Aitoa aatelistunnelmaa Laukon kartanossa

(*Söin ja join ilmaiseksi sekä sain Laukkoon ilmaisen bussikyydin, kaksi kesäpassia ja pari kirjaa kartanon historiasta.)

Pari viikkoa sitten Emmi sai kutsun tulla tutustumaan Laukon kartanoon, joka avataan ensimmäistä kertaa yleisölle 1.6. Hän pyysi minut avecikseen tilaisuuteen, jossa kerrottiin Laukon historiasta ja esiteltiin remontoitua kartanomiljöötä mediaväelle ja bloggaajille. Myönnyin oitis, koska Laukko kiinnostaa minua henkilökohtaisista syistä.

Laukko on yksi Suomen vanhimmista kartanoista, joita nimekkäät suvut ovat hallinneet satoja vuosia. Kuuluisin taitaa olla Kurjen suku. Tietääkseni minulla on sukuhaaroja tuohon suuntaan. Muistelen, että asiasta kovin tohkeissaan ollut mummoni tapasi esitellä meille sukuselvitystä, jonka minä perin häneltä – ja valitettavasti hukkasin jossain muutossa. Mummon juttujen mukaan joku sukulaisemme asui Laukossa vielä 1900-luvun alussa. Sitä en tiedä, oliko hän talon väkeä vai palkollinen. Joka tapauksessa olen monesti miettinyt, että jos Laukko joskus aukeaa yleisölle, käyn tutustumassa paikkoihin.

Emmi viestitteli, että pääsemme Tampereen rautatieasemalta bussilla Vesilahteen. No, asemalla oli tosiaan bussi odottamassa. Meitä kahta. Kerrankin sain leikkiä tärkeää.

Lagerstamin suku on asunut Laukossa 60-luvulta lähtien. Kartanossa lapsuutensa viettänyt Liisa Lagerstam on Laukon nykyinen emäntä, ja hän on tehnyt myös historian väitöskirjansa Laukosta. Jo tämä on mieletön kilpailuvaltti. Miettikää nyt: Laukossa voi päästä opastetulle kierrokselle ihmisen kanssa, joka on asunut siellä lähes koko ikänsä, elää kartanossa edelleen perheensä kanssa ja tuntee sekä paikallisen että Suomen historian perin pohjin.

Lagerstamien aikaan Laukossa alettiin kasvattaa menestyneitä ravureita. Nyt vanha hevostalli on muutettu tilaksi, jossa on matkamuistoputiikki, kahvila ja ravintola. Pitkä kapea tila on remontoitu vaaleaksi ja avaraksi. Tummat (itseasiassa mudanvihreät) seinä- ja kattopalkit vievät ajatukset englantilaistaloihin. Juhlatalli on moderni, mutta ei kliininen. Miljöössä ei ole sorruttu myöskään nukkavieruun nostalgiaan. Ei auringon haalistamaa plyysiä ja eriparisia kirpputorituoleja, vaan vaaleaa, sopivasti rustiikkista ja kiinnostavilla yksityiskohdilla koristeltua.

Juhlatallin Kurki-salissa on valokuvaaja Erja Lempisen Muistojen maisema -sarjan teoksia. Lempinen on kuvannut Laukkoa ja sen luontoa kaikkina vuodenaikoina. Hevosista kiinnostuneen kannattaa tsekata peräkabinettiin kootut kuvat Laukon ravureista. Liisa Lagerstam lupaili, että talliin on tulossa vaihtuvia näyttelyitä, myös modernia taidetta. Taiteilijat voivat mahdollisesti päästä tulevaisuudessa myös työskentelemään Laukkoon.

Lagerstam asuu Laukon toisessa rakennuksessa miehensä Jouni Minkkisen ja tyttärensä kanssa. Alueelle on luotu eloa ja yhteisöllisyyttä vuokraamalla kartanokylän remontoituja asuntoja paikallisille. Eli luuria käteen, jos haaveilet elämästä aatelismiljöössä ja upeassa luontomaisemassa. Kartanokylän vuokra-asunnoista voi lukea lisää tästä Suur-Tampereen jutusta.

