Arvostelu: Ravintola C on luonnollisen elegantti

Heinäkuussa tarjoutui mahdollisuus vapaailtaan, ja missäpä muualla sen viettäisin kuin ravintolassa. Läksimme ex tempore Rautatienkadulla sijaitsevaan Ravintola C:hen. Olen käynyt C:ssä syömässä muistaakseni kaksi kertaa, ja lapsemme nimijuhlat järjestettiin täällä. Kokemukset ovat olleet joka kerta parempia, joten odotukset olivat korkealla. Pahoittelen muuten pehmeitä kuvia. Nyt ei ollut järkkäriä matkassa, ja olin kännykän varassa.

Pöytävaraus järjestyi helposti samalle illalle parin tunnin varoitusajalla. Salissa oli alkuillasta meidän lisäksemme vain kaksi pariskuntaa, ja ajattelin, että lomasesonkina ilta jatkuisi hiljaisena loppuun asti. Pieni, vaaleilla sävyillä sisustettu sali alkoi kuitenkin hiljalleen täyttyä. Siinä vaiheessa, kun olimme menun loppupäässä, ravintolassa oli jo sen verran mukava pieni puheensorina, että jokainen oma sana ei kaikunut keittiöön asti. Tyhjänä C on kuitenkin niin intiimi paikka, että hiljaisuus voi tuntua vaivaannuttavalta.

Salin puolella palvelivat ravintoloitsija Christina Suominen sekä nimijuhlissakin palvellut nuori herra. Asiakaspalvelukokemus oli tälläkin kerralla todella miellyttävä. Mielestäni C:ssä osataan hyvin huomioiva palvelu, joka ei kuitenkaan tule suomalaiseen makuun liikaa iholle. Pientä huumoria voi heittää ilman ylitsevuotavia eleitä ja tekorempseyttä. Kaikkein otetuin olin siitä, että meidät muistettiin ravintolassa vielä nimijuhlien jälkeen, ja tarjoilija tuli kyselemään kuulumisia.

Myös naapuripöydän tarjoilijalle antama kritiikki hieman liian kylmästä juustosta otettiin vastaan hienosti. Tarjoilija pahoitteli, että juuston aromit eivät olleet ehtineet aueta kunnolla, ja arveli viileyden johtuvan siitä, että juustoastiaa säilytettiin kivipöydällä. Pahoittelu ja selitys, mutta ei liian ärhäkkää puolustautumista. Olinkin hieman yllättynyt luettuani Emmi Nuorgamin huonoista kokemuksista juuri C:ssä. Pitäisi ehkä kysäistä tarkemmin, millaista palvelua hän sai.

Valitsimme molemmat Ilkan menun (55 e), mies viinipaketilla (30 e) ja minä alkoholittomilla juomilla (en muista hintaa, mutta selvästi viinipakettia halvempi). Raskausaikana oli mielenkiintoista testailla holittomia juomia. Parhaimmillaan jokin alkoholiton juoma saattoi sopia ruoan makuihin jopa paremmin kuin viini. Sain myös kiitosta muutamasta bloggauksesta, joissa käsittelin alkoholittomia juomia, joten ajattelin, että voisin jatkossakin testailla vesilinjan juomapaketteja silloin tällöin.

Keittiön tervehti meitä aluksi madekroketilla ja mateen mädillä. En yleensä välitä kroketeista ja jauhetusta kalasta, koska vaikka se olisi tehty kuinka hyvin, se on, no, jauhettua kalaa. Tämäkään kroketti ei jättänyt erityistä muistijälkeä, vaikka ei se missään nimessä huonokaan ollut. Mietimme, että madetta oli todennäköisesti jäänyt pakastimeen kevättalvelta. Aineksen hyödyntäminen tällaisena annoksena ja vielä keittiön tervehdyksenä osoittaa taloudellisuutta ja fiksuutta. Menuuseen kuuluvana annoksena olisin ollut palleroon hieman pettynyt, mutta ilmaisena alkupalana se tuntui mukavalta huomioimiselta. (EDIT: Christina Suominen korjasi myöhemmin, että made oli tuorea kesämadetta. Ks. kommenttiketju.)

