Tuttiritari-näytelmä

Tärpit Tampereen teattereiden kevättarjonnasta – vielä ehdit!

(* Sain ilmaiset pressiliput osaan suosittelemistani näytelmistä, osan lipuista maksoin itse. Tuttiritari-näytelmän valokuva Tampereen Teatteri/Harri Hinkka)

Meikäläinen näpyttelee tätä tekstiä ihanan hiljaisessa kodissa. Mies ja plikka ovat nimittäin katsomassa Tampereen Teatterin kevään vetonaulaa, Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus -näytelmää. Tyttö innostui näytelmästä niin valtavasti ensi-illassa, että ostin näytökseen vielä toiset liput, kun sähköpostiini kilahti tarjous 10 euron pileteistä.

Värien ja absurdin huumorin ilotulitusta

Myönnän, että en ole aikaisemmin syttynyt yhtään Tuttiritarin hahmolle. Kun tämä tutin latkuttamiseen addiktoitunut ritari laukkaa televisioruutuun, ihmettelen, miksi se on lapseni mielestä niin hauska. Olen kuitenkin iloinen, että lähdimme katsomaan ritarin seikkailuja.

Tajusin, että Tuttiritarin huumorissa on jotain samaa kuin Monty Pythonissa. Sellaista tahallista puujalkojen kolistelua, joka tuntuu aluksi älyttömältä, mutta kun juonelle antaa aikaa, huomaa nauravansa juuri niille asioille, jotka ensin ärsyttivät kaikkein eniten. Näytelmässä on myös hauskoja ajankohtaisia viittauksia, jotka naurattavat aikusia ja nuorisoa, vähän samaan tapaan kuin Aku Ankassa.

Näytelmän lavastus ja puvustus salpasivat hengen. En ole hetkeen nähnyt näin värikästä ilottelua, ja ahmin silmilläni jokaisen näyttämöllä vilahtaneen puvun ja lavasteen. Lavalla nähdään myös ihka oikea lohikäärme, ja se vasta olikin hienosti nikkaroitu. Iso kiitos siitä, että merkittävä maakuntateatteri ottaa rohkeasti lastennäytelmän päänäyttämölleen ja satsaa siihen näin paljon.

Menneisyyden valintojen pohdiskelua

Kerroin jo syksyllä, miten paljon pidin Frenckell-näyttämön Tytöstä ja variksesta. Sirkku Peltolan käsikirjoittama ja Anna-Elina Lyytikäisen ohjaama näytelmä on yksinkertainen ja intiimi. Se kertoo kahdesta keski-ikäisestä naisesta, jotka tutustuvat sattumalta toisiinsa.

Ritva Jalosen Säde on ajautunut elämässään sivuraiteelle. Tuija Vuolteen Armin arjessa kaikki on näennäisen hyvin, mutta kulissien takana kolisee. Näytelmän juoni on aika arkinen, mutta ei tämä mitään kikkailua kaipaakaan. Pitkäaikaistyöttömän Säteen ja porvarisrouva Armin suhde on täynnä kipua ja hervotonta huumoria. Kuten syksyllä kirjoitinkin, tämä näytelmä itkettää ja naurattaa yhtä aikaa.

Sama tematiikka, menneisyyden valinnat ja niiden seuraukset, ovat keskiössä teatterin kahdessa muussakin näytelmässä. Frenckellissä esitetään myös muistisauradesta kertovaa Katoavaa maata. Se on herkin vedoin piirretty tarina avioparista, joka alkaa tehdä tiliä menneisyytensä kanssa, kun vaimon muisti murenee.

Katoava maa arvostelu
Kuva: Tampereen Teatteri/Harri Hinkka

Ritva Jalonen tekee muistisairaana Helenana aivan erilaisen roolin kuin Tytössä ja variksessa. Hän on vuorotellen kärttyinen, hätääntynyt ja hellyyttävä tulkiten uskottavasti sairauden etenemistä. Esko Roineen esittämä aviopuoliso Aarne vaikuttaa aluksi hyväntahtoiselta mieheltä, joka on oman aikakautensa lapsi. Sitä hän onkin, mutta hyvän lisäksi myös pahassa. Näytelmä osoittaa, että elämä ja avioliitot eivät ole yksinkertaisia.

