timanttinen blogisisältö

Someähky, joka pitää nyt oksentaa ulos

Olen miettinyt tämän bloggauksen kirjoittamista kesästä asti. Olen enemmän pohdiskelija kuin impulsiivinen syöksyjä, joten olen pidätellyt itseäni. Anna olla, tuo fiilis menee ohi, se johtuu vain stressistä, sanoo järkeni. Toisaalta järkeni on oikeassa, mutta tunne sen kuin piinaa, vaikka kesän työstressi on kaukana takanapäin.

Sori, joudun heti pahoittamaan draamannälkäisten mielen. En ole ilmoittamassa, että olen kyllästynyt työhöni tai avioliittooni.

Kyse on siitä, että minä(kin) olen tympääntynyt siihen, millaiseksi bloggaaminen ja someskene tuntuu muuttuneen.

Tässä postauksessa…

Missä olet Laura avasi jonkinlaisen tulpan pari viikkoa sitten. Laura otti kirjoituksessaan esille sen, että somemaailmassa on nykyään vaikeaa pärjätä sanoilla ja ajatuksilla. Pitäisi olla studioluokan kuvia. Sekä lukijasegmentin että yhteistyökumppanin tarpeisiin räätälöityjä, optimoituja hyötypostauksia.

Tiedän, että evoluutio on luonnollista elämän kaikilla osa-alueilla, niin myös virtuaalitodellisuudessa. Ne ajat, kun Bloggeriin ladattiin ylivalotettuja pokkarikuvia ja Aamulehti teki jutun siitä, että bloggaaja on lennätetty oikein Pariisin muotiviikoille, ovat ohi.

En tarkoita, että nostalgisoisin tärähtäneitä valokuvia. En jaksa lukea liirumilaarumia siitä, millaiset pörrösukat Tohmajärven Prismasta löytyi viime tiistaina. Ammattikirjoittajana ja somen kuluttajana minäkin kaipaan kuvia, joista saa selvää. Kaipaan kiinnostavia otsikoita, jotka kiteyttävät, mistä teksti kertoo. Kaipaan ajattelua, pointtia ja laatua.

Välillä vain tuntuu siltä, että blogiskene on kuin edm-biisin äärimmäisen naukuvaksi viritetty basso. Some on täynnä blogeja, joiden ulkoasu, rakenne ja elementit ovat kuin kansainvälisestä lifestyle-julkaisusta. Sisältö jää kuitenkin harmillisen usein muodollisesti pätevän tyylin jalkoihin.

timanttinen blogisisältö

…ei ole selventäviä…

Anteeksi, jos kuulostan ylimieliseltä, mutta tsiljoonas vinkkipostaus aiheesta ”näin muokkaan Instagram-kuvieni taustan valkoiseksi” on aika kaukana siitä, mitä käsitän termillä timanttinen sisältö. Koko termi on myös osa tätä ähkyoksennustani.

Kaikki on nykyään niin helvetin timanttista, vaikka kyse olisi yhdys sana virheitä vilisevästä postauksesta, jonka otsikossa luvataan paljastaa sitä ja tätä mehevää, mutta lopulta ei paljasteta yhtään mitään. Kunhan saadaan klikkejä Google Analyticsin tilastoihin ja kuva mehikasvien viereen asetellusta sponssikellosta.

Timanttiseksi mielletään sekin, että reaktioita ja kannanottoja syydetään kuin automaatista. Kärkevät älähdykset keräävät toki lukijoita ja kommentteja, päätyvät lööppeihinkin. Bloggaajan pauhaus tosin saattaa lähteä liikkeelle väärinkäsityksestä tai köykäisestä ajattelusta. Mitä enemmän pauhataan ja linkkaillaan, sitä suuremmaksi väärinkäsitys paisuu.

Olen lukenut esimerkiksi useita juttuja, jossa väitetään tulikivenkatkuisesti, että uusi laki muka kieltäisi opettajia käyttämästä lapsista sanoja tyttö ja poika. Raflaava otsikko, kauhistelu ”liian pitkälle menneestä nykypäivän meiningistä” ja tadaa: somemuhennos on valmis.

…ja lukemista helpottavia…

Toinen ahdistuksenaiheeni liittyy siihen, että bloggaus on välillä lähempänä myyntiä ja markkinointia kuin tarinointia. Aloin blogata ruoasta, koska osaan kirjoittaa ja tykkään syödä. Entistä useammin tuntuu siltä, että nämä avut ja motivaattorit eivät riitä. Bloggaaminen muistuttaa työtä, jota olen tehnyt mainostoimistoissa ja teen nytkin kirjoittaessani juttuja lehtien verkkosivustoille.

