Tänä viikonloppuna olin pitkästä aikaa vierasemäntänä. Ohjelmaamme kuului aikatauluttamatonta loisimista, ulkona syömistä ja Tampere Film Festival. Tuntui pitkästä aikaa siltä, kuin olisin ollut itsekin lomalla kotikaupungissani. Tampere tuntui yhtäkkiä paikalta, jossa on vaikka millä mitalla kauniita paikkoja, kivoja tapahtumia ja monenmoisia ruokapaikkoja.
Torstaina testasin ensimmäistä kertaa Rautatienkadun Scandicin ravintola Piazzan. Odotukseni eivät olleet edes lounaan suhteen korkealla, sillä olen tottunut saamaan suomalaisissa hotelleissa keskinkertaista bulkkiruokaa. Eräs nirso kaverini oli kyllä hehkuttanut, että Piazzan caesarsalaatti on todella hyvä ja lounas muutenkin mukiinmenevä.
Seuralaiseni piti Piazzan miljööstä, joka jäljittelee food marketin tunnelmaa. Minusta taas tuntui siltä, kuin olisin istunut kaikuvassa, katetussa hallissa.
Lounasannokset olivat kalliimpia kuin lounaat tamperelaisissa, noin kolmen tähden paikoissa keskimäärin. Minä otin currykanaa ja kaverini halloumihampurilaisen. Molemmat annokset maksoivat yli kympin, ja niihin kuului leipäpöytä, mutta ei salaattia. Leipäpöytä oli varsin maukas yllätys. Tumma saaristolaistyyppinen jyväleipä oli todella hyvää. Tarjolla oli myös pehmeää vaaleaa leipää ja pieniä croisanteja.
Halloumiburger oli todellakin halloumiburger. Välissä ei ollut pihviä, vaan runsaasti juustoa. Seuralaiseni oli kasvisvaihtoehtoon tyytyväinen, koska se täytti juuri sopivasti, mutta ei ähkyyn asti. Voin kuvitella lihattomuuden olleen joillekin asiakkaille ärtymystä herättävä yllätys, joten pihvittömyydestä olisi ollut hyvä mainita selkeämmin joko menussa tai asiakkaan tehdessä tilausta. Hampurilaisessa oli bagelia muistuttava maukas pihvi, ja ranskalaisten kanssa tarjoiltiin makeaa paholaisenhilloa. Coleslawia ja ranskalaisia oli melko vähän, ja molemmat vaikuttivat eineksiltä.
Currykana-annos oli paljon parempi kuin odotin. Annoksessa oli reilusti kanaa, eikä se ollut muruiksi hajonnutta suikalehöttöä, vaan mehevää rintafilettä. Kastike oli mausteinen, mutta ei tulinen, vaan enemmänkin hieman makea. Olin maistavinani kastikkeessa reilusti kurkumaa ja kanelia. Annos oli sopivan kokoinen ja siinä oli kiitettävästi kasviksia.
Palvelu oli hyvää perustasoa. Kolkosta ympäristöstä huolimatta Piazza on tasaisen laadukas lounaspaikka. Illalliselle tuskin tulisin tänne, sillä kaipaan intiimimpää ympäristöä ja kekseliäisyyttä.
Seuraavana päivänä aloitimme ruokaretkemme käänteisesti jälkiruoasta. Arvaatteko jo, minne tiemme vei?
Pyynikin näkötorni on varmaan yyberhipstereiden mielestä kliseinen turistikohde. Minun suuhuni näkötornin kahvilan kuuluisat munkit maistuvat aina yhtä hyviltä. Rakastan tornin sisätilojen tuoksua, joka muodostuu tuoreista munkeista, kiviseinistä ja vanhan rakennuksen kosteudesta. Kukaan ulkopaikkakuntalainen, jonka olen tuonut tänne kahville ja ihastelemaan maisemia, ei ole koskaan valittanut. Uskon ihastuksen olleen aito, sillä yleensä he haluavat seuraavalla kerralla itse tulla tänne uudelleen.
Allergikoille ja vegaaneille tiedoksi, että tornin kahvilasta saa myös maidottomia ja kananmunattomia munkkeja, jotka nekin ovat herkullisia. Kahvila on auki joka päivä ympäri vuoden. Viikonloppuisin kannattaa varautua jonottamiseen ja tiiviiseen tunnelmaan.
Lähtiessämme bongasimme vieraskirjasta televisiosta tutun hahmon terveiset. Liekö tornissa vieraillut aito ja alkuperäinen karvakuono vai matkamuistomyymälästä hankittu kopio?
Pyynikinharjulle kipuaminen oli sen verran kova urakka, että päästyämme takaisin keskustaan vatsa alkoi ilmoitella lounaan tarpeesta. Päätimme testata Kauppahallin Armas Pikaruokalan, jota on kehuttu kovasti. Valinta osui nappiin, sillä täältä löysimme kaipaamamme lämpimän keittolounaan. Listalla oli porkkana-fenkolikeittoa. Muita vaihtoehtoja olivat mediassa hehkutetut luomukebabit, suolainen piirakka salaatilla ja makeat leivonnaiset.
