(*Illallinen Shelterissä ja yöpyminen ja ateriat hotellissa olivat ilmaisia)
Arki rauhoittui vihdoinkin ja ehdin turista teille parin viikon takaisesta tripistäni. Kävin kuulkaas melkein ulkomailla, Hesoissa. Itse asiassa kyseessä oli seuramatka, jonka teimme Tampere Food Clubin bloggaajien kanssa.
Meidät kutsuttiin illalliselle Kanavarannan tulokkaaseen Shelteriin, jota isännöi Suomen Top Chef 2012 Teemu Laurell. Teemu kokkasi kesällä minulle, Emmille ja Annalle sen verran hyvät pöperöt Valion katuruokakiertueella, että lähdimme reissuun uteliaina.
Majoituimme Radisson Blu Seasideen, jonka markkinoidaan sijaitsevan urbaanin satamamiljöön sykkeessä. Ympäristö on karulla tavalla kaunis, ja myös sisustuksessa on tavoiteltu samaa merellisyyden ja industrial-tyylin yhdistelyä.
Kiinnitin huomiota vastaanottoaulan korkeuteen, jota ilmavat metallihyllyt ja köydet korostivat. Alakerrassa sijaitsevat myös hotellin drinkkibaari Ro-Ro ja ravintola Gimis, jossa tarjoillaan myös aamiainen.
Toisaalta pidin aulan avaruudesta, mutta kaipaisin tilaan myös intiimejä nurkkia. Gimiksen puolelta niitä on helpompi löytää, mutta vastaanottoaulan puoli on niin avara, että drinkille istahtaja kokee olevansa framilla. Kirkas valaistus vielä korostaa vaikutelmaa.
Jostain syystä minä sain parvellisen ja parvekkeellisen sviitin, vaikka muut majoitettiin tavallisiin huoneisiin. Kattokaa kummää oon aivan hel-vetin tärkee ihminen. Ajatukseni ovat niin korkealentoisia, että tavallisessa hotellihuoneessahan tulisi katto vastaan.
Sviitti oli siis tavallaan kaksikerroksinen. Alakerrassa oli pieni olohuone työpöytineen ja sohvineen sekä kylppäri. Yläkerta oli avoin parvi, jonne noustiin kapeita metallisia kierreportaita pitkin. Näkymät merelle olivat komeat monta metriä korkeista ikkunoista. Tosin sää oli niin kurja, etten päässyt juurikaan nauttimaan maisemista.
Sviitin pieniin ylellisyyksiin kuuluivat kylpytakki, tohvelit ja kapselikeitin. Tosin se vähän harmitti, kun kylpytakin saumasta törrötti joku lanka, eikä huoneeseen oltu hommattu harpunsoittajaa ja viikunalajitelmaa. No ei vaide. Hotellihuone oli todella mukava. Ilmastointi toimi hyvin, kurkku ei kuivunut yöllä, säilytystilaa oli mukavasti ja huoneessa oli tilaa oleskella.
Ennen Shelteriin lähtöä hotelli tarjosi meille Ro-Ron drinkit ja maistiaisia ravintolan keittiöstä. Drinkeissä oli rohkeasti inkivääriä ja ne olivat kaikkien mieleen.
Suolapaloista suosikkini oli kulibjaka-tyylinen lohipiirakka. Se tarjoillaan normaalisti lihaliemen kera, ja annos kuulostaa juuri sellaiselta lohturuoalta, joka saa sydämeni läpättämään. Piirakka oli ihanan suolainen, rasvainen ja kuohkea. Myös paahdetut juurekset ja pehmeäksi kypsennetty lohi katosivat lautasilta sutjakkaasti.
Sen sijaan lisukkeena tarjottu kukkakaalipyre huusi kaikkien mielestä suolaa. Keittiön mukaan pyre on tarkoituksella suolaton, koska se tarjoillaan normaalisti suolaisen liha-annoksen kanssa. Tästä huolimatta olisin kaivannut pyreeseen suolaista voita, joka olisi korostanut kukkakaalin makeutta, ei hukuttanut sitä.
Tsekatkaas muuten, kuinka täydellisesti Minkan kynsilakka mätsäsi sekä daamin kännykkään että drinkkiin. Minkan kynnet mätsäävät aina ruokaan, en tajua. Mutta se on hyvä juttu, koska käsimallit ovat kuulemma olennaisia ruokakuvissa. Tiedättehän ne otokset, joissa täydellisesti manikyroitu käsi hamuaa puista kauhaa pellavaliinalta? Minka saa tästä lähtien olla aina käsimallini, niin tämänkin blogin taso nousee.
Alkupalojen jälkeen suuntasimme Shelteriin. Se oli tosin helpommin sanottu kuin tehty.
