jouluperinteet

Tee joulusta juhla juuri itsellesi

Olen jaksanut hiljalleen kömpiä ylös sängystä ja laitella hiukan jouluakin. Tuossa paketteja kääriessäni mieleeni tuli, että aika hassua, kun joulu ei pahemmin stressaa minua. Normaalisti olen nimittäin kova ottamaan paineita yhdestä jos toisestakin asiasta.

Pidän joulusta nykyään kovasti, vaikka en olekaan mikään oman elämäni Martha Stewart, jonka blogiin tupsahtelisi joka päivä kuvia lumihiutaleilla päällystetyistä vuokaleivoksista ja itse sidotuista käpykransseista. Minulla ei ole tiettyjä joulurituaaleja, joista olisi pakko pitää kynsin hampain kiinni. Lähinnä toivon saavani olla pari päivää hissukseen kotioloissa – tai siis anoppilassa. Ei tarvitse tuijottaa kelloa, miettiä deadlineja ja kurahaalareita. Tavalliset joululaatikot kelpaavat minulle ihan hyvin, ja televisiosta on mukava katsella hyväntuulista hömppää, joka ei vaadi minulta niin minkäänlaista aivotyötä. On ihanaa käydä kävelyllä sään salliessa ja saunoa joka ilta.

täydellinen joulu
jouluperinteet
jouluperinteet

perhejoulu
Suhteeni jouluun ei ole kuitenkaan ollut aina mutkaton. Lapsena rakastin sitä intohimoisesti, mutta teininä ja nuorena aikuisena ahdistuin pitkistä pyhistä. Lapsuuteni joulut olivat varmaan aika samanlaisia kuin monella keskiluokkaisen ja keskinkertaisen suomalaisperheen vesalla 80-luvulla. Oli laatikoita, kinkkua ja säilykeherneitä. Vihreiden kuulien ja Wiener nougatin avaaminen oli juhlallinen hetki. Nämä makeiset olivat hienoista hienoimpia, joita kuvitella saattoi, eikä niihin liittynyt minkäänlaista ällötystä tai nuhjuista retroarvoa. Jouluna käytiin mummolassa kylässä, ja kaikki pukeutuivat parhaimpiinsa. Sisällä pidettiin kiiltonahkakengät jalassa.

Aattoaamuna katseltiin Joulupukin kuumaa linjaa, ja sydämeni hakkasi, kun katselin Ylen suoraa lähetystä Korvatunturilta pukin lähtiessä matkaan. Nyt se tulee tänne, se tulee meillekin! Tietyt ruoat ja rituaalit kuuluivat jouluun niin kiinteästi, että yhdenkin puuttuminen lässäytti tunnelman. Muistan ikuisesti, kun näin vahingossa, kun pukki ajoi automme pihaan Fiatilla ja laittoi partansa paikoilleen vasta pihassa.

Ei niin kuulu tehdä, ei vain kuulu.

Muistelen olleeni 6-vuotias, kun sain ensimmäistä kertaa hiukan omaa rahaa jouluostoksiin. Uskoin tällöin vielä pukkiin, ja lahjojen ostaminen selitettiin minulle muistaakseni niin, että joulupukki tuo suurimman osan lahjoista, mutta perhe voi halutessaan sujauttaa pukin pussiin myös omia lahjojaan. Aloin hankkia ala-asteikäisestä lähtien isälleni joka joulu Kalle Päätalon uusimman kirjan. Päätalo asui parin korttelin päässä kodistamme Messukylän Viialassa. Kävin aina pari päivää ennen joulua soittelemassa Kallen ovikelloa, että voisiko hän kirjoittaa isän kirjaan omistuskirjoituksen. Ja aina Kalle kirjoitti ja hän ja hänen vaimonsa olivat hirmu ystävällisiä, vaikka pyytäjiä kävi oven takana varmasti paljon.



joulutortut omenatäyte
Kun tulin teini-ikään, joulusta tuli jotenkin ankeaa aikaa. Lama vaikutti siihen varmasti paljon. Vaatesuunnittelijaisäni firma joutui ahdinkoon, kun idänkauppa ja sen myötä koko suomalainen vaateteollisuus murentuivat lähes yhdessä yössä. Olimme todella tiukoilla, ja rahattomuus oli jatkuvasti läsnä sekä puheissa että ajatuksissa.

Joulusta tuli minulle pakkopullaa, joka alleviivasi sitä, että meillä ei ole varaa siihen, tähän eikä tuohon. En saanut Leviksiä, pilottitakkeja ja pleikkareita, vaan lahjat olivat lähinnä markettien tarjouksista ostettuja yöpaitoja ja käsivoiteita. Teini-ikäisen on vaikea arvostaa materian sijaan sellaisia asioita kuin joulurauha ja läheiset. Rauha kun merkitsee tylsyyttä ja läheiset ihan vitun ärsyttäviä porukoita ja kitisevää pikkusiskoa.

Kun muutin 19-vuotiaana omilleni, kävin jouluisin kotona vain kääntymässä. Odotin kiihkeästi Yo-talon tapanintansseja ja välipäiviä, jolloin pääsin bilettämään ja ihmisten pariin. Kerran vetäisin kalsarikännit jopa aattona kotona. Kävin napsimassa naukkuja isäni saamasta likööripullosta, ja jotenkin onnistuin hankkiutumaan kaverini luokse Vehmaisiin. Räkätimme selällämme lumihangessa, joimme vodkaa ja aamuyöllä soitin nikotellen isälleni, että tuletko hakemaan minut kotiin. Olin täällä Maishkulla katshmomassa X-filesh -maratonia.

