Lauantaina koitti pitkään odotettu ilta, Ravinteli Berthan Idän pikajuna. Viimevuotisesta Berthairin maailmanympärimatkasta jäi niin mahtavat muistot, että latasin tähän iltaan todella paljon odotuksia.
Käsikirjoitus sujui saman, toimivan sapluunan mukaan kuin viime vuonnakin. Illan aikana tehtiin kuvitteellinen matka Lontoosta Istanbuliin ja maisteltiin matkan varrella olevien maiden herkkuja. Berthan henkilökunta oli pukeutunut junan työntekijöiksi, samoin kabaree-esityksestä vastanneet näyttelijä-laulaja Aku Sajakorpi ja muusikko Janne Viitaniemi. Lupsakkaa savolaista konduktööriä esittänyt Sajakorpi kertoi ruokalajien välissä junamatkailuun liittyviä kaskuja ja esitti lauluja, jotka antoivat vihjeitä seuraavasta etapista ja ruokalajista. Vitsien lisäksi välispiikkeihin sisältyi mielenkiintoista knoppitietoa Euroopan historiasta ja kulttuureista.
Ennen matkan alkamista seurueille tarjoiltiin aperitiivit. Alkoholillinen aperitiivi Pimm´s kustansi 5 euroa. Alkoholiton vaihtoehto, maustettu inkivääriolut tonic-jäiden kera, oli ilmainen. Molemmat aperitiivit olivat mukavan mausteisia. Holiton drinkki kiilasi jopa piirun verran Pimm´sin ohitse.
Matkamme alkoi Pohjois-Ranskasta, brittituristien Tallinnaksikin kutsutusta Calais´ta. Ensimmäinen ruokalaji oli osteri, joka tarjoiltiin hapankerman ja paahdetun pekonin kanssa. Annos oli kovin pieni, ja suuri lautanen korosti miniatyyrimaisuutta. Olisin itse tarjoillut osterin näyttävästi kuorineen. Ostereissa on usein voimakas meren maku, siis ihan rehti mutamainen aromi. Sitä voi taittaa esimerkiksi tabascolla. Tässä annoksessa hapankerma häivytti hyvin mutamaisuuden, ja jäljelle jäi osterin oma, mieto maku.
Viininä tarjoiltu kuiva ja puhdas, mineraalinen valkoviini sopi hyvin yhteen osterin kanssa. Alkoholiton Torresin Natureo taitaa olla alkoholittomien viinien parhaimmistoa, mutta alkoholittomaltahan se maistui. Eniten häiritsi happojen puute ja viinimarjamainen makeus, joka ei sopinut kovin hyvin tämän ruokalajin kanssa.
Ranskan itäosia lähestyttäessä myös ruoka muuttuu tuhdimmaksi. Toinen alkupala oli melkoinen yllätys: siannahkasipsejä. Pasi Mamia kertoi, että sipsit oli vuoltu todella ohuesta nahasta, niitä oli kuivattu pitkään uunissa ja tämän jälkeen vielä friteerattu. Sipsit olivat enemmänkin molekyyligastronomiaa kuin makujen ilotulitusta. Niistä tulivat mieleen maustamattomat maissinaksut, joita syötetään pikkuvauvoille ja taaperoille. En olisi ikinä arvannut, mistä raaka-aineesta sipsit oli tehty. Mauttomuus kuitenkin häiristi, vaikka rakenne oli riemastuttava. Sipsit olisivat kaivanneet joko reilummin mausteita tai dippikastikkeen.
Kurkun kostukkeeksi tarjoiltiin tavallista ja alkoholitonta samppanjaa. Oikea samppanja oli laadukasta perussamppanjaa, mutta ei paahteisten suosikkieni kuten Piper Heidsieckin vertainen. Alkoholiton kärsi kuplien puutteesta, mutta oli mukavan kuivaa.
Seuraavaksi oli vuorossa illan kohokohta. Saavuimme Sveitsiin, ja ehdin jo pelätä, että saamme tylsän juustolautasen. Kattia kanssa. Berthan keittiössä oli loihdittu ruokalaji, joka sai minut melkein liikutuksesta itkun partaalle. Voimakkaasta sveitsiläisjuustosta tehty, vaahtoinen ja täyteläinen juustokeitto ja häränhäntä. Häränhäntää oli kypsennetty kaksi vuorokautta, minkä jälkeen liha oli vielä prässätty. Liha näytti lautasella prässäyksen ansiosta tuhdilta paketilta, mutta lihahiutaleet sulivat suuhun ja irtosivat helposti lusikalla. Tällaisia makuelämyksiä saa tamperelaisravintoloissa liian harvoin.
