Tillikalla on niin legendaarinen maine, että jo pelkästään se velvoittaa käymään kuuluisassa teatteriravintolassa edes kerran. Toisaalta olen tullut vähän allergiseksi sanalle legendaarinen ja paikoille, joita kuvaillaan tällä adjektiivilla. Legendaarisuus merkitsee liian usein yhtä kuin paikalleen jämähtäminen ja laiskuus, jota perustellaan perinteillä.
Kävimme ravintolassa kuuden hengen porukalla keskellä viikkoa ennen elokuvailtaa. Jännitin, joudummeko syömään kiireessä, koska meillä oli aikaa vajaat puolitoista tuntia. Tillikassa käydään vissiin usein teatterireissun yhteydessä. Tarjoilija kysyikin meiltä heti aikatauluamme. Tästä iso plussa. En tiedä, miten keittiö priorisoi pöydät, mutta ehdimme syödä pää- ja jälkiruuat kaikessa rauhassa, eikä annoksissa ollut jälkeä hosumisesta.
Olin tutustunut Tillikan menuuseen jo etukäteen. Olimme kuulleet, että pääruuat ovat niin isoja, että alkupalat voi skipata. Mikään alkupaloista ei olisi kauheasti innostanutkaan. Aika turvallista ja tylsää: lohta, etanoita ja sienikeittoa. Lähes kaikki annokset vaikuttivat tuhdeilta, eikä minun tehnyt mieli mitään kovin rasvaista. Harkitsin ensin pääruokalistan kasvisvaihtoehtoa eli sieni-sipulipiiras tarte tatinia (16 e). Kasvisannokset kertovat usein ravintolan tasosta. Valitettavan usein kasvisruuat ovat mielikuvituksettomia (vuohenjuustosalaatti, kasvispasta jne.) ja vasemmalla kädellä hutaistuja. Tillikan piirakka kuulosti mielenkiintoiselta, mutta päädyin kuitenkin paistettuun kuhaan (22 e).
Annos oli varsin kelvollinen. Kuha oli paistettu hyvin, vaikka voita ja suolaa olikin käytetty aikas reilulla kädellä. Lanttu-porkkanapaistos ei ollutkaan kermassa muhennettu, vaan kevyt ja raikas lisuke. Kermaista sienikastiketta oli juuri sopivasti. Olin maistavinani kastikkeessa mukava valkoviinin hapokkuutta – tosin hapot saattoivat valua kalan päälle puristamastani limestä.
Iso härkäcarpacciosalaatti (16 e) oli kuulemma hyvää; ruokaisaa, mutta ei liian täyttävää. Annoksessa oli myös voimakasta juustoa, ja erilaisia, hyviä salaattilajeja.
Muut seurueemme jäsenet tilasivat pyttipannut, yksi tavallisen pienen, yksi pienen kermalla ja yksi ison tuplakermalla ja tuplamunalla (pieni pyttis 11 e, iso 12 e, lisäkerma ja -muna 1 e/kpl). Kermattoman spydärin tilannut moitti annostaan turhan suolaiseksi. Muiden annoksissa suola liukeni kuulemma mukavasti kermaan. Närpin vähän vieruskaverin lautaselta. Pyttärissä oli mukava savun aromi, mukana taisi olla palvattua lihaa.
Klassikkoannoksiin kuuluva kanaleipä (17 e) jakoi mielipiteet. Kanaa ja leipää sai etsimällä etsiä bearnaisekastikkeen alta. Maistoin yhden haarukallisen. Jos olisin syönyt tämän annoksen, olisi yö kulunut Rennietä napsiessa.
Jälkiruokalista jatkoi perinteistä linjaa. Tilasimme vaniljakermavanukkaan (6 e), suklaakakkua jäätelön kera (7 e) ja munkkeja kinuskikastikkeella (7 e). Vanukas näytti omaan silmääni kovin vaatimattomalta, mutta maistui annoksen tilanneelle. Pienet munkkipallerot olivat vastapaistettuja. Tuli annoskateus. Ihanan härski jälkkäri!
Mutta eipä se oma suklaakakkunikaan munkeille pahasti hävinnyt. Kakku oli todella pehmeä, sen pinta olisi saanut rapsakoitua hiukan enemmän. Tumma suklaa teki kakusta enemmänkin täyteläisen kuin makean. Sulatetut pakastemarjat ovat talvella aika laimea lisuke. Marjoista voisi tehdä jotain mielenkiintoisempaa, joka korvaisi sen, että marjat eivät ole tuoreita.
Olimme autolla liikkeellä, joten viinilista jäi tällä kertaa testaamatta. Sitä ei valitettavasti löydy edes ravintolan nettisivuilta, joten viinien hinta-laatusuhdetta ja mielenkiintoisuutta on vaikea arvioida.
Palvelu ei ollut ylitsevuotavan ihmeellistä, mutta asiakkaat huomioitiin. Tarjoilija toivotti meille vielä mukavaa elokuvailtaa, kun lähdimme. Tällaisista pienistä huomionosoituksista jää mukava fiilis.
Lapsuuteni Tillikka oli tumma ja tunkkainen. Sama tunnelma vallitsi vielä pari vuotta sitten ennen kuin ravintola remontoitiin. Nyt Tillikasta ei tule enää mieleen Dorian Grayn muotokuva, vaan sali on kutsuva ja valoisa. Moderni kulmikkuus ei sopisi tähän paikkaan, mutta salia on pelkistetty tyylikkäästi. Kultaa, peilejä ja vaaleita pintoja. Teatterikävijälle tulee ylellinen olo.
Tillikka on varmasti täydellinen valinta ihmiselle, joka haluaa kokea ravintolassa vanhan ajan tunnelmaa. Tutut ja tuhdit annokset maistuvat niillekin, jotka pitävät ravintolaruokaa ylihinnoiteltuna piperryksenä. Hauskahan tällaisia perinnemättöjä on aina välillä syödä. Kaipaisin menuuseen kuitenkin enemmän rohkeutta ja nykypäivää. Nyt pääruokalista koostuu lähes kokonaan raskaista klassikkoannoksista, ja samat alku- ja jälkiruuat saa useammasta kuin joka toisesta suomalaisesta ravintolasta.
Tähdet: Painiskelin itseni kanssa pitkään. Voisinko antaa ”kunnon ravintolalle” vain puoli tähteä enemmän kuin Flamelle? Pidin kuitenkin pääni, koska odottaisin vanhalta perinnepaikalta vielä paneutuvampaa palvelua. Alkupalojen ja viinin osalta arvostelu jää myös tyngäksi, mikä ei tietenkään ole ravintolan vika. Pitkän sepustuksen jälkeen pitäydyn arvosanassa 3 tähteä.
PS. Sitä Rennietä ja vissyä kului pikkutunneille asti, vaikka en kanaleipää syönytkään. En ole niitä ihmisiä, joiden mielestä närästys on hyvän aterian merkki.