Hik.


Suurimpia joulunviettooni liittyviä murroksia on ollut parisuhteen mukanaan tuoma teille vai meille -probleema. Parina ensimmäisenä jouluna olin aaton ja joulupäivän vanhemmillani ja lähdin tapaniksi mieheni vanhemmille. Muutaman viime vuoden olemme viettäneet koko joulun anoppilassa, koska se on kätevää ja ihanaa. Koiramme saa peuhata laumassa muiden mäyristen kanssa ja juosta isolla pihalla sydämensä kyllyydestä. Minä saan olla kahden ykkösihmiseni eli mieheni ja lapseni kanssa. Anoppi on aivan fantastinen tyyppi, ja hän jaksaa keitellä puurot ja imeltää laatikot itse leivinuunissa. Ympärillämme on uskomaton maalaismiljöö, ja saunan jälkeen voin mennä ilkosillani terassille ihastelemaan kirkasta tähtitaivasta. Hyvällä tuurilla bongaan peuran metsänrajasta.

Niin, ja eipä väheksytä sitäkään faktaa, että me saamme nukkua miehen kanssa ulkorakennuksessa, ja lapsi nukkuu isovanhempien huoneessa. Kaikki perheelliset varmasti ymmärtävät, että tämä on suurin lahja, jonka kolmekymppinen silmäpussejaan selässään raahaava ihminen voi saada.

Entä mitä odotan tältä joululta? Ihan vain olemista. Yritän jaksaa pyöräyttää ensi viikolla jonkun kakun jälkkäriksi joulupöytään, mutta jos en jaksa enkä ehdi, ihan sama. Jos saan konjakkia, voin syödä sen kanssa vaikka tavallista jäätelöä tai pelkkää ilmaa. Kunhan saan lukea Ruusun nimen loppuun eikä minun tarvitse meikata.

Ihmiset, antakaa sen joulun tulla, olla ja mennä. Älkää ottako paineita. Tuunatkaa, pipertäkää ja viilatkaa, jos siltä tuntuu. Tilatkaa noutopizzat ja kuunnelkaa teknoa, jos ei tunnu (mutta sellaisella volyymilla, ettei naapuri hiilly).

Tärkeintä on se, että tuntuu hyvältä, juuri sinusta.

 

6 kommenttia

  1. Mä mietin just tänään, että olen nyt varmaan aikuinen, kun toivotan ihmisille ”rauhallista joulua”. Teininä sitä ajatteli, että rauhallinen joulu olisi ankeinta mitä on, nyt sitä vaan toivoo että saisi olla pari päivää ihan omissa oloissaan.

    Tosi ihana kirjoitus, samaistun!

  2. Kiitos näistä ajatuksista ja huikeasta blogitekstistä. Aprikoin parhaillaan samoja juttuja. Ja mikä onni sinulla onkaan anopissasi! Wau, haluan myös oman anopin (aito on tuonpuoleisissa).

    • Voi kiitos rouva Raadelmasta! Rustasin tämän tekstin ihan ex tempore, joten kiva, jos se on mielestänne hyvä. 🙂 Ja hyvät appivanhemmat ovat kyllä parhaita asioita, joita ihminen voi saada. Jotenkin huvittaa, kun leffoissa ja kirjoissa appivanhemmat esitetään usein nokittelevina ja ilkeinä ihmisinä, mutte meikäläisellä on käynyt tässä suhteessa kyllä niin hyvä tuuri kuin ihmisellä vain voi.

  3. Aivan mahtava kirjoitus! Sinulla on kyllä hyvä tyyli kirjoittaa, niin suora mutta lämmin. Minä olen jo vuosia sitten päättänyt, että teen joka vuosi juuri sen verran kun huvittaa, sillä joulujärjestelyt, mutta ennen kaikkea joulutunnelma on pitkälti minun harteilla. Ja samaa toivon kaikille muillekin, eli että tekee joulusta juuri sellaisen kuin haluaa. Tai on tekemättä.

    • Voi Sauvajyvänen, mä olen aivan hämilläni ja kovin otettu. Kun tämä kirjoitus oli mielestäni vain tämmöistä perjantai-illan saunakaljapäissään kirjoitettua jorinaa. Mutta onpas mukavaa, jos minusta välittyy myös jonkinlaista lämpöä, etten ole vain semmoinen kulmikas rääkyvä manselaiseukko, jollaiseksi itseni usein miellän. 🙂

      Välillä mietin, että niin ihania kuin kaikkien ruoka- ja lifestyleblogien ja Instagram-virran kuvat jouluvalmisteluista ovatkin, ihmiset voivat ottaa niistä turhia paineita. Loppuvuosi on monella työpaikalla tosi kiireistä aikaa, eikä duunipäivän jälkeen ole välttämättä voimia väkertää joulua. Mutta eipä siihen jouluun tarvita oikeastaan muuta kuin päätös siitä, että minä olen nyt juuri niin kuin minua huvittaa. Jollekulle se voi merkitä vaikka sitä, että heittää kaiken jouluhössötyksen huitsin Nevadaan ja tuijottaa Tähtien sotia pyhät aamusta iltaan.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*