Lihan kanssa tarjoiltu punaviini oli kypsennetty kokonaan terästynnyrissä, ja sen kyllä maistoi ja haistoi. Viini oli erikoinen, koska se oli äärimmäisen steriili. Varmasti helppo viini niille, jotka kammoksuvat punkkua, mutta kaltaiselleni aromifriikille turhan pliisu. Alkoholiton juoma oli pils-tyyppinen olut. Ihan raikas, mutta kitalakeen jäi metallinen maku. Ehkä olut oli liian mieto tälle ruokalajille.
Tämän huippukokemuksen jälkeen jännitti. Juna puksutti Pohjois-Italiaan, ja kuola alkoi valua. Ajattelin ihania pohjoisitalialaisia liharuokia, patoja, tuhteja risottoja. Konduktöörimme laulukin vihjaisi, että tiedossa on riisiruokaa. Odotin häränhännän jatkoksi jotain tuhtia ja kermaista. Yllätyin, kun ruokasaliin leijailikin merellinen tuoksu. Vuorossa oli ruokalaji, joka jakoi seurueemme mielipiteet jyrkästi kahtia: mustekalaa musteella maustetun risoton kanssa.
Oma mielipiteeni on, että annos oli kaunis ja raikas, oikeasti merellinen. En lähtisi peittämään mustekalan aromia liian tuhdilla voi-, kerma- ja suolakuorrutuksella. Osa seurueesta kaipasi annokseen kuitenkin lisäpotkua. Luulen, että keittiö halusi antaa pääroolin eksoottiselle mutta hyvin miedolle musteelle, jossa on hento pähkinäinen jälkimaku. Puolet porukastamme tyrmäsi annoksen täysin. Riisi oli heidän mielestään raakaa ja kovaa, vaikka omassa suussani se tuntui tavalliselta al denteltä. Yksi olisi jopa lähettänyt mielestään mauttoman annoksen takaisin keittiöön, ellei kyseessä olisi ollut erikoisilta. Tässä huomaa taas, miten erilaisia mielipiteitä on. Mielestäni oli mukavaa keskittyä herkkiin makuihin.
Risoton kanssa tarjoiltu pienen tilan piemontelaisviini oli aika ihana. Tuoksussa ja maussa oli tammea ja karhunvatukkaa, mutta viini ei ollut liian jynkky. Kuka sanoi, että punaviiniä ei muka voi juoda kalan ja äyriäisten kanssa? Alkoholiton juoma sen sijaan oli hiukkasen tylsä, Pellegrinon kivennäisvettä limellä maustettuna.
Pääruoka tarjoiltiin yllättäen Balkanilla, entisessä Jugoslavian tasavallassa (kuvitteellinen junamatkamme siis sijoittui menneisiin aikoihin, jolloin hienostoväki puksutteli Idän pikajunalla halki Euroopan). Tarjolla oli balkaninmakkaraa paprikapyreen ja kuullotettujen kasvisten kanssa. Makkara muistutti enemmän lihamureketta kuin K-kaupan jauhomakkaraa. Annoksessa oli mukavasti mausteita ja lihassa rakennetta.
Viininä tarjoiltiin bulgarialaista punaviiniä, joka on kasvatettu tilalla, jonka maaperä on kuulemma hyvin samanlainen kuin muistaakseni Ranskan Bordieux´ssa. Viini oli erittäin tummaa ja tuhtia, ei kuitenkaan liian tanniinista. Alkoholiton juoma oli tällä kertaa napakymppi. Bloody Mary oli valmistettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, vain viina puuttui. Juomassa oli mukavasti potkua ja se sopi ruoan kanssa yhteen jopa paremmin kuin viini. Pasi Mamia oli selvästi ylpeä keksinnöstä ja ihan syystäkin.
Tässä vaiheessa iltaa tunnelma alkoi olla aika hilpeä. Moni seurue tilaili magnum-koon samppanjapulloja aterioiden välillä. Hiukan hysteeriseen meininkiin sopikin hyvin välishottina tarjoiltu absintti eli maaginen koiruoho. Absinttia ei tosin tarjoiltu raakana, vaan sitä oli laimennettu. Alkoholiton shotti oli tymäkkä punajuurimehu. Koeputkia muistuttavat vihreät ja verenpunaiset drinksut toivat elävästi mieleen itäisen Etelä-Euroopan tunnelman.
Shottien jälkeen oli sekopäisen väliruokanumeron vuoro. Saliin karautti yhtäkkiä Valion mainoksista tuttu parrakas pappa – tosin ihan keppihevosen selässä. Väinämöistä muistuttava vaari toivotteli kaikille pitkää ikää ja tarjoili suunraikastajaksi bulgarianjogurtista tehtyä jäädykettä hunajamarmeladin kera. Tarjoiluastioina olivat ehdat jogurttipurkit.
Hämmennyin niin, että kuvan ottaminen unohtui, enkä todellakaan muista, tarjottiinko suunraikastajankin kanssa jotain juotavaa. Alkoholittoman menun tilanneille kaadettiin jossain vaiheessa hennon makuista jääteetä dekantterista, joka muistutti hullun kemistin pulloa. Ehkä. Ainakin tällaisen kuvan olen ottanut. Ja jossain pöydässä joku tilasi uuden kierroksen absinttia. Tällä kertaa raakana. Muistikuvat sumenevat. Löysin naisten vessasta vaaleanpunaisen Barbababan. Miesten vessassa oli kuulemma musta samanlainen…
Ehdin jo pelätä, että tässäkö se jälkkäri oli. Jos jogurttihile olisi päättänyt aterian, olisin suuttunut. Onneksi konduktöörimme kertoi, että jälkiruoka nautitaan Istanbulissa. Odotukseni osuivat oikeaan, baklavaahan se oli. Tosin pähkinäisempää ja kevyempää kuin oikea kansanravintoloiden baklava. Baklavan pohjassa oli paljon pähkinää ja taitavasti tehdyissä filotaikinaspiraaleissa suolaisuutta. Kermaisen jäätelön kanssa yhdistelmä oli kutkuttava, muistutti hiukan Snickersiä. Ja katsokaapa tuota annosta. Kaunotar.
Jälkiruokaviinissä oli pähkinäinen jälkimaku, eikä viini ollut liian imelää. Pidin siitä kovasti. Alkoholittomasta vaihtoehdosta ei ole enää hajuakaan. Ehkä se jäätee tarjoiltiinkin vasta nyt…
Tein seitsemänhenkisessä seurueessamme nopean gallupin illan hyvistä ja huonoista puolista. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että häränhäntäkeitto oli orgastisen hyvää. Sikasipsien ideaa ihasteltiin, mutta maku oli kaikkien mielestä laimea. Risotto oli melkein kaikille aika raju pettymys – Toisin kuin minulle. Balkaninmakkaran lihaisuus ja mausteisuus sai kiitoksia, toisaalta annosta moitittiin arkiseksi. Minä taas pidin siitä, että ravintola tarjoili tutusta makkarasta oman, fiinimmän versionsa. Epätodellinen Valio-pappa sai kaikki repeämään. Vain yksi ei pitänyt jälkiruoasta, koska ei muutenkaan välitä makeasta.
Alkoholilliseen viinipakettiin oltiin yhtä lukuun ottamatta melko tyytyväisiä, yksi arvosteli sen jopa erinomaiseksi. Varsinkin italialainen ja bulgarialainen punkku jäivät mieleen. Alkoholittomien juomien taso vaihteli aika paljon. Aperitiivi ja Bloody Mary päihittivät viinit, limellä maustettu kivennäisvesi ja laimea jäätee olivat turhan helppoja. Alkoholiton paketti maksoi yhtä paljon kuin viinit, mikä tuntui vähän epäreilulta.
Harmiksemme alkoholittomia juomia ei olisi esitelty, ellemme olisi sitä joka kerta erikseen pyytäneet. Palvelussa oli pientä lipsumista normaalitasoon verrattuna, koska tupa oli aivan täynnä, ja pari pöytäseuruetta työllisti tarjoilijoita aika paljon. Toinen pöytäämme kahvin kanssa tilattu armanjakki unohdettiin. Se harmitti, koska kyseessä oli Blanche, kirkasta viinaa ulkonältään muistuttava, mutta tummalta konjakilta maistuva juoma. Emme kuitenkaan jaksaneet muistutella unohduksesta, koska ehdimme juoda kahvit tilausta odotellessamme, ja osalla porukasta alkoi olla kiire muualle. Unohtuneesta juomasta ei onneksi laskutettu, yhden kahvin saimme jopa talon piikkiin.
Pasi Mamia yritti huomioida kaikki pöydät parhaansa mukaan ja kävi jutustelemassa meidänkin kanssamme pariin otteeseen. Sajakorven ja Viitaniemen esitys oli sopivan kevyt ja sopi illan luonteeseen. Muutaman asiakkaan käytös valitettavasti todisti, että hyvin leikatussa puvussakin voi käyttäytyä idioottimaisesti. Se ei tietenkään ollut ravintolan vika, mutta minua alkoi taas ärsyttää suomalaisten pakkomielle ryypätä aivan saatanallisesti joka paikassa. Plus olen sen verran vanhanaikainen, että kun mies alkaa kännipäissään törkeillä naiselle (joka ei provosoi mitenkään, vaan katselee vain show´ta hämmentyneenä), otsasuonessa alkaa tuntua pienehköä sykettä.
Tuomio: 4 tähteä. Pienistä kauneusvirheistään huolimatta ilta poikkesi äärettömän positiivisesti tavallisten manselaisravintoloiden tunnelmasta. Liian monessa paikassa saa samalla 90 eurolla vain kermaisen sienikeiton, pippuripihvin ja kysymyksen, ”no maistuiko?”