Kierroksen aluksi kurkistimme putiikkiin, jossa myydään esimerkiksi koriste-esineitä, puutarhavälineitä, kirjoja ja lasten leluja. Tavaraa ei ollut liikaa, ja ne kolahtivat jopa minuun, vaikka en yleensä jaksa juurikaan innostua lasista ja posliinista. Mutta öljylamppu, oikeasti. En voi vastustaa. Jos minä saisin päättää, niin sähköähän ei käytettäisi lainkaan, vaan eläisimme öljylamppujen, hevoskärryjen, päreiden ja kirjekyyhkyjen varassa.

Seuraavaksi pääsimme mieliaktiviteettini eli syömisen pariin. Laukon keittiömestarina toimii Itä-Suomesta ponnistava Jarkko Pekonen. Kesäkaudella tallirakennuksessa tarjoillaan lounasta noutopöydästä. Ravintola toimii myös iltaisin tilausravintolana.

Olen syönyt Laukon kaltaisissa paikoissa laadultaan vaihtelevaa ruokaa. Kun miljöö on näin fiini, sitä odottaa saavansa jotain muuta kuin kinkkukiusausta tai kärähtäneitä possunnoisetteja, mutta valitettavasti odotukset eivät aina täyty. Toisaalta liika kikkailu, pienet ja ylihintaiset annokset ovat ärsyttäviä. Odotin siis jännityksellä lounasta. Nähtyäni alkuruokapöydän aloin uumoilla, että makumaailma on kohdillaan. Tarjolla oli varhaiskaalisalaattia tryffelikastikkeessa, parsasalaattia, rapu-melonisalaattia, kevyesti kypsennettyä lohta, kuivattuja oliiveja, korvasienivinegretteä ja talon omaa leipää.

Lounaslista ei ole kiveen hakattu, vaan ideana on tehdä ruokaa niistä raaka-aineista, joita kulloinkin on saatavilla. Keittiö käyttää mahdollisimman paljon lähituotteita, ja pienimmätkin komponentit tehdään itse. Ruoka paitsi näytti hyvältä, oli ihanaa. Lohi ei ollut ylikypsää, ja kuivatut oliivit olivat mielettömiä. Eipä ole tullut mieleeni, että niitä voisi tarjoilla näinkin. Oliivin maku tiivistyy mukavasti, ja koostumus on hauska. Ehdottomasti parhaimpia salaattipöytiä naismuistiin.

Pääruoka on noutopöydissä yleensä pettymys, vaikka kylmät annokset olisivat hyviä. Tämä lounas oli onneksi poikkeus sääntöön. Pääruokana oli 15 tuntia haudutettua possunniskaa rosmariinikastikkeen ja uunijuuresten kera. Liha oli unelmanpehmeää, ja kastikkeessa oli reilusti rosmariinia. Uunijuurekset olivat makeita ja napakoita, ja perunoissa oli upea paistopinta. Myös pöytäviinit toimivat mainiosti ruokien kanssa.

Kesällä ravintolan antimia voi nauttia myös terassilla. Vierailupäivämme oli harmaa ja tuulinen, mutta ruoka ja tunnelma virittivät mielen kiireettömään, nautiskelevaan kesämoodiin. Salaatin ja kylmän valkkarin kera terassille ihailemaan maisemia ja lueskelemaan. Aijai.

Jälkiruoaksi maistelimme hasselpähkinällä maustettu Creme Bruleeta ja mansikkaa. Vanukkaassa oli lohkeava kuori ja pehmeä, mutta sopivan kiinteä sisus. Maku oli täyteläinen ja pähkinäinen, ei imelä. Jopa makeaa karsastava Emmi piti tästä, mikä kertoo siitä, että jälkkäri oli todella hyvää. Noutopöytälounas maksaa parikymppiä, ja mielestäni se on ehdottomasti hintansa väärti. Näin hyvää ruokaa ei saa monesta illallisravintolasta. Voisin tulla Laukkoon ihan vain ruoan vuoksi.