Olisin kaivannut rytmitykseen hiukan nopeutta ja napakkuutta, ja loppuratkaisu oli omaan makuuni melodramaattinen. Kokonaisuutena näytelmä on kuitenkin kaunis ja pakottaa ajattelemaan. Tämä on hyvä valinta, jos haluat liikuttua ja pohdiskella. Se koskettaa varmasti kaikkia, joilla on kokemusta muistisaurauksista omassa lähipiirissään.

Myös päänäyttämön Patriarkassa tehdään tiliä menneisyyden kanssa. Näytelmän ote on kuitenkin paljon tiukempi, roisimpi ja ilkeämpi kuin Katoavan maan. Jotain tällaista odotinkin, onhan ohjaaja Juha Jokela.

Patriarkassa keskitytään paitsi avioliittoon ja perheeseen, myös sukupolvien yhteentörmäykseen. Suuria ikäluokkia myllytetään kovalla otteella – ja sen kuuluisan pullamössösukupolven edustajana minun mielestäni aiheestakin. Epäreiluja ja monimutkaisia asioita käsitellään kuitenkin huumorilla ja ymmärryksellä, tarjoilematta liian helppoja vastauksia. Tämän näytelmän ehdoton tähti on perheen päätä näyttelevä Heikki Kinnunen, joka vangitsee kuusikymppisen halki poikki ja pinoon -insinöörin olemuksen nenäkarvoja myöten.

Patriarkka arvostelu
Kuva: Tampereen Teatteri/Harri Hinkka

Suomen parasta lastenteatteria

Sitä nimittäin tarjoilee todistetusti Tampereen Työväen Teatteri. Miika Murasen ohjaama Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus sai juuri vuoden 2017 lasten- ja nuortenteatteripalkinnon.

Tove Appelgrenin kirjoista tuttu Vesta-Linnea on kolmasluokkalainen tyttö, jonka huoneeseen ilmestyy erikoinen, mykkä tyttö. Kukaan muu perheenjäsen ei näe tyttöä, hän on siis aave. Creepyä? Aikuisen logiikalla ehkä, mutta tämä näytelmä onkin tehty lapsiyleisön ehdoilla.

Aikuiset pelkäävät usein itse enemmän asioita, joilta he varjelevat lapsia. Lasten maailmassa on paljon erikoisia, outoja ja kammottaviakin mielikuvitushahmoja, joihin lapset suhtautuvat kuitenkin mutkattomasti. Tässä näytelmässä ei lässytetä tai olla olevinaan lasten maailmassa, siellä todella ollaan.

Vesta-Linnea arvostelu
Kuva: Tampereen Työväen Teatteri/Kari Sunnari

Nuoruuden kiima ja kipu

Toinen nuorempaakin yleisöä puhutteleva näytelmä on musikaali Spring Awakening. Se perustuu saksalaiseen Kevään herääminen -näytelmään vuodelta 1891. Näytelmä aiheutti omana aikanaan kohun, sillä se käsitteli monia tabuja: seksiä, itsemurhaa ja homoutta.

Mietin hetken, että mikähän ongelmanuorikuvaus tämä on. Samuel Harjanteen ohjaama näytelmä on kuitenkin kuin nuoruus itse, samaan aikaan viaton ja räkäinen. Se kertoo nuorista, jotka kipuilevat samojen asioiden kanssa kuin Skamin jengi 2010-luvulla. Seksi kiinnostaa, rakkaus saa sydämen väpättämään, aikuiset eivät ymmärrä, koulu luo kohtuuttomat paineet.

Kun kävin katsomassa näytelmän, katsomossa oli paljon lukiolaisia. He seurasivat tapahtumia hievahtamatta kaksi tuntia. Pääparin alastonkohtaus sai aikaan kikattelua, mikä oli vanhemman katsojan silmään suloista. TAMKin musiikkiteatteriopiskelijoiden energia oli hienoa katsottavaa. Vaikeita asioita käsitellään tyylikkäästi, mutta tunteissa ei säästellä.

Spring Awakening arvostelu
Kuva: Tampereen Työväen Teatteri/Kari Sunnari

Klassikon tiivistunnelmainen päivitys

Eino Salmelaisen näyttämöllä nähdään Miika Murasen toinen ohjaus, Tennessee Williams -klassikko Kissa Kuumalla katolla. Odotin tätä näytelmää erityisen paljon, koska olen kova Williams- ja klasarifani.

Kyseessä on avioliittodraama, jossa on piirteitä, jotka olivat omana aikanaan tabuja. En halua paljastaa juonta liikaa, mutta kerrotaan sen verran, että seksuaalisuus luo monenlaisia kipupisteitä Heidi Kiviharjun aistillisen Maggien ja Tuukka Huttusen masentuneen Brickin avioliittoon.