Konseptointi, juttutyyppien suunnittelu ja vastaava sujuu meikäläiseltä suht helposti. Niillä taidoilla olen ostanut maitoa ja leipää vuodesta 2003 lähtien. Välillä vain väsyttää, koska työmoodi olisi kiva sulkea blogosfäärissä. Blogit ovat olleet minulle virtuaalimaailman leirinuotioita. Lämpimän tulen ääressä nauretaan, kerrotaan kummitusjuttuja ja arkojakin asioita. Päivänvalo ei kuitenkaan tunkeudu kaikkialle.

Facebookin someryhmissä puhutaan entistä enemmän markkinoinnista, myynnistä, hakukoneoptimoinnista ja teknisistä työkaluista. Se on ymmärrettävää, täysin fine ja osallistun siihen itsekin. Kun bloggaamisesta tulee työ tai minun tapauksessani käyntikortti, näitä asioita on hyvä miettiä.

En kuitenkaan ole sielultani myyjä, vaan tarinoitsija. Siksi tunnen oloni välillä orvoksi ammattimaisessa blogimaailmassa. En jaksa pohtia loputtomasti brändejä, reachia, engagementia ja uutiskirjeen avulla myymistä. En ymmärrä vakavuutta, jolla tiukasti jostakin genrestä kirjoittavat ihmiset suhtautuvat ongelmaan ”voinko julkaista sisustusblogissani rennomman kuvan kissastani?”.

…napakoita väliotsikoita, koska…

Subjektiivista märinää ja turhasta valittamista? Kyllä, osittain, mutta tiedän, etten ole fiilisteni kanssa yksin. Olen pohtinut tätä monen lempibloggaajani kanssa, esimerkiksi Lauran, Emmin ja Sannan.

Tunteet nostivat päätään alkukesällä, kun Emmi kertoi lopettaneensa ammattimaisen bloggaamisen, koska se alkoi nakertaa homman iloa. Masennukseen ja ylipainoon liittyvät postaukset vetivät lukijoita, mikä tuntuu suorastaan makaaberilta. Tätäkö se timanttisuus ja aitous on? Sitä, että jatkuvasti pitää paljastaa kipupisteensä?

No ei todellisuus ihan näin lohduton ole. Tämä on katsokaas se Aristoteleen draaman kaari. Märinä huipentuu synkkään kliimaksiin ja pam: nyt tulee helpotus!

Ihana, viisas, älykäs ja lämmin rouva Sana puki hienosti riveiksi blogistanian evoluution. Käynnissä on luonnollinen kriisi, tienhaara, kyseenalaistaminen, kapinointi. Somesisältöjen murrosikä.

Tätä keskustelua ja kipuilua tarvitaan, jotta voimme jatkaa. Jotta tiedämme, millaisiin diileihin kannattaa suostua. Jotta hahmotamme, mitä haluamme bloggaamisesta: työn, harrastuksen, yleisöä, kommentteja, kontakteja? Jotta tiedämme, mihin vedämme rajamme.

timanttinen blogisisältö

…ei nyt vaan huvittanut keksiä

Lopuksi ilouutinen, johon jokainen Hollywoodin helpotuskaavaa noudattava valitusvirsi päättyy. Angstaajillekin on paikkansa somemaailmassa. Esimerkiksi minut valittiin Ping Helsingin asiantuntijaverkostoon, joka on täynnä erilaisia ihmisiä eri aloilta. Kirjailijoita, hakukoneoptimoijia, myyjiä, valokuvaajia, strategeja, bloggaajia.

Porukan ensimmäinen tapaaminen on eilen, ja tavoitteena on saada aikaa sitä kuuluisaa timanttista kamaa erilaisten projektien muodossa. Sanon nyt ”timanttinen” ilman ironiaviiksiä. Oikeasti.

Siellä asiantuntijoiden joukossa olen myös minä. Ikuinen ihmettelijä, varovainen innostuja, omituinen höpöttäjä, ajatuksissani asuja. Aloitin Savusuolan kirjoittamisen lähes tasan viisi vuotta sitten ajatuksella ”ruoasta on kiva kirjoittaa ja ehkä se poikii jotain”. Tämä on minulle se jotain, tärkeämpää kuin yksittäiset klikkihitit ja kekkerikutsut. On ihanaa huomata, että myös puhelinmyyntiaikojen traumatisoimalle, liian pitkiä, kehnosti hakukoneoptimoituja juttuja kirjoittavalle ihmiselle on kysyntää.

Niin on sinullekin.

Okei, toi oli jo imelyyden rajoilla. Mutta niin on Gilbert Grapekin ja se on vitun hyvä leffa ja itken aina!

 

27 Comments

  1. Pingback: Hyvällä sisällöllä ja sanoilla on blogissa merkitystä

  2. Pingback: Onko blogilla pakko tienata? - EMMI NUORGAMEMMI NUORGAM

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.