Lounaan jälkeen lähdimme Liisan opastuksella tutustumaan ympäristöön. Vierailimme ensin pienemmässä hevostallissa, jossa on myös taidetta esillä. Tämän jälkeen suuntasimme päärakennukseen, jossa Liisan äiti asuu edelleen. Talossa on huikea määrä arvoesineitä, taidetta ja huonekaluja eri vuosisadoilta. On sotasopia ja vanhoja aseita, herkkiä kustavilaishuoneita, ylellistä ja raskasta renessanssi- ja barokkitaidetta.

Tuntui absurdilta, että täällä on todellakin asuttu ja asutaan edelleen. Kun Liisa esitteli meille kustavilaisittain sisustettua vanhaa huonettaan, minun oli pakko kysyä, että elitkö ihan oikeasti teininä näiden tavaroiden keskellä. No, oli siellä kuulemma ollut myös Dingon julisteita seinillä. 😀

Laukko on paikka, jossa pirkanmaalainen pääsee lähimmäksi Downton Abbey -tunnelmaa. Alue on niin laaja, että tänne kannattaa tulla ajan kanssa. Juhlatallin kahvilassa, putiikissa ja ravintolassa voi piipahtaa ilmaiseksi, mutta kartanoon ja sen puistoon vaaditaan pääsylippu.

Päivälippu maksaa 15 euroa, ja koko kesän voimassa oleva päiväpassi 25 euroa. Päiväpassi kannattaa, koska se sisältää ilmaiset bussikuljetukset Tampereen rautatieasemalta Laukkoon ja takaisin. Normaalisti bussimatka maksaa 5 euroa. Myös Hopealinjan laivat seilaavat Laukkoon, luonnollisesti Laukontorilta. Tietoa reiteistä ja matkojen hinnasta löytyy täältä.

Vaikka nautinkin historiaan sukeltamisesta rauhallisessa aikuisseurassa, tänne voi tehdä myös aktiivisemman retken perheen kanssa. Laukossa on nimittäin leikkipaikka ja uimaranta, ja perheen pyörät voi kuskata paikalle Laukon omassa bussissa. Kesäohjelmassa on musiikkiesityksiä pienten ja isojen makuun. Lisäksi Laukossa on tarkoitus järjestää teemavuosia, aiheita ovat esimerkiksi Suomi-filmit ja Laukon ritarikulttuuri.

Tarkat tiedot aukioloista ja tapahtumista löytää kartanon nettisivuilta, jotka muuten ovat kiitettävän selkeät ja informatiiviset.

Kartanokierroksen päätteeksi palasimme juhlatalliin leivoskahveille. Saimme seuralaiseksemme isäntäperheen Kassu-koiran, joka halusi tulla kahvittelemaan kanssamme. Kuten kuvasta näkee, Kassu tietää erittäin hyvin, missä on keittiö. Hän pyrki sinne määrätietoisesti, valitettavasti epäonnistuen. Alueelle voi muuten tulla oman koiran kanssa. Lähipoluilta löytyy mukavia lenkkireittejä nelijalkaisille.

Koska olen romanttinen historiafriikki, ihastuin Laukkoon täysillä. Suurimman vaikutuksen minuun teki Liisa Lagerstamin asiantuntemus. Hän elää ja hengittää Laukkoa ja osaa vastata tuosta vain mihin tahansa kartanon historiaa koskevaan kysymykseen. Se on hiukan eri asia kuin ulkoa opeteltujen opastuspuheiden kuunteleminen.

Toivon, että pirkanmaalaiset löytäisivät tämän Vesilahden helmen. Tällaista historiaa ei ole Suomessa liikaa tarjolla. Kulkeminen Laukkoon on tehty helpoksi ja edulliseksi, ja kartanon pyörittäjillä on ihailtavan paljon intoa ja ideoita. Minä ainakin aion hypätä jonain lomapäivänä bussiin ja nautiskella sen salaatin ja valkkarin ravintolan terassilla. Ja käyn vähän kurkkimassa, jos päärakennuksesta löytyisi kummituksia. Vaikka en minä niihin usko.

Ihan vähän vain.