Armaan leipäpöytä oli todella hyvä. Rapsakka vaalea näkkäri ja pehmeä leipä oikean, suolaisen voin kanssa, ah. Saimme naistenpäivän kunniaksi myös ilmaiset lasilliset tyrnismoothieta. Pieni juttu, mutta ilahduimme tästä kovasti. Tämä on sitä erottuvaa asiakaspalvelua, jonka perään jaksan Suomessa aina mankua.
Vieressämme kebabia syönyt nainen kehui annoksen olleen kaiken ylistyksen arvoinen. 7 euron annos oli ruokaisa ja todella mehevän näköinen, menee välittömästi testauslistalle. Keittokin oli hyvää, sopivan samettista, mutta ei liialla kermalla pilattua (kyllä, minun mielestäni kermaakin voi käyttää liikaa). Keiton koristeena oli muistaakseni jotain kuivattua kukkaa. Hauska ja kaunis idea.
Meitä palvellut nainen oli suorastaan valloittava, todella aurinkoinen ja avoin. Hän kertoi Helsingin Kluuvin Armas Pikaruokalan olleen niin suuri suksee, että yrittäjät olivat hiukan hämmentyneitä itsekin. Tästä käynnistä jäi hyvä mieli.
Hallissa pyöriessämme ihmettelimme rokkabaaria. Jos joku on maistanut tuota mystistä Raipe-rokkaa, kerro ihmeessä, mitä siinä oikein on, onko se hernekeittoa? Myös mantelirokka kuulostaa aika mielenkiintoiselta. Onkohan se suolaista vai makeaa?
Ja kun suolaisennälkä oli tyydytetty, totesimme, että eiköhän taas ole aika nauttia pientä makeaa aterian päätteeksi. Olin jo aikaisemmin päättänyt, että minun on pakko saada tällainen Hakasen leipomon naistenpäiväleivos. Olihan se aika friikkiä mutustella leivosta, joka muistutti kiinteää teinitissiä. Mutta hei, tämä oli tosi hyvää, kuohkeaa ja vadelmaista. Hatunnosto huumorintajusta!
Seuraavana päivänä pyörähtelimme vaatekaupoissa. Luulin – ja toivoin – Europehousen kaikonneen ikuisiksi ajoiksi maan päältä. Puljua tuntemattomille tiedoksi, että kyseessä on krääsänkerääjän mekka, jossa keinokuidut rätisevät ja yksikään vaate ei peitä vesirajaa. Ostimme teineinä releet millennium-bileisiin täältä. Nyt tyydyimme vain ihmettelemään tarjontaa ja ajan kulumista. Jos olisin nyt 16-vuotias taidelukiolainen, tämä viiksipaita olisi varmaan mielestäni hyvä läppä – siis niinku ironisessa mielessä daa.
Ennen kuin lähdin Niagaraan katsomaan Arkistojen aarteita -näytöstä, kävimme lounaalla New Yorkissa. Tämä on aika jännä paikka. Ulkoisesti ravintola on iso bulkkihalli Rosson ja vastaavien tapaan. New Yorkia ei kuitenkaan voi niputtaa ABC-kastiin, vaikka se pyrkiikin tarjoamaan kaikille kaikkea ja keskittyy yllätyksettömästi hampurilaisiin. Olen kuullut hyvää paikan kasvispurilaisesta – paatuneen lihansyöjän suusta. Huomasin, että listaa on karsittu reilulla kädellä, mikä on mielestäni hyvä merkki. Tosin nettimenu vaikuttaa silmääni runsaammalta kuin pöydässä ollut lista. Tarjolla oli ennen vähähiilihydraattisia karppausannoksia, mutta ne eivät tainneet ottaa tuulta siipiensä alle, sillä karppiruokaa ei ollut enää listalla.
Otin China Teriyaki with Chicken -wokin (15,90 e) ja kaverini Harlem Hot Burgerin (15,70 e). Wokki oli ihan ok, mutta ei niin hyvä kuin Piazzan halvempi ja kekseliäämmin maustettu annos. Tällaisen perussetin pyöräyttää hetkessä kotonakin vähintään puolet halvemmalla. En kuitenkaan nurissut, sillä olin aika nälkäinen, ja oli mukava saada ravintolasta suht terveellinen ja kasvispitoinen annos.
Hampurilainen oli kuulemma loistavaa tankkausruokaa rankkaa saunailtaa varten. Ihastuimme molemmat annoksen ranskalaisiin, jotka oli maustettu chilillä ja limellä. Lime teki rasvaisista perunoista suorastaan raikkaita. Taas yksi idea kotikeittiöön.
Kaverini ihastui Ruby & Fellasin jälkkärilistan perverssin ihanaan erikoisuuteen, friteerattuun Snickers-patukkaan. Olen kerran maistanut tätä, ja silloin lisukkeisiin kuului myös ripaus chilikastiketta, mikä sopi loistavasti suolaisen, makean ja rasvan liittoon. Tämä sydäntä ja verisuonia hyväilevä ihanuus tosin jäi tällä kertaa testaamatta. Onpahan jokin syy palata Tampereelle.
Vieraani ehti käydä viikonloppuna vielä Rauhaniemen saunassa nautiskelemassa löylyistä ja avannosta. Minulla oli muuta menoa, joten kähvelsin hänen kamerastaan tunnelmakuvan saunalta päästäkseni tunnelmaan. Tampere on siinä mielessä kiva kaupunki, että täällä pääsee kokemaan ja näkemään jotain tällaista alle parin kilometrin päässä ydinkeskustasta.