Pari on juhlimassa Brickin isän syntymäpäiviä. Juhliin tosin tuo kammottavan tunnelman se, että Brickin isä on kuolemassa syöpään, eikä hän itse tiedä sitä. Muu perhe tietää totuuden isän sairaudesta, ja lasten välit kiristyvät, kun perintö tulee puheeksi.

Juha Muje on Brickin kuoleva isä Big Daddy. Kuten Kinnunen Patriarkassa, Mujekin näyttelee jokaisella ihokarvallaan. Hänen hahmonsa on mehevä kaikessa raivostuttavuudessaan, ja oikein odotin, mikä Mujeen seuraava reaktio on.

Vaikka näytelmä on uskollinen alkuperäistekstille, visuaalista maailmaa, musiikkia ja näyttämöratkaisuja on päivitetty onnistuneesti. Viittaukset nykyaikaan tuovat näytelmään metatason, jonka kautta katsoja pääsee kurkistamaan hahmojen mieleen. Sähäkkä rytmi ja musiikki pitävät mielenkiintoa yllä, vaikka näytelmä onkin pitkä.

Kissa Kuumalla katolla arvostelu
Kuva: Tampereen Työväen Teatteri/Kari Sunnari

Kyllä ei ole kunnon kahvia tummapaahtoinen

Suomen 100-vuotissyntymäpäivää juhlitaan suurella näyttämöllä. Helmikuusta asti yleisöä on nauratettu Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan Suomella. Mielensäpahoittaja eli Raimo Grönberg on karvalakin syvälle päähänsä vetänyt rakastettava änkyrä, joka aloittaa jokaisen lauseensa sanaparilla ”kyllä ei”. Kyllä ei ole tämmöinen kunnon kahvia, kyllä ei ole hyvä tämä nykyaika ja niin edelleen.

Näytelmässä luodaan katsaus Suomen historiaan mielensäpahoittajan muistojen ja perhehistorian avulla. Näyttämöllä nähdään niin suomenhevonen, Mika Myllylä kuin 70-luvulla Ruotsiin lähtenyt teryleenihousuinen naapuri. Näytelmä on kuitenkin kiinni myös nykyajassa ja kommentoi sitä yllättävän rohkeasti. Mielensäpahoittaja nimittäin palkkaa kotiavukseen Alin vastaanottokeskuksesta.

Olisin saksinut tekstiä reilulla kädellä, sillä välillä muistelut venähtävät aivan liikaa ja jäävät irtovitsien tasolle. Annan kuitenkin anteeksi löysät kohdat, sillä näytelmä tekee jotain nerokasta. En taaskaan paljasta liikaa, mutta Alia tulkitseva Chike Ohanwe vetää pari sellaista monologia, joiden kuuleminen tekee erittäin hyvää seitsemänkymppiselle patriootille.

Kuva: Tampereen Työväen Teatteri/Kari Sunnari

Ne sääret!

TTT-Klubilla pääsee ihailemaan elävää legendaa eli Jorma Uotista. Ei huono – Porista Pariisiin kartoittaa Jorma Uotisen elämää ja uraa muistojen, laulun ja tanssin keinoin. Lavalla nähdään myös Uotisen ex-vaimo, ystävä ja taiteilijakollega Helena Lindgren.

Chanson-perinteestä ammentava intiimi laulunäytelmä on juuri sopiva pala viikonloppuiltaan. Uotisen ja Lindgrenin tanssia ja laulua on mukavaa seurata viiniä siemaillen aivan lähietäisyydeltä.

Helena Lindgren on luonnossa juuri niin uskomattoman kaunis kuin kuvissakin – ja kyllä, Helena todellakin osaa laulaa ja nauraa itselleen. Uotinen vetää itseihailun ja -ironian ihan omille kierroksilleen. Täysin omaa luokkaansa ovat myös Uotisen sääret. Niistä pohkeista näkee, että juu, on tullut ”hiukan” tanssittua.

Kuva: Tampereen Työväen Teatteri/Kari Sunnari

Jahas, nyt se kaksikko palasi teatterista. Tuttiritari nauratti, lumosi ja ihmetytti toisenkin kerran. Lohikäärme ei ollut liian jännä, ja iskä hekottelee Pinot Noir -vitseille.

Käykää ihmiset teatterissa. Se tekee hyvää.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*