En jaksa selittää koko episodia, mutta ihan vinkkinä: taksitolpalle ei saa tilata taksia. Tolpalta saa napata taksin vain, jos auto on pysähtynyt siihen valmiiksi, mutta et voi pirauttaa, että laitatteko auton tähän tolpalle. Tässä asiakaspalvelun kuningaskunnassa säännöstä ei tietenkään kerrottu, kun pommitimme taksikeskusta.
Pääsimme lopulta Shelteriin, jossa Teemu oli itse ottamassa meitä vastaan. Maistelimme alkumaljoina Eduardo Miroglion vuoden 2015 Blac de Blac -kuoharia.
Tämä bulgarialainen kuohuviini on valmistettu samppanjamenetelmällä. Maku ja tuoksu olivat hätkähdyttävän paahteiset ja samppanjamaiset. Käsitykseni bulgarialaisten viininvalmistustaidoista nousi heti monta pykälää. Todella hyvä viini.
Alkupalaksi söimme Huttulan kukosta tehdyn terriinin. Se tarjottiin linnunmaksamoussen, hillotun rusinan ja saksanpähkinän kera. Annos yllätti, koska Shelterin merimieshenkinen ja nuorekas miljöö viritti odotukseni bistrosuuntaan. Annos oli kuitenkin ehtaa fine diningia.
En pidä kauheasti linnunmaksasta, mutta tässä annoksessa se toimi. Maksamoussea oli maltillisesti ja se oli täyteläisen makeansuolaista, ei vastenmielisen rasvaista. Suolainen, makea, pehmeä ja rapea löivät annoksessa hyvin kättä. Paahteinen kuohuviini, ruskistettu voi ja mallasleipä sopivat kokonaisuuteen täydellisesti. Tuore kirveli toi värimaailmaan piristystä ja sopi makuihin hienosti.
Pääruoaksi tarjottiin paahdettua sinipallasta, punajuurta, savustettua smetanaa ja katajanmarjalla maustettua voi-valkoviinikastiketta. Tämä annos aiheutti pöydässämme eniten debattia. Santerin mielestä kala oli liian kypsää, osa taas ihasteli sen suussasulavaa rakennetta. Minä pidin kalan pehmeydestä, mutta rapsakampi kuori ei olisi ollut pahitteeksi.
Punajuuren ja savustetun smetanan yhdistelmä oli toimiva, ja punajuuressa oli sopivasti pureksittavaa. Kokonaisuutena annos oli kuitenkin aika pelkistetty. Koska söimme vain kolme ruokalajia, olisin kaivannut pääruokaan enemmän kokoa ja ihan rehellistä rasvaa ja hiilareita, siis tuota savuisen pehmeää punajuurilisuketta.
Annoksen kanssa tarjottu australialainen Ebner & Ebenauer Gruner Veltiner 2015 sen sijaan oli oivallinen viini, mineraalinen ja napakka.
Päätimme aterian kurpitsakakkuun, joka tarjottiin kurpitsansiemenjäätelön, kurpitsakreemin ja lakulla maustetun kinuskin kanssa. Annos oli aika vaatimattoman näköinen, ja suuri lautanen korosti vaikutelmaa. Annoksesta tuli mieleeni viime talvena Dabbalissa syömäni jälkiruoka, jossa oli myös makea kakku, jäätelöä, lakua ja toffeeta.
Tällä kertaa Dabbal vei voiton Shelterin annoksesta. Jälkiruoka oli mukava pikkumakea, mutta ei sen enempää. Komponenttien eteen oli nähty vaivaa, mutta makumaailma oli liian tasainen ja annos kaipasi värejä. Myös jokin raikas tai hapan elementti olisi tuonut annokseen kaivattua särmää.
En tiedä, mistä olen saanut sen mielikuvan, että Shelter olisi hiukan krouvimpi paikka. Ehkä ympäristö virittää mielen sille taajuudelle. Baaritiskin valtava Shelter-logo on aika yökerhomainen, ja sisustuksessa on kitschahtavaa merimiesromantiikkaa, mustaa ja kultaa. Annokset taas toivat mieleeni vaaleat skandinaaviravintolat.
Menu on kalapainotteinen, ja suomalaisuutta on muissakin raaka-aineissa: poroa, kuhaa ja siikaa. Kolmen ruokalajin menu maksaa 43 euroa, ja miljöö sai minut odottamaan isompia ja rouheampia annoksia.
Shelterin keittiössä on selvästi kovaa osaamista, mutta vielä tämän käynnin jälkeen minulle ei hahmottunut, mikä ravintolan filosofia on. Onko se fine dining, pohjoismaiset maut vai merimieshenkinen lohturuoka, jota voi nautiskella suojapaikassa myrskyn raivotessa ulkona.