Ravintolan omat leivät kiilasivat kuitenkin kroketin ohi. Jo pelkkä tarjoilutapa oli ruokaa silmille. Voinappiin oli kaiverrettu sana ”voi” ja ripoteltu hieman isokiteistä suolaa päälle. Leipätikut oli kääritty pitsiin, ja tuoreet leivät olivat liikuttavan hyviä. Muistan tarjolla olleen ainakin oliivileipää ja saaristolaisleivän tyylistä, makeaa ja vahvaa leipää.

Ensimmäinen annos oli tillirisotto muikkujen ja Mouhijärven voin kera. Annos kuvastaa C:n nykylinjaa todella hyvin. Tällainen ravintola voisi nyhvätä molekyyligastronomian parissa, mutta C on valinnut rustiikkisemman tyylin. Keittiön linja on lähiruoka sekä jo unohdettujen, perinteisten raaka-aineiden kekseliäs käyttö ilman kikkailua.

Tämä annos oli yksinkertaisuudessaan ihana, vaikka mies motkotti, että voita oli hiukan liian iso köntti. Tillirisotto oli täyteläistä ja hieman kirpeää. Tilliä oli annosteltu juuri sopivasti, ja tavallinen kesäyrtti maistui häkellyttävän raikkaalta ja pikantilta. Muikut sulivat suuhun niin pehmeästi, että pistelin kalat päineen. Ja hei, minä olen yleensä aika neuroottinen ruotopelkuri.

Risoton jälkeen oli lihan vuoro. Luomukaritsaa tarjoiltiin kahdessa muodossa: pitkään haudutettuna sekä murekkeena, molemmat omenaliemen ja kesän kasvisten kanssa. Haudutettu liha oli pehmeää ja laadukasta. Mureke oli koostumukseltaan hauskaa, se muistutti enemmän revittyä ja prässättyä kuin jauhettua lihaa. Mureke oli maustettu rohkeasti, ja maut toimivat. Kasvikset sulivat suuhun, mutta koostumus ei ollut mössääntynyt. Pidän siitä, että pikkuporkkanat tarjoillaan tällä tavalla lähes kokonaisina.

Pääruoan jälkeen keittiö tervehti meitä suuta raikastavalla ja puhdistavalla sorbetilla, joka oli tehty juhannusruususta. Mies hieman oudoksui ruusun makua, joka oli aika voimakas, mutta minä olin myyty sekä maulle että ihastuttavalle idealle.  Tästä sain insipiraation omaan ruusukakkuuni, joka ei toiminut yhtä hyvin kuin C:n luomus. Jännä juttu.

Suun puhdistamisen jälkeen oli aika virittäytyä juustoon. Tämä oli yksi parhaista juustolautasista hetkeen ennen kaikkea toimivien lisukkeiden ansiosta. Muistelen, että vahva ja pehmeähkö juusto oli Mouhijärven juustolan, jota monet tamperelaiset ravintolat nykyään suosivat. Olen kuullut jonkin verran nurinaa siitä, että lähijuustojen käyttäminen on tylsää. Sen verran kotiseuturakas ituhippi olen, että liputan sen puolesta, että merta edemmäs ei tarvitse aina lähteä kalaan. Ei varsinkaan, jos täältä löytyy ihan oikeasti hyviä juustoja, joita ei tarvitse diggailla vain sen kotiseuturakkauden vuoksi. Lisukkeina oli makeaa mantelihilloa ja pikkelöityjä pikkuomenia. Christina Suomela kertoi, että omenat olivat keskikesän pudokkaita, jotka Ilkka Isotalo oli itse säilönyt.

Äkkimakean hillon ja todella ärtsyn happamien omenoiden yhdistelmä oli huikea. Voimakas juusto, voimakas makeus, voimakas hapokkuus, mmmm. Harva ravintola uskaltaisi tarjoilla raa´an pikkuomenan kaltaista makua. Tällainen riskinotto ja irrottelu  kertoo ammattitaidosta ja itseluottamuksesta.

Ennen jälkiruokaa oli taas keittiön tervehdyksen vuoro. Tarjolla oli vaniljahyydykettä tyrnikastikkeen ja myslin kera. Annos näytti aika arkiselta, ja mysli oli mielestäni turha ja melko tylsä lisuke. Tyrni ja vanilja olisivat toimineet keskenäänkin vallan mainiosti. Hmm. Mieleeni tuli jostain syystä seesami, voisiko se toimia tämän makuyhdistelmän kruununa?

