattu hyvä levykauppa, kiinnostut ja menet kauppaan. Ihminen on aina jossain määrin riippuvainen ja sidoksissa erilaisiin yhteisöihin ja organisaatioihin.

    Mieleeni tuli todella vanha tv-ohjelma, jostain kymmenen vuoden takaa. Siinä haastateltiin muistaakseni naisräppäri Kanaa ja jotakin toista artistia. Kana halusi profiloitua epäkaupallisena artistina, tämä toinen laulaja edusti sitten sitä kaupallista puolta.

    Haastattelija yritti selittää Kanalle samaa ajatusta, kuin minä edellä. Eli vaikka artisti ei pitäisi julkisuudesta, on hän kuitenkin hyötynyt siitä, koska hän on saanut sen ansiosta tilaisuuksia, joita ihan tavallinen kaduntallaajamuusikko ei saa. Kana vain jankutti, että ”mä haluun vaan tehä mun biisei, julkisuus ei kiinnosta mua”, ja haastattelija yritti sanoa, että ilman sitä julkisuutta ja jonkinlaista verkostoitumista sinulla ei olisi mahdollisuutta tehdä niitä sun biisei.

    Olipas filosofista, kun sain vedettyä mukaan vielä epäkaupallisen naisräppäri/koirapelastajankin.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*