Käväisimme vielä omakustanteisilla drinkeillä yläkerran drinkkibaari Rustyssa. Sitä pyörittää Liberty or Deathin takana oleva Son of a Punch -yritys. Cocktailit valmistetaan käsityönä aidoista hedelmistä ja tuoreista yrteistä. Drinkit maksoivat noin 12 euroa, mutta olivat hintansa arvoiset. Ainoastaan Emmin toivoma hapan drinksu oli kovin laimea.
Jatkoimme iltaa vielä ylistetyn BasBasin viinibaariin. Tämä ex-tempore -kokemus oli niin mahtava, että kirjoitan siitä oman postauksensa.
Mutta nyt hyppäämme pikakelauksella keskiyöhön ja takaisin hotelliin. Janica nukkui krooh pyyh, kävi suihkussa, avasi oven tiks auki ja meni aamupalalle.
Radisson Blu -ketju mainostaa aamiaistaan super breakfastina, joka maksaa yli 20 euroa. Testasin Radisson Blu Tammerin super breakfastin, joka ei vielä alkusyksyllä ollut kovinkaan super. Sen sijaan Seasiden aamiaisbuffet yllätti positiivisesti.
Tarjolla oli paljon hyviä leipiä, pannukakkuja, smoothieita, hedelmiä ja leikkeleitä. Kokin paikan päällä paistamia omeletteja kaipasin täälläkin, mutta aamiaisesta jäi tyytyväinen olo. Hedelmäsalaatti oli tuoretta, eikä buffassa ollut iänikuista pakastemarjoista sulatettua vetistä marjaseosta.
Loppufiilikset Shelteristä olivat siis hieman sekavat. Minun pitäisi käydä täällä vielä ainakin kerran, jotta saisin paremman kuvan keittiön linjasta. Alkupala ja kuohuviini olivat huikeat, niin kulunut kuin sana onkin.
Pääruoka ja jälkiruoka olivat varmoja, mutta persoonattomampia. Ehkä ravintola hakee vielä omaa juttuaan, sillä Shelter avasi ovensa elokuussa.
Radisson Blu Seaside kohosi bulkkiketjujen yläpuolelle. Kaipaisin aulaan muutamaa rauhoittumissoppea ja ottaisin räikeän kuntosalimainoksen pois ulko-ovelta. Drinkit, suolapalat ja aamiainen olivat kuitenkin paljon parempia kuin odotin. Egoni kiittää myös sviitistä ja maisemaikkunoista.
Kannattaa lukea Nyt-liitteen arvio Shelteristä sekä Sivumaun, Kipparin morsiamen ja Mansen muijien postaukset, niin saatte kattavan katsauksen ravintolasta. Kaikki ovat taas kiinnittäneet huomiota hieman eri asioihin. Minka esimerkiksi huomasi, että pääruokana tarjottu sinipallas on Kalaoppaassa vältettävien ja harkittavien listalla.
Ensi jaksossa kurkistammekin sitten BasBasin hämyiseen viinibaariin. To be continued! Nääs nääs nääs!
En tiedä olenko se vain minä, mutta jotenkin tuntuu että nämä hipster-ravintolat ovat aina jollainlailla kopioita muualta maailmalta. Jotenkin sitä toivoisi näkevänsä jotain ihan omaa – omannäköistä ja myös omankielistä. Siis muutakin kuin niitä lyhyitä muodikkaita nimiä, tarkoitan.
Ja onhan Suomessa muitakin kaloja kuin kuha ja siika…
Tai ehkä olen vain vastarannankiiski 😉
Et se kuule ole vain sinä! Minäkin toivoisin, että kuhan, siian, lohen ja nieriän lisäksi käytettäisiin lahnaa, silakkaa, muikkua, särkeä ja haukea. Niiden valmistus vaatii toki enemmän työstöä, mutta nuo aliarvostetut ”roskakalat” ovat ravintolalle mahdollisuus näyttää, millaista osaamista keittiöstä löytyy. Yksi suosikkini on tamperelainen ravintola C, jossa käytetään usein juuri tällaisia yllättäviä, erittäin suomalaisia ja aliarvostettujakin raaka-aineita ja nostetaan ne suorastaan loistamaan.
Shelterissä ei tosiaan ollut mitään vikaa, mutta ehkä olen tottunut vain niin hyvään. Täällä Mansessa alkaa olla todella kovia, persoonallisia rafloja; esimerkiksi tuo C ja Bertha. Shelteriä on kehuttu kovasti somessa, joten odotin jotain tajunnanräjäyttävää. Suoritus oli nyt mallikas ja varma, mutta liiankin varma. Alkupala oli ihana ja rohkea, ja olisin kaivannut samaa rohkeutta pääruoaltakin.