Jälkiruoka olikin sitten aivan omaa luokkaansa. Tämä on yksi parhaita annoksia naismuistiin. Paahdetusta voista tehtyä jäätelöä, valkosuklaahyydykettä mantelin kera ja kuusenkerkkävaahtoa. Jäätelö oli suolaisen makeaa, valkosuklaa pehmeää ja hieman vaahtomaista, kuusenkerkkä puolestaan raikasta ja sopivan pisteliästä, mutta ei liian hyökkäävää. Kerkkävaahtoa oli aika paljon, mutta toisaalta voijäätelö oli niin voimakasta, että runsas raikkaampi makupari oli tarpeen. Kaikkein ihanin yksityiskohta olivat pienet ja syötävän pehmeät neulaset, joilla annos oli koristeltu.

Alkoholiton juomapaketti yllätti positiivisesti. Ainoastaan pääruoan kanssa tarjoiltu Torresin punaviini jätti kylmäksi. Alkoholittomat punkut maistuvat yleensä kylmiltä glögeiltä. Parhaiten mieleeni jäi jälkiruoan kanssa tarjoiltu sitruunamelissamehu. Se sopi makuyhdistelmään jopa paremmin kuin viinipaketin makea jälkiruokaviini. Alkoholittomaan pakettiin kuului muitakin itse tehtyjä marjamehuja ja mehudrinkkejä. Tällaisia juon mielelläni. Viinipaketista jäi mieleen juustojen kanssa tarjoiltu rosee portviini. Se on makeampaa ja kevyempää kuin tavallinen port, ja asiakkaat kuulemma kyselevät väkevistä viineistä entistä useammin kevyempiä versioita.

Elämyksen kruunasi kahvi. Meille tarjoiltiin kahvin kanssa runsas valikoima käsin tehtyjä makeisia. Näistä makupaloista kertyi toinen kokonainen jälkiruoka. Kokoelmassa oli muun muassa tyrnihyytelöä, vanhanaikaista salmiakkia, marenkia ja tryffeliä.

C on mielestäni parantanut tasoaan vielä senkin jälkeen, kun ravintola valittiin Suomen parhaaksi vuonna 2011. C:n alkuaikoina mielikuvani oli, että C:ssä on pientä piperrystä tekevä, ranskalaisia perinteitä ja molekyyligastronomiaa sekoittava keittiö. Oletukseni oli väärä. Klassista peruspalettia uskalletaan kirjaimellisesti hämmentää, mutta tämä tehdään yksinkertaisella tavalla. Raaka-aineissa suositaan luomua, lähituotteita ja villiyrttejä. Ravintola kertoo sivuillaan yksityiskohtaisesti, keitä tuottajia he käyttävät.

Luonnollinen eleganttius kuvaa mielestäni hyvin koko ravintolaa: sisustusta, palvelua, ruokaa ja paikan filosofiaa. C ei ole ollenkaan niin jäykkä paikka, kuin monet luulevat. Ravintolassa on lämpöä ja otteessa huumoria, mutta se ei ole räiskyvää ja kovaäänistä. Siis todellinen rauhoittumispaikka hitaaseen nautiskeluun.

Illallisen kohokohdat olivat niin huikeat, että pari tavanomaisempaa esitystä, kuten madekroketti ja mysli, tuntuivat vaisuilta. Keittiön tervehdykset kuitenkin nostavat ravintolan aina peruspaikan yläpuolelle.Viinipaketti oli tasaisen laadukas, vaikka vain port jäi erityisesti mieleen. Alkoholittoman paketin suunnitteluun oli käytetty aikaa. Illallisen hinta-laatusuhde oli aivan käsittämättömän loistava. Kelatkaa nyt. Tervehdykset ja makeiset mukaan luettuina söimme yhteensä kahdeksan ruokalajia. Siihen päälle kahvit, viinipaketti ja alkoholittomat juomat. Koko lysti maksoi yhteensä noin 160 euroa. Siis reilut 160 euroa kolmen tunnin euforiasta ja elämyksistä. Ja jälleen kerran vertailun vuoksi all time low -kokemus viime talvelta. Lapinniemen kylpylän ravintolan mauttomat pippuripihvit vissyillä, 90 euroa….

Tuomio: 4